KIISTELYSTÄ KIELEN PÄÄLTÄ VALTIOPÄIVILLÄ 1894.
Jo nyt soisi Suomen kansa
Kielikiistat loppuviksi.
Sitä toivoo Suomen kansa,
Että jo ajalla ennen
Oisi päästy päätöksissä
Vallallensa vanttuhista,
Ruotsin kahleista kovista,
Jota ruotsikot rumasti
Vielä nytkin viivyttävät.
Eivät soisi ensinkänä
Miestä miehestä tulevan,
Ottavan omin varoinsa
Aikamiehen askelia,
Saapuvan sillen sijallen,
Jossa Ruotsi rehevänä
Ijän kaiken istununna.
Paljon on jo Suomi päässyt,
Paljon viel' on pääsemättä
Kahlehistansa kovista;
Jos vaan vertaamme jälellen
Vuotta kuusikymmenisen,
Kuin oli vielä ruotsin valta
Ylimmillensä yletty,
Koulut kaikki kaupungeissa
Ruotsin rahkeissa kovissa;
Mistä sai nyt kansan lapset
Oppia nyt ollenkana?
Oli tuohon tyytyminen
Oman vanhemman opillen.
Kun oli vielä vanhempamme
Aivan oppimattomia;
Samoin suomeks' kirjallisuus
Sekin ol' varsin vähässä.
Samoin kaikki virkakirjat
Ne oli ruotsiksi rykätty
Eikä suomella omalla,
Talonpojan tuttavalla.
Vaan ei vieläkään viikingit,
Herrat ruotsikot rupeisi
Suomenkieltä suosimahan.
Aina vaan he väittelevät,
Kielikiistoja pitävät,
Niinkuin näissä valtioissa,
Sanomalehdissä samaten
Paraan mahtinsa panivat
Kiistellessä kielen päältä,
Että pitäis heillä olla
Ylivalta, ylivoima,
Olla päänä, päsmärinä.
Suomalaiset saavat olla —
Mitä pöydältä putovi,
Alta ottoa muruja.
Ihme on ikäni ollut,
Minun kumma mielestäni,
Mist' on jäänynnä jälellen
Ruotsinkielen ylivalta,
Vaikk' on väkensä vähäinen,
Kaikesta osa kaheksas.
Jo nyt soisin Suomelleni,
Että nousis nuori kansa,
Suomen poiat pontevasti,
Herrat niinkuin talonpoiat;
Oisi meillä yksi mieli,
Yksi mieli, yksi kieli,
Yhdet armaat ajatukset
Kerroksissa kaiken kansan.
Niin mä luulisin lopuksi
Kielikiistain katkeavan,
Vähenevän väittelyiden.