XLVII LUKU.
Kotona viimein.
Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän vastaan-ottoansa varten.
Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista taudintapaisesta unesta.
Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.
Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta, joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä. Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata tosiseikkaa.
Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla. Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon (sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko, kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena, mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja satamäärä lisäksi — tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista sanojen satoa.
Yö oli tavannut hänet alakuloisena ja uupuneena, sydän täynnä kiitollisia kyyneliä niistä hupaisista tervehdyksistä, joita hän oli vastaan-ottanut, ja vielä enemmän täynnä hellempiä kyyneliä niitten puolesta, joitten tervehdyksiä hän kaipasi. Hän ikävöitsi enemmän kuin koskaan rakkaitten omaistensa tuloa ja sen lyhyen ajan kulumista, jona hänen oli määrä oleskella vanhoilla tutuilla näkymöillä. Se ei ollut enää mikään koti, vaan ainoastaan semmoisen kuolleen entisyyden kalmisto, jonka ilot ja surut olivat väistyneet ja synnyttäneet ainoastaan haudan synkeyttä hänen sydämessänsä, kun ne väikkyivät ohitse varjoisen olemattomuuden kolkossa kauheudessa.
Kun hän heräsi aamulla, häntä rasitti jonkunlainen horroksen tunto, josta hän turhaan koetti päästä. Hänen päätänsä painoi ja myöskin pakotti, ja siellä täällä rinnassa ja jäsenissä hänellä oli pistoksia. Hänen jalkansa laahasivat maata hervaantuneina. Oli joku polttava kipu jossakin, hän ei voinut tarkoin sanoa, missä. Hän arveli, että hänen tulisi koettaa kylpyä, ja Andy valmisti hänelle semmoisen — ison ammeen sitä helmeilevää lähde-vettä, joka aina niin hyvin elvytti hänen uupuneita jäseniään — ikäkausia sitten, hänestä tuntui. Hän vaan loiskutti sitä käsillään ja jaloillaan: auringon kiillottamat pikku aallot tuntuivat hänen kummallisen kuumeisesta lihastaan kätkevän väkäisiä nuolia. Kun hän nukahti vähän, ilma näytti olevan täynnä kirkkaita, säihkyviä kipinöitä.
Andy käski sisään tohtori Gates'in, joka sattui kulkemaan ohitse.
"Hyvää huomenta, översti! Minua ilahuttaa nähdä teidät," lausui ilomielinen lääkäri, jonka hiuksia ja partaa ajan oli onnistunut valkaista, mutta jonka ympyriäinen muoto, terävä silmä ja tulinen sydän näyttivät vielä uljaasti taistelevan sitä vastaan. "Saanut teidät pitkäksenne viimein, vai kuinka?" hän jatkoi hauskasti. "Minä pelkäsin, etten koskaan pääsisi teidän kimppuunne. Teillä on mainio ruumiin-rakennus. Ajattelin aina, että olitte tehty ruoskan siimasta. Käynyt Keski-Amerikassa, mitä? Palaatte taas sinne? Ja miss Lily ja Madam — missä he ovat?"
Servosse vastasi untelosti ja raukeasti. Tohtori katseli häntä tarkasti.
"Antakaat minä koetan valtasuontanne".
"Ah! hiukan kuumeinen — melkoisestikin. Raskastunteinen päästä ja jaloista? Ei? Näyttäkäät minulle kielenne. Jo riittää. Minnekä tuo poika sai?"
Tohtori astui ulos portiikoon ja huusi: "Andy! Hoi, Andy! tulkaat tänne!" Kun palvelia tuli, hän asetti hänelle monta kysymystä. Sitten hän palasi ja tutki uudestaan sairasta hyvin huolellisesti. Silloin hän taas kutsui Andy'n ja sanoi hänelle: —
"Andy, te pidätte paljon överstistä, ettekö niin?"
"Minä luulisin niin, Sir! Enemmän kuin kenestäkään muusta, minkä ikinä olen nähnyt".
"Kylläksi jäämään hänen luoksensa, vaikkapa henkenne kaupalla?"
Andy katseli kirkasta päivänpaistetta ja ajatteli vaimoansa ja kolmea ebeni-ihoista lastansa, jotka köntivät kyökissä.
"Sillä, jollette tahdo," arveli tohtori, joka oli katsonut häneen terävästi, "minun täytyy hankkia joku muu".
Tämä ratkaisi asian.
"Ei kukaan muu saa hoitaa överstiä, se on varmaa!" hän lausui pontevasti. "Minä sen teen".
"Översti tulee kovasti sairaaksi, Andy, ja hänen tautinsa voi olla tarttuvainen. Minä en luule, että on erittäin suuri vaara; mutta hänen täytyy saada joku, joka pysyy hänen luonansa koko ajan".
"No niin, tohtori, minä teen sen," vastasi musta mies alttiisti.
"Hyvä, Andy," sanoi tohtori. "Minä hankin jonkun avuksenne: mutta teidän täytyy aina olla täällä; te ette saa liikahtaa talosta. Paljon riippuu siitä hoidosta, joka hänelle annetaan, ja te tiedätte, ettei ole ketään hänen omaisistaan, joka vaalisi häntä".
"Olkaat huoleti, tohtori," lausui Andy. "Översti Servosse ei ole kaipaava mitään hoitoa, niin kauan kuin joku musta mies elää täällä, joka koskaan näki hänen kasvonsa. Minä voin saada kosolta heitä avukseni."
"Mutta te ette saa lähteä talosta".
"Minun ei tarvitsekaan. He tulevat tänne".
"Kaikki hyvin. Minä käyn täällä pari kolme kertaa päiväänsä, siksi kuin se on ohitse. Menkäät ilmoittamaan asia vaimollenne: käskekäät, että hän ei häiritse teitä eikä ole levoton."
"Älkäät pelätkö hänen puolestaan, tohtori," lausui Andy luottavaisesti: "hän olisi valmis tekemään yhtä paljon, kuin minäkin, överstiä palvellakseen".
Musta mies teki, niinkuin häntä oli käsketty, ja palaten siihen huoneesen, jossa Servosse makasi, sai tarkat määräykset, kuinka hänen tulisi sairasta hoitaa. Sillä välin kuin tohtori antoi nämät neuvot, Servosse tointui siitä horroksesta, johon hän oli vaipunut, ja kuunteli lääkärinsä ja hoitajansa keskustelua.
"Te pidätte minua varsin sairaana, tohtori?" hän kysyi heti.
"Varsin sairaana," vastasi tohtori lyhyesti, jatkaen käskyjensä antamista.
"Ehkä kovastikin sairaana, tohtori?"
"No niin, kovasti sairaana, översti".
"Mitä se on?"
"Noh, teissä on joku kuume, näettekö".
"Te koetatte pettää minua, tohtori," arveli sairas. "Älkäät tehkö sitä. Minä olen kuullut ja huomannut kylläksi siitä, mitä olette tehnyt ja sanonut siitä asti kuin tulitte tänne, ymmärtääkseni, että katsotte tätä kohtausta sangen vaaralliseksi. Antakaat minun täydellisesti tietää, kuinka vaarallinen se on".
"Minä en tahdo tarpeettomasti saattaa teitä levottomaksi eikä tauti ole vielä vakaantunut niin, että voin varmuudella puhua," tohtori vastasi.
"Te koetatte yhä välttää, tohtori," lausui Servosse. "No sallikaat minun siis sanoa teille, mitä te, minun luullakseni, ajattelette, Te arvelette, että minussa on keltakuume".
"Minä en voi kieltää, översti, että vähän sitä pelkään. Te olette juuri kulkenut saastutetun vyöhykkeen poikki, ja tautinne oireet todellakin osottavat sinnepäin. Mutta toiselta puolen erehdymme sangen usein noissa asioissa. Kelta-kuumeen enteet eivät ole alussa kylläksi selvät, että lääkäri, joka ei ole äsken nähnyt sitä tautia, voisi varmuudella lausua jotakin siitä. Nyt en ole nähnyt mitään kelta-kuumeen kohtausta — antakaat, minä ajattelen — kahteenkymmeneen vuoteen ja vähän päällekin. Ja mitä siihen tulee, toivoin, ettei minun tarvitsisi ikinä toista semmoista nähdä. Mutta teidän tautinne näyttää suuresti sellaiselta, kuin miksi tuota muistan. Sitä myöten kuin puhe on teknillisistä tunnusmerkeistä, niistä, joita tapaamme kirjoistamme, ne ovat alussa melkein samanlaiset, kuin toisten samanluokkaisten kuumeitten".
"Minä en ensinkään epäile, että arvelunne on oikea," vastasi Servosse tyvenesti. "Minä muistan nyt, että kaksi tätä kuumetta sairastavaa taikka mitä sanottiin täksi kuumeeksi, vietiin pois junasta Meridien'issa, kun kuljin sitä tietä".
"Noh," lausui lääkäri, "parasta lienee kaikissa tapauksissa parannella sitä, niinkuin se olisi se. On aina hyvä toivo, yksin Kelta-Jack'issakin,[111] kun sairaalla on teidän rohkeutenne ja luja ruumiin-rakennuksenne. Me koetamme tehdä parastamme, översti, ja minä toivon, että vielä suoriutte siitä".
Tohtori oli antanut kaikki käskynsä ja oli lähtemällään, kuin sairas vakaasti lausui: —
"Tohtori, te sanoitte juuri, että oli viisasta parannella tätä, niinkuin olisitte varma pahimmasta. Minä luulen, että tämä on totta, mitä minuunkin tulee. Minun tulee menetellä, niinkuin menettelisin, jos olisin pahimmasta varma. Minulla ei ole paljon tehtävää, mutta minun täytyy tehdä se nyt. Kuinka kauan kestää, ennenkuin tämä on ohitse — jos — jos olette oikeassa?"
"Noh," arveli tohtori, "siinä tapauksessa — pahimman pitäisi olla ohitse noin lauantaina".
"Kiitoksia, tohtori," vastasi sairas juhlallisesti. "Tahtoisitteko odottaa vähän aikaa portiikossa? Minua pahoittaa, että pidätän teitä; mutta minun täytyy kirjoittaa vähän, ja minä soisin, että viipyisitte siksi kuin se on tehty. Andy jää luokseni," hän sanoi vastaukseksi tohtorin kysyvään katseesen.
"Mielelläni, översti," vastasi tohtori; "ja olisi parasta, että kaikissa tapauksissa tekisitte kaikki määräyksenne — noh, niinkuin pitkällinen tauti olisi edessä".
"Minä ymmärrän," lausui sairas levollisesti.
Melkein tunti kului, ennenkuin tohtori käskettiin sisään jälleen.
"Pääni on vähän sekava, tohtori," arveli sairas; "ja minä soisin, että katselisitte tätä lisäystä, jonka olen pannut testamenttiini, nähdäksenne, onko se soveliaasti kokoonpantu".
Tohtori luki sen ääneen.
"Se on hyvä," sanoi Servosse; "minä tahdoin vaan jättää muutamia käskyjä hautauksestani ja niin edespäin. Minä ajattelin näitä eilen. Minä en tiedä miksi, mutta minua valloitti jonkunlainen tunto, etten eläisi kauan, ja minä arvelin, että, jos kuolisin tänne, mielelläni valitsisin paikan haudalleni ja määräisin, mitä olisi siihen piirrettävä".
"Mutta tämä — te olette aivan varma, että tässä on se, mitä tahdotte?" kysyi tohtori. "Teidän päänne ei ole" —
"Oh, kyllä! minun pääni on aivan hyvä," vastasi sairas huvitetun hymyllä. "Teidän ei tarvitse pelätä sitä. Minä olen sanonut, mitä tarkoitan, ja tarkoitan, mitä sanon. Sitten siinä on tuo pieni lahja Andy'lle ja hänen puolisolleen sillä ehdolla, että hän hoitaa minua viimeisessä taudissani. Se on kaikki oikein. Nyt, tohtori, pyytäisin, että te ja Andy todistatte tämän testamentin. Minä olin aina aikonut jättää sen vaan omakätisesti kirjoitettuna; mutta on kukatiesi asiain näin ollen yhtä hyvä, että se on todistettu".
Testamentti allekirjoitettiin ja todistettiin; ja sitten Servosse ojensi tohtorille yhden kirjeen ja telegrammin, molemmat adresseeratut hänen vaimollensa.
"Tehkäät hyvin ja lähettäkäät telegrammi, niin pian kuin pääsette kaupunkiin," hän sanoi. "Metta on palaava tänne parin päivän perästä, jollette sitä tee".
"Ettehän ole kieltänyt häntä tulemasta?" kysyi tohtori kummastuneena.
"Minä ilmoitan hänelle, etten ole valmis vastaan-ottamaan häntä ennenkuin lauantaina taikka sunnuntaina," kuului vastaus.
"Mutta, översti, ei ole suuri vaara — varsin vähän".
"Vaan he eivät saa panna itseänsä alttiiksi edes sillekään," lausui
Servosse päättäväisesti.
"En todellakaan, översti," arveli lääkäri, "voi suostua noudattamaan tahtoanne. Te tiedätte hyvin kyllä, että sekä vaimonne että tyttärenne olisivat valmiit kohtaamaan mitä ruttoa hyvänsä teidän tähtenne".
"Ja juuri siitä syystä ei saa päästää heitä tulemaan tänne. Tainnos-tila on tuleva, ennenkuin he saapuisivat tänne, ja minä olen varma, että minua hyvästi hoidetaan. Te ja Andy pidätte kyllä huolta siitä. Minä tiedän, että se näyttää julmalta heitä vastaan, mutta se on todellinen armo. Teidän täytyy luvata minulle, että lähetätte tämän eikä mitään muuta sen ohessa".
"Jos se on teidän vakaa tahtonne, en voi tehdä muuta," vastasi tohtori epäileväisesti.
"Kiitoksia, tohtori. Ja tämä kirje, tehkäät hyvin ja pitäkäät se; siksi kuin — siksi kuin tiedätte, kuinka käy, ja lähettäkäät taikka jättäkäät se silloin — Metta'lle". Hänen äänensä tukehtui, ja hän näytti melkein kadottavan itse-hillintönsä. "Te sanotte heille, tohtori, että se oli minun rakkauteni, joka oli tyly. Se on kovaa — kovaa. Jospa vaan saisin nähdä heidän kasvonsa kerran vielä! Sanokaat heille, kuinka minä rakastin heitä tässä — tässä —".
"Oh, älkäät antauko tuskaanne!" huudahti tohtori ammattinsa puolesta koettaen sairasta kehoittaa. "Me laitamme teidät terveeksi pian".
"Sanokaat heille — mitä minä en voi sanoa, tohtori — jos en enää saisi nähdä heitä jälleen".
"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki, mitä käskette".
"Ja, tohtori," — pidättäen häntä vielä — "minun vanhat ystäväni ja — ja tuttavani. Minä tahtoisin, että sanoisitte heille, ettei minulla ole mitään pahansuontia heitä vastaan. Minä epäilemättä erehdyin; kenties minä olin liian — liian kiihkeä mielipiteissäni: mutta minä en vihannut ketään ihmistä, tohtori, enkä, tietääkseni, vahingoittanut ketään. Jos jostakusta tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vääryyttä hänelle — tavalla taikka toisella — ehkä hän antaa minulle anteeksi: minä toivon sitä ainakin. Minä tahtoisin, että sanoisitte sen — kaikille, jotka kysyvät minua".
"Minä olen varma, översti," lausui tohtori liikutettuna, "ettei löydy ketään, joka pitää mitään pahaa mieltä teitä kohtaan. Teitä katsottiin teräväksi väittäjäksi ja kiivaaksi vastustajaksi, mutta ei kukaan koskaan uskonut, että piditte vihaa, eikä pitänyt itse nurjaa mieltä teitä vastaan".
"Toivoakseni, ei — toivoakseni, ei" — lausui Hullu. "Minä olisin ollut iloinen, jos olisin saanut nähdä useampia niistä, joita tunsin; mutta minä toivon, että he ystävällisesti ajattelevat minua — yhtä ystävällisesti, kuin minä ajattelen heitä. Siinä on kaikki, mitä minä pyydän".
Nämät sanat korvissaan tohtori ratsasti takaisin Verdenton'iin ja kertoi Hullun tilasta. Pikku kaupungilla oli osansa noita uuden-aikaisia Athenalaisia, joitten ainoa tehtävä oli kuulla ja jutella joku uusi asia; tunnissa siis tiedettiin koko kaupungissa, että Warrington'in omistaja oli palannut ja makasi tuossa kauheassa taudissa. Siihen aikaan ei suuresti pelätty tämän taudin yksityisiä kohtauksia semmoisissa seuduissa, joissa ei ruton ollut tapana raivota. Sitä pidettiin verraten viattomana, kun kerta oltiin toisella puolen vissejä latituudin, korkeuden ja temperatuurin rajoja.
Oli kuitenkin kummallista huomata, kuinka nopeasti taudin taikka kuoleman ajatus kokonaan poisti jokaisen vihollisuuden tunteen niitten sydämestä, jotka olivat olleet hänen pahimpia vastustajiansa. Tätä varsin kaunista puolta Eteläläisen luonteessa ei koskaan jalommalla tavalla näytetty. Kaikki olivat valmiit ja halukkaat tekemään jotakin yksinäisen kärsijän lievitykseksi.
"Översti Servosse sairaana!" huusi Vaughn, ratsastaen esille siihen paikkaan, jossa tohtori seisoi puhuen muitten kanssa. "Totta tosiaan, se on peräti paha! Juuri palannut Mexikosta taikka jostakin sieltäpäin. Kävin eilen häntä tapaamassa. Ei ole nähnyt vaimoansa eikä tytärtänsä kuuteen kuukauteen, ja on nyt sairastunut kuumeesen. Peräti paha, sen minä vannon! Kuulkaat, miehet, meidän täytyy mennä sinne häntä katsomaan ja pitämään huolta hänestä! Ajatelkaat vaan! Hän on sairaana siellä ja aivan yksinään, jollei ota lukuun niggereitä! Hän oli kuitenkin hyvä toveri, Servosse, varsin hyvä toveri! Minä en usko, että hän koskaan on vihannut ketään. Hän oli täynnänsä mielipiteitä ja aatteita ja antoi niitä aina jokaiselle lahjaksi, soveltuivat ne hänelle tai ei. Muutamat niistä eivät olleet niin hulluja mielipiteiksi, kun joutuu jälestäpäin niitä ajattelemaan. Meidän täytyy asettaa toimikunta ja pitää huolta hänestä, gentlemanit. Ei käy laatuun jättää häntä tuohon tilaan — ei minutiksikaan. Minä lähden suoraan sinne niin pian kuin vaan voin saada kääsyt itselleni. Ken tahtoo tulla kanssani ja pitää ensimäistä vahtia?"
"Minä tahdon," lausui joku ääni hänen takanansa.
Vaughn kääntyi ja huudahti hämmästyneenä: —
"Kuinka, tekö se olette, kenraali Gurney? Noh, totta puhuen, te
kummastutitte minua! Teidän seuranne tuottaa minulle suurta kunniaa.
Minua ilahuttaa myöskin, että lähdette. Se on tekevä Servosse'n hyvää.
— Ettekö luule sitä, tohtori?"
Vastaukseksi tohtori kertoi, mitä Servosse oli sanonut vanhoista tuttavistaan, ja kuinka hän ei tahtonut antaa hänen lähettää noutamaan vaimoansa ja tytärtänsä, vaikka hän oli vakuuttanut hänelle, ettei vaara olisi suuri.
"Vai hän aikoi yksinään kestää tuota tautia, kuinka?" lausui Vaughn. "Hän ei voi tehdä sitä Verdenton'in tienoilla, vaikka hän onkin carpet-baggeri. Tuhat tulimmaista! jollei hän olisi ollut niin radikaali, hän olisi tietänyt sen. — Kuulkaat, mies!" huutaen jotakuta mustaa miestä, joka suurella tarkkuudella kuunteli heidän keskusteluansa — "viekäät hevoseni kotiin ja valjastakaat se kääsyjen eteen, että kenraali Gurney ja minä saamme lähteä katsomaan översti Servosse'a. Tiedättekö, että hänessä on keltakuume? Joutukaat, konna, taikka tuo riivattu radikaali kuolee, ennenkuin pääsemme sinne. Meidän ei pitäisi ollenkaan mennä hänen luoksensa maksoksi siitä, että hän rupesi teidän niggerien seuraan; mutta me emme ole senlaista väkeä. Me aiomme laittaa hänet terveeksi taikka lähettää hänet loistolla täältä, vaikka hän koettikin asettaa teidät kaikki yli valkoisen kansan".
Niinkuin tavallisesti, Vaughn oli vaan yleisen äänen kaikuna — karkealla, äänekkäällä tavalla, se on totta, mutta tuolla avosydämisellä ystävällisyydellä kärsiviä kohtaan, joka on erittäin huomattava ominaisuus Etelän kansassa. Tuskin yksikään niistä, jotka entisinä aikoina olivat niin katkerasti, syyttäneet ja arvelematta soimanneet Hullua, kukaties ei yksikään niistä, jotka olivat äänestäneet hänen surmaamistaan laittomalla ja barbarisella väkivaltaisuudella, olisi epäillyt hellimmällä huolella hoitamasta häntä hänen taudissaan, osottamasta jos jonkunlaista suosiota hänen perheellensä sitten syntyvässä surussa, taikka soveliaalla ja säälivällä juhlallisuudella ja säntillisyydellä olemasta saapuvilla hänen hautauksessaan. Eivät mitkään sanat voi liiaksi kiittää tuota Etelän kansan ihanata hyvyyttä ja hellyyttä tässä suhteessa.
Sillä aikaa kuin he odottivat, kenraali Gurney, joka näytti taistelevan jonkun tavattoman liikutuksen kanssa, sanoi, vähän lisäksi lääkärin kanssa keskusteltuaan, puoleksi itsekseen, kun hän astui telegraafi-konttooriin: —
"Minä teen niin. Kenties se on liian myöhäistä, mutta minä teen niin".
Sitten hän kirjoitti telegrammin, joka kuului näin: —
Melville Gurney, — Tuo Mrs. Servosse ja Lily viipymättä tänne. Sano Lily'lle, että se on minun tahtoni.
Marion Gurney.
Saapuessaan Warrington'iin he tapasivat aina valmiin Burleson'in jo asettuneena vuoteen viereen; mutta se oli jo myöhäistä, sillä Hullu ei voinut enää ymmärtää eikä panna arvoa siihen hyvyyteen, joka kaikkialta virtasi hänen ylitsensä. Naapurit, jotka tulivat ja menivät, saivat häneltä vaan unteloita, tyhjiä silmäyksiä ja kuulivat ainoastaan haihattelevia, katkonaisia rakkauden ja kaipauksen sanoja, joita hänen kuumeiset huulensa lausuivat niille rakkaille, joitten hän luuli olevan vuoteensa vieressä. Ne kukat, joita kauniit kädet poimivat ja järjestivät hänen silmiensä ihasteltavaksi, ne herkut, joita runsaasti lähetettiin hänen kielensä himarteeksi, jäivät huomaamatta kärsijältä, joka oli yksinään tuskansa ja tuomionsa kanssa. Uskollinen Andy oli ainoa, jonka hän tunsi; sillä ainoastaan se oli todellista hänelle, mikä oli ollut ennenkuin järjen täysi valo himmentyi taudin pilvien kautta. Kerran taikka pari, se on totta, kenraali Gurney, joka oli väsymätön huolenpidossaan, kuuli nimeänsä jupistavan ja luuli itsensä tunnetuksi; mutta sen sijaan hän aina huomasi, kun hän tarkemmin kuunteli, että harhaileva ajatus tavotti Lily'a ja hänen poikaansa.
Keskiviikkona ilmestyi Verdenton Gazette, ja siinä oli seuraava kirjoitus:
"Meidän on suru ilmoittaa, että översti Servosse, joka viime lauantaina palasi kotiin lyhyeksi ajaksi, makaa sairaana siinä kuumeessa, joka nyt niin kauheasti raivoo läheisissä valtioissa. Huolimatta taudin tarttuvasta luonnosta ovat useat kymmenkunnat meidän parhaita kansalaisiamme vapaa-ehtoisesti olleet häntä hoitamassa; ja satamääriä on käynyt häntä katsomassa ja muulla tavalla osottanut ystävyyttänsä ja hyvänsuontiaan. Hänen perhettänsä on telegrafeerattu kotiin, mutta on varsin vähän toivoa, että he ehtivät tulemaan ennen hänen kuolemaansa. Hän on melkein alusta alkain houreksinut, ja hänen lääkärinsä pitävät hänen parantumistaan miltei mahdottomana".
"Översti Servosse muutti tähän maakuntaan Michigan'in valtiosta kohta sodan jälkeen ja on asunut täällä koko ajan siksi kuin hän toista vuotta sitten lähti pois täältä. Hän oli toimelias ja taitava valtiollinen johtaja ja otti suuressa määrässä osaa lainsäädännön luomiseen ja muodostamiseen Uudestaan rakentamisen aikakautena. Luonnollisesti hän joutui sangen katkeran poliitillisen hyökkäyksen alaiseksi ja epäilemättä häntä jonkun aikaa kovasti väärin ymmärrettiin. Että hän oli erittäin kykenevä mies, myönnetään nyt yleisesti, ja kaikkialla tunnustetaan, että hän kokonaan ja rehellisesti uskoi siihen katsantotapaan, joka hänellä oli. Personallisesti hän oli mies, jolla oli hyvin jalot ominaisuudet ja joka hankki itselleen monta ja lujaa ystävää. Arvellaan, ettei hän voinut pitää mietittyä ja pitkällistä vihaa; mutta hänen rohkea ja säästämätön pilkkansa niistä miehistä ja toimista, joita hän vastusti, esti monta hänen vastustajaansa panemasta arvoa hänen luontonsa muihin harvinaisiin ja viehättäviin puoliin. Olivatpa kuitenkin heidän entiset suhteensa mimmoiset hyvänsä, meidän kansalaisemme varmaan vilpittömällä surulla vastaan ottavat tiedon hänen kuolemastaan".
Päivää jälkeen tämän kirjoituksen julkaisemisen vaimo ja tytär, etelään päin kiirehtiessään, lukivat sen kopioittuna jossakin pohjoisessa Journalissa.
Saman päivän iltana suuri kansan joukko kokoontui Warrington'in tammien alle suorittaaksensa viimeistä kunnian-osotustaan sen omistajalle. Vakavat, juhlalliselta näyttävät miehet, jotka olivat olleet hänen ystävänsä, ja toiset, jotka olivat olleet hänen vihamiehensä, seisoivat vieretysten avonaisen haudan ympäri jaloimpien puitten alla, joita hän oli rakastanut. Näitten takana oli musta nyyhkivä kehä — miehiä, vaimoja ja lapsia — jotka itkivät ja vaikeroivat, kun multa-möhkäleet kohahtivat alas sen miehen arkulle, johon he olivat niin kauan turvanneet ja jota he niin suuresti olivat kunnioittaneet.
Vielä katkerammat kyyneleet valuivat tuoreelle, punaiselle hautakummulle seuraavana aamuna; ja sitten päivä paisti, linnut lauloivat, kirkas-laineinen puro juoksi liristen ohitse, ja kuolleet makasivat rauhassa. Aika hymyili julman-näköisenä, kun se uudestaan luki sitä selittämätöntä probleemia, joka oli pilkannut Hullun sydäntä.