XVII LUKU.
Toinen penikulman patsas.
Kun toinen joulu tuli, kirjoitti Metta — taas sisarellensa: —
Rakas Julia. — Enemmän kuin vuosi on kulunut siitä, kuin kirjoitin sinulle ensimäisen kirjeeni eteläisestä kodistamme. Voi! jollemme ota lukuun niitä parannuksia, joita olemme tehneet Warrington'issa ja sitä karttunutta kodillisuuden tuntoa, jota elottomat esineet ympärillämme synnyttävät meissä, on se tuskin enemmän kodin kaltainen, kuin silloinkaan. Comfort on ollut hyvin toimelias. Hän on antanut aivan uuden ulkomuodon Warrington'ille, joka on suloisempi, kuin mikään kuvaaminen voisi saattaa sinut ajattelemaan. Melkein joka päivä hän lähtee tarkastamaan ja johtamaan töitä ja Yankee'n tavalla itse käymään asioihin käsin, niinkuin he täällä sanovat, Tämä ynnä meidän herttainen ilman-alamme ja minun huolenpitoni — sillä minullakin pitää olemaan joku osa ansiosta — on muuttanut sairaan puolisoni iloiseksi, rotevaksi mieheksi, joka näyttää alinomaa nauttivan elämästä.
Enin osa ajastani menee pikku tyttäremme opettamiseen eli pikemmin koetuksiin hyväilemisellä saada häntä oppimaan, sillä hän on kaikkein kummallisin itsemielinen lapsi tässä suhteessa, minkä ikinä näit. Minä näen paljon vaivaa hänen tähtensä, ja hän edistyy ihmeellisesti, vaikka varsin omituisella tavalla. Hän liikkuu paljon ulkona tiluksilla isänsä kanssa ja, seurauksena siitä, tuntee nimeltä jokaisen puun ja kukan, viljelemättömän tai viljeltyn, joka kasvaa Warrington'in tienoilla. Hän on joko perinyt tai muulla lailla saanut tuon kummallisen huomaamisky'yn, joka Comfort'illa on, ja on jo enemmän perehtynyt muutamiin tiedon haaroihin, kuin mitä minä luultavasti koskaan olen oleva. Tämä ynnä vähäiset taloudelliset huoleni sekä ratsastukset, kävelyt ja kaikenlaiset muut matkustukset ovat minun elämäni. Pelkkä oleminen täällä on ainainen ilo. Päivänpaiste on kirkkaampi, kuunvalo lauheampi, taivas selkeämpi, maa viehättävämpi, kuin vanhassa kodissamme. Siinä on jotakin päihdyttävää näissä kaikissa — kukat ilmaantuvat outoihin aikoihin ja tavattoman runsaasti ja uhkeasti; puut, kumman kauniin-kokoiset ja -lehtiset, muodostavat metsikköjä ja vehmastoja, joissa aina on jonkunlainen lumoava sulo, niin toisenlainen, kuin minkä ikinä havaitsimme Pohjassa; ja ennen kaikkia tuo balsami-ilma.
Vaan kuitenkin me kaipaamme ystäviämme — voi! kipeästi kyllä — sillä meillä ei ole mitään semmoisia täällä ja tavallansa emme voikaan saada. Minä olen varma, ettei kukaan koskaan tullut mihinkään uuteen kotiin ystävällisemmillä tunteilla kaikkia kohtaan, jotka ehkä ympäröitsisivät heitä, kuin minkä me teimme. Sinä tiedät, ettei Comfort tahtonut kuulla sanaakaan huonosta sovusta täkäläisen kansan kanssa. Hän väitti, että he olivat urheata, iloista väkeä; että sota oli ohitse; ja että kaikki siitä lähtien tulisivat vaan paremmiksi ystäviksi sentähden, että se oli ollut. Hän on huomannut erehdyksensä. Minä varon, ettemme saa mitään oikeita ystäviä täällä. Löytyy ehkä muutamia, jotka ajattelevat hyvää meistä ja epäilemättä soisivat meidän yleensä menestyvän; mutta he eivät ole ystäviä. Tavalla tai toisella näyttää siltä, kuin tuo vanha epäilys ja vastenmielisyys Pohjan kansan suhteen ei sallisi heidän osottaa mitään ystävyyttä ja luottamusta muihin; taikka kenties vika on meidän puolella. Me olemme niin erilaisia, olemme kasvatetut niin erilaisten vaikutusten alla ja meillä on niin toisenlaiset ajatukset, ettei näytä siltä, kuin joskus tulisimme likemmäksi heitä.
Sinä kuulit rettelöistämme "regulaatorein" kanssa. Comfort hankki joukon kiväärejä ja ampuvaroja mustille miehille ja valmisti itseänsä täydellä todella taisteloon; mutta he eivät ole häirinneet meitä sen jälkeen. Mr. Savage lähetti heille sanan, että he eivät voineet vahingoittaa meitä, ennenkuin olivat surmanneet hänet, ja tuli Warrington'iin ja jäi meille muutamiksi viikoiksi. Minä luulen, että se oli hänen vaikutuksensa, joka pelasti meidät enemmästä ahdistuksesta.
Yleisön tunteet ovat kauhean katkerat Comfort'ia vastaan sen tavan tähden, jolla hän kohtelee mustaa kansaa. Näitä on jo koko kyläkunta maatilamme alemmassa päässä. Heillä on kirkko, pyhäkoulu ja tulevana vuonna he saavat arkikoulunkin. Sinä et voi käsittää, kuinka hyvät he ovat olleet meitä kohtaan ja kuinka suuresti he ovat kiintyneet Comfort'iin, He aikovat nyt pitää yhtä 'tractatikokousta', joksi he sanovat sitä. Minä sain Comfort'in tulemaan kanssani yhteen heidän rukous-kokoukseensa pari iltaa takaperin. Minä olin kuullut paljon niistä, mutta en ollut koskaan ennen käynyt missään. Se oli hyvin eriskummainen kokous. Siellä oli ehkä viisikymmentä henkeä läsnä, enimmiten keski-ikäisiä miehiä ja naisia. He lauloivat omituisen hiljaisella, matalalla ja yksitoikkoisella tavalla, silloin tällöin keskeyttäen venytetyillä huudahdusnuoteilla, jonkunlaista yksinkertaista hymniä, jonka minä kummastuksekseni tunsin yhdeksi heidän vanhoista lauluistaan orjuuden ajalta. Kuinka kööri saatiin noina aikoina suvaituksi, en voi ymmärtää. Se kuului: —
'Suo, Herra, vapaus, vapaus meille
Ja johda meitä taivahas teille!'
Muutamat katsoivat ympärillensä, kun tulimme sisään ja kävimme istumaan; ja setä Jerry, uudis-asutuksen pyhimys, tuli sauvojensa nojassa meitä kohden ja sanoi lempeällä äänellänsä: —
'Iltaa, översti! Teidän palvelianne, Mistress! Tahdotteko astua ylemmäksi ja ottaa paikkanne eturiviin?'
Me sanoimme hänelle, että olimme vaan pistäyneet sisään ja ehkä lähtisimme taas vähän ajan perästä; me tahdoimme siis pysyä kuunteliakunnan takana.
Setä Jerry ei osaa lukea eikä kirjoittaa; mutta hänellä on erinomaisen tarkka äly ja luja tahto. Kykenemätönnä tekemään minkäänlaista työtä on hän muitten uskollinen ystävä, neuvon-antaja ja johtaja. Hänellä on oma asunto ja kappale maata, kaikki maksettuna, hyvä hevonen ja lehmä, ja hän sai vaimonsa ja kahden poikansa avulla hyvän vuodentulon tänä kesänä. Hän on yksi niistä mustista miehistä uudis-asutuksessa, joista on paras toivo; niin ainakin Comfort sanoo. Kaikki näyttävät suuresti kunnioittavan häntä. Minä en tiedä, kuinka monen olen kuullut puhuvan hänen jumalisuudestansa. Mr. Savage'n oli tapa sanoa, että hän mieluisammin tahtoi kuulla hänen rukoilevan, kuin kenenkään muun maan päällä. Hänen isäntänsä piti häntä suuressa arvossa hänen uskollisuutensa ja hyvän luontonsa tähden myöskin sen jälkeen kuin hän kävi raajarikoksi.
Kokousta johti sinä iltana eräs mulatti, nimeltä Robert, joka oli mitä nyt sanotaan 'vanhan jakson vapaaksi niggeriksi' (vapautettu ennen sotaa). Hän näytti hyvin halukkaalta tuomaan esiin lukutaitoansa ja kompuroitsi naurettavalla ylpeydellä kolmannen sadannen kolmannen neljättä hymnin ja yhden raamatun luvun läpi. Muutamat hänen muistutuksensa eri kohdista jälkimäisessä olivat huvittavan soveliaat. 'Minä tosin kastan vedellä; mutta minun perästäni on tuleva se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella', hän luki kangertain. 'Kastaa vedellä', toisti hän miettiväisesti. 'Me tiedämme kaikki, mitä se on; ja Pyhällä Hengellä kastaminen, se on juuri se, jota varten olemme tänä iltana tulleet tänne. (Amen! Jumala siunatkoon! Tuossa nyt!) Mutta tulella kastaminen! — minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, että se aina saattaa hiukseni nousemaan pystyyn, kun ajattelen, mitä sillä varmaan tarkoitetaan! Kastaa tulella! Minä luulen, että se on kullan koettaminen sulatus-uunissa — Herran sulatusuunissa, joka selvittää pois kaiken kuonan, mutta epäilemättä on kauhean kuuma!'
Sitten ei siellä hetkeen aikaan ollut mitään erinomaista, siksi kuin eräs mies polvillansa rupesi heiluttamaan ruumistansa edes-takaisin ja huusi semmoisella äänellä, jonka olisi voinut kuulla penikulman päästä, viisitoista tai kaksikymmentä minutia aikaa ainoastaan yhtä lausetta: — 'Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät! Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät!' kummallisella, laulavalla äänellä, jonka vaikutus hermoihin oli hirveä. Miehet huusivat, naiset kirkuivat. Muutamat hypähtivät ylös polviltansa ja tanssivat kiljuen ja jonkunlaisissa hurmoksissa paiskaten käsivarsiansa sinne tänne, että mieleeni muistui mitä olin lukenut Idän tanssivista dervisbeistä. Yksi nainen meni pyörryksiin; ja lopullisesti tuo kiikkuva huutaja itse lankesi kumoon. Hänen päänsä päälle kaadettiin vähän vettä, pitkällinen, rauhoittava hymni laulettiin ja viidessä minutissa oli koko seura yhtä hiljainen, kuin mikä maa-seudun rukous-kokous hyvänsä Michiganissa. Itse puolestani riipuin melkein hysterillisessä pelossa Comfort'in käsivarressa. Minä pyysin häntä viemään itseäni pois, mutta olen hyvin iloinen nyt, ettei hän sitä tehnyt.
Vähän ajan perästä setä Jerry nosti päätänsä, jota hän koko ajan siitä asti, kuin kokous alkoi, oli painanut polviansa vastaan, ja kohottaen laihoja käsiänsä kansaa kohden sanoi leppeällä, selvällä äänellä: —
'Langetkaamme kaikki polvillemme ja rukoilkaamme — yksi lyhyt rukous! lyhyt rukous!'
Hän lankesi polvilleen, kasvot käännettyinä meitä kohden. Yksinkertaisen honkapöydän tippuva kynttilä loi liehuvan valonsa hänen ylitsensä, kun hän, kasvot ylöspäin nostettuina ja kädet ristissä, 'puhui Jumalan kanssa', oi, kuinka yksinkertaisesti ja suoraan! Ja kun hän rukoili, näytti kummallinen valo laskeuvan hänen kasvoihinsa tuohon valkoiseen kehään, joksi hänen hopeinen tukkansa ja partansa muodostuivat. Hän rukoili kaikkien puolesta, paitsi omasta, ja näytti saattavan kaikkien huolet ja surut armon valta-istuimen eteen, ikäänkuin hänellä olisi ollut heidän jokaisen sydämen avain.
Sitten hän alkoi rukoilla meidän puolestamme — 'tuon vieraan ystävän puolesta, jonka Jumala on nostanut ja salaperäisellä tavallansa johdattanut tekemään meille hyvää — siunaa häntä, oi Herra, vähissä varoissa ja suurissa, kotona ja lieden ääressä! Hän ei tiedä, mitä hän on ottanut tehtäväksensä! Tue hänen kättänsä ja pidä häntä voimallisena ja urhoollisena!' Mutta minä en osaa kertoa tämän rukouksen kummallista hellyyttä ja uskollisuutta. Minä nojasin päätäni Comfort'in olkapäätä vastaan, ja kyyneleni vuotivat, kuin sade, kuunnellessani. Yht'äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Rukoilevan ääni oli vaiennut; eikä rukous kuitenkaan näyttänyt loppuneen. Minä nostin silmäni ja katsoin ympärilleni. Setä Jerry oli yhä polvillansa tuolinsa vieressä, jokainen hartauden harjottaja oli myöskin vielä polvillaan paikallansa; mutta jokainen pää oli käännetty häntä kohden ja jokainen silmä katseli tarkasti häntä. Hänen silmänsä olivat kiintyneet — mihin? Hän katsoi ylöspäin, ikäänkuin hän olisi nähnyt toisen maailman. Hänen kasvojensa piirteet olivat jäykistyneet, vaan kuitenkin joku kammottavan ilon katse valaisi niitä. Hän hengitti verkan ja huohottaen; mutta paitsi tätä ei yksikään jäntäre liikkunut. Ei sanaakaan lausuttu; mutta jokainen silmä oli kiintynyt häneen hiljaisessa ja pelollisessa odotuksessa.
'Hän ei ole ollut sillä tapaa kuin yhden kerran antaumisen jälkeen', kuulin jonkun vaimon hiljaa kuiskaavan toiselle.
Viisi minutia — ehkä kymmenen minutia — kului eikä hän ollut puhunut eikä liikahtanut. Se oli kauhea, julma äänettömyys, ja nuot kiinteät, liikkumattomat kasvot ja tuo tyrmistynyt ruumis! Siinä oli jotakin yliluonnollista!
Viimein alkoivat hänen huulensa väristä. Silmien kiinteys heikkeni. Kädet, joita hän oli nojannut tuoliin, olivat nyt ristissä, ja jonkunlainen jumalallisen ihastuksen katse väikkyi hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissansa, kun hän huudahti äänellä, joka selvästi osotti haltioihinsa menneen iloa: —
'Minä näen Hänet! Minä näen Hänet! Tuolla Hän on!' Ja hän osotti laihalla ja vapisevalla kädellään huoneen etäisintä nurkkaa. 'Minä näen Hänet, pelastuksen kruunu päässä ja taivaan avaimet riippuen vyöstä — Jumalan valkoisten helmiporttien avaimet — Pyhyyden haarniska ja Vanhurskauden vaippa yllänsä. Tuolla Hän vielä kävelee kynttiläjalkain välitse! Hän lähestyy meitä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! — katsomaan kansaansa ja korjaamaan sitä!'
Minä en osaa kertoa sinulle, mitä kummallista, katkonaista puhetta virtasi hänen huuliltaan; mutta se loppui niinkuin se alkoi — yht'äkkiä ja kenenkään odottamatta. Tuo kirkastettu katse katosi hänen kasvoistansa. Lause sammui kesken hänen huulillansa. Hänen silmänsä alkoivat jälleen näyttää itsetietoisilta ja liikkuivat ympäri tuota hiljentynyttä hartaasti katsovien kasvojen piiriä, samalla kuin tieto siitä, mikä oli tapahtunut, nyt näytti leimahtavan hänen mielensä eteen. Hän peitti kasvonsa käsillään ja vaipui huoaten maahan, anteeksi pyytävällä äänellä huudahtaen: —
'Oi Herra! Oi Herra! Sinä tiedät palveliasi heikkouden! Armahda häntä! Armahda häntä!' Kokous päättyi, ja me lähdimme kotiin. Jollakin tapaa minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että tuo pieni puinen kirkko on semmoinen paikka, jossa yksi todella on nähnyt Jumalan.
He kertoivat meille jälestäpäin, että setä Jerry'lla usein oli tämmöiset 'puuskat', joksi he nimittävät niitä, milloin hyvänsä sodan kuluessa jotakuta suurta tappelua tapeltiin tai odotettiin, ja he tiesivät aina sanoa, kuinka tappelu oli päättynyt siitä, mitä hän haltioissansa ollen puhui. He sanovat, ettei hän ollenkaan tiedä, mitä hän semmoisina aikoina puhuu. Minä kysyin häneltä sitä eräänä päivänä. Hän vastasi yksinkertaisesti: 'minä en voi selittää sitä, Mistress. Näyttää siltä, kuin se olisi risti, jota minun erityisesti tulee kantaa. Se on tuottanut minulle paljon huolta. Minua on monta kertaa ruoskittu siitä; ja paitsi sitä tuntuu minusta aina, kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi, kun toinnun näistä puuskista. En voi ymmärtää sitä, Mistress; mutta setä Jerry eroo vielä maailmasta jossakin semmoisessa puuskassa!'
Me emme käy usein kirkossa tähän aikaan. Meitä ei suorastaan kohdella epäkohteliaasti; mutta naapurien alinomainen kylmyys sanoo selvemmin, kuin mitkään sanat, ettei meitä kaivata. Comfort yhä toivoo, että nämät seikat aikaa myöten paranevat; mutta minä rupean pelkäämään, että aina jäämme vieraiksi siinä maassa, jossa asumme. Minä en näe mitään mahdollisuutta, että se voisi olla toisin. Pohja ja Etelä ovat kaksi eri kansaa, jotka ovat kokonaan toisenlaiset kaikissa luonnon-omaisuuksissaan; ja minä varon, että enemmän kuin yksi sukupolvi saa mennä hautaansa, ennenkuin heistä yksi kansa tulee.
Sinua rakastava sisaresi
Metta.