XXIX LUKU.
Pääkirjan yhteen laskeminen.
Eräänä aamuna talven alussa Squire Hyman tuli Warrington'iin aivan tavattomalla tunnilla. Comfort ja hänen perheensä istuutuivat juuri varhaiselle aamiaisellensa, kun hän ilmoitettiin. Palvelia sanoi, että hän oli kieltäynyt ottamasta osaa heidän ateriaansa, vaan asettunut arkihuoneen valkean eteen. Lily, joka oli vanhan miehen erityinen lemmikki, meni heti houkuttelemaan häntä tulemaan eineelle heidän kanssaan. Hän palasi odottamattoman vieraan kanssa, mutta eivät mitkään kehoitukset voineet saattaa häntä yhtymään heidän ateriaansa. Hän näytti sangen hämmentyneeltä ja sanoi, kun hän istui kamiinin viereen: —
"Ei, minä kiitän teitä nöyrimmästi. Minä tulin vaan vähän puhelemaan teidän kanssanne ja ehkä saamaan vähän neuvoa naapuriltani, jos översti tahtoisi olla niin hyvä ja antaa sitä".
"Toivon, että kaikki kotonanne on hyvällä kannalla", arveli Servosse todellisella tuskalla; sillä vanha mies näytti kovasti huolestuneelta.
"Minä pelkään, översti", hän vastasi syvällä huokauksella, "että ne ovat sangen huonolla kannalla — paljon huonommalla ja pahemmalla kannalla, kuin koskaan olisin voinut odottaa".
"Miksi, ei kukaan sairaana, toivon minä?" sanoi översti.
"Ei, ei juuri sairaana", kuului vastaus; "pahempi kuin se. Totuus on, översti, että Ku-Klux'it viime yönä ottivat poikani Jesse'n ja pieksivät hänet miltei kuoliaaksi".
"Hirveätä! Onko se mahdollista!" puhkesi hänen kuunteliansa huulilta. Ateria jätettiin kesken; ja kokoontuen vanhan miehen ympäri he kuuntelivat hänen kertomustansa.
"Jesse, näettekö", hän sanoi, "kävi eilen kaupungissa ja palasi kotiin myöhään illalla. Sitä myöten kuin tiedän, hän oli lähtenyt kaupungista kello yhdeksän tai niillä paikoilla; kello ei ainakaan ollut paljon vailla kaksitoista, kun hän tuli tuon vähäisen metsän kautta (te tunnette paikan hyvin, översti, ja te myöskin, Madam; sillä te olette usein ratsastaneet sitä tietä — juuri rotkossa tällä puolella raution pajaa), kun yht'äkkiä joukko miehiä hyökkäsi esiin metsästä ja pensastosta, kaikki puetut naamariin ja viittaan, ja vähän puheen perästä veivät hänet metsään, sitoivat hänet puuhun ja pieksivät häntä kauheasti hickory-raipoilla. Jesse sanoi, ettei hänellä ollut vähintäkään tilaisuutta vastustaa. He olivat kaikki hänen kimpussaan melkein ennen, kuin hän tiesi mistään. Hän potki vähän ympärillensä ja sai revityksi naamarin yhden miehen kasvoilta. Tämä näytti saattavan heidät vielä hurjemmiksi, vaikkei heidän ollut mitään syytä siihen; sillä hän sanoo, ettei hän voinut eroittaa tätä miestä Adamista, ei edes kun hän näki hänen kasvonsa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitään muutosta. He veivät hänet metsään ja pieksivät häntä, koska, niin he sanoivat, hän oli 'niggereitä rakastava radikaali'".
"Poika raukka! Onko hän pahasti vioittunut?" kysyi Comfort levottomasti.
"Minä en tiedä sitä, översti," vastasi Hyman, "eikä sillä ole paljon väliä. Häntä on ruoskittu eikä asia voisi olla pahempi, vaikka hän olisi kuollut. Minä todella", jatkoi vanha mies, surullisesti katsoen valkeaan, "soisin mieluisammin tietäväni, että hän olisi kuollut. Hänen olisi parempi olla kuolleena, kuin näin häväistynä! Kuulitteko joskus, översti, että tämän valtion korkein oikeusto kerta päätti, että pieksäminen oli pahempi kuin hirttäminen?"
"En," sanoi översti, "en ole koskaan mitään semmoista kuullut".
"Niin se kuitenkin päätti," lausui vanha Squire. "Minä en muista, missä jutussa se oli; mutta kyllä sen löydätte virallisista kertomuksistamme, jos huolitte etsiä sitä. Lainsäätäjät olivat rangaistukseksi muutamista rikoksista määränneet hirttämisen asemesta pieksämistä ja peruuttaneet vanhan lain. Seuraus siitä oli, että eräs mies, joka julistettiin syylliseksi jostakin loukkauksesta, jonka hän oli tehnyt ennen tämän uuden lain vahvistusta, vetosi siitä syystä, että pieksäminen oli kuoleman-rangaistuksen karaisemista, ja oikeusto piti hänen puoltansa. Ja siinä se teki oikein — aivan oikein. Minä soisin paljon pikemmin, että Jesse raukkani olisi kuollut, kuin ajattelen, että hän makaa tuolla ja suree ja huokaa häpeässänsä. Jos sitä olisi julkisesti tehty, se ei olisi ollut niin paha; silloin hän olisi voinut tappaa sen miehen, joka teki sen, taikka itse tullut tapetuksi, yrittäessään gentlemanin tavalla kostaa. Mutta kun tulee piestyksi niinkuin koira, eikä edes tiedä, kuka sen teki; kun ajattelee, että sama mies, joka tulee ystävänä ottamaan osaa suruun, ehkä on yksi siitä joukosta, joka sen teki — oi! siinä on liian paljon, liian paljon!"
"Se on todella liian paha", sanoi Hullu, taitamattomasti yrittäen toista viihdyttämään; "mutta teidän tulee lohduttaa itseänne, Squire, sillä ajatuksella, ettei teidän poikanne koskaan ole tehnyt mitään, josta hän ansaitsisi semmoista kohtelua naapuriensa puolelta".
"Se on pahin paikka koko asiassa, översti," lausui vanhus kiivaasti. "Jesse on hyvä poika, ja on aina ollut hyvä poika. Minä en sano sitä sen tähden, että hän on minun poikani, eikä sen vuoksi, että hän on ainoa, joka on jäänyt minulle, vaan sen vuoksi, että se on totta; ja jokainen tietää, että se on totta. Hän ei ole koskaan ollut hurja eikä huikentelevainen — ei ole heittäynyt juomariksi eikä riehaajaksi. Hän oli sodan alkaessa tuskin muuta, kuin lapsi; mutta kun vanhempi poikani Phil, — sama, joka tapettiin Gettysburg'issa — lähti pois, Jesse rupesi niin vakavasti ja säännöllisesti, kuin aika mies, auttamaan minua kasvimaalla. Te tiedätte, että rupean käymään vanhaksi enkä ole enään moneen vuoteen pystynyt liikkumaan ja katsomaan työmiehiä ja pitämään asioita varrellaan, niinkuin niitten pitää olla. No, vaikka Jesse oli vasta poika, hän korjasi kaksi niin hyvää satoa, kuin moneen aikaan olemme kasvimaallamme saaneet. Kun he sitten sodan loppupuolella kutsuivat kokoon Nuoremman varaväen, hän lähti ja yhtyi säännölliseen armeijaan Richmond'in seuduilla ja otti osaa taisteloon tästä tappelusta alkaen. Ja kun sota oli päättynyt ja niggerit olivat vapaat ja kaikki nuot suoritetut, hän ei jäänyt joutilaana aikaa kuluttamaan ja keskustelemaan siitä, vaan ryhtyi suorastaan työhön, pestasi vanhat niggerimme — joista jokainen antaisi henkensä Jesse'n edestä — ja sanoi vaan minulle: 'olkaat te nyt, taatto, aivan huoletta. Istukaat vaan rauhassa ja polttakaat piippuanne ja lähtekäät joskus liikkeelle katsomaan, että asiat käyvät oikeata menoansa talossa ja tiluksilla, ja estäkäät äitiä Phil'ia suremasta, niin minä hoidan kasvimaan.' Ja kun kerroin hänelle, kuinka vaikeat asiani olivat, koska olin velkaa muutamista niggereistä, jotka nyt olivat vapaat, ja minulla paitsi sitä oli hyvä joukko hypoteeki-lainoja, ja valtion paperit ja pankin setelit olivat melkein arvottomat, hän ei hämmästynyt eikä horjunut, vaan sanoi ainoastaan: 'olkaat te vaan levollisena, isä. Minä pidän huolta näistä seikoista. Koettakaat te puolestanne reipastuttaa äitiä, niin minä katson muita asioita.'"
"Te tiedätte, översti, kuinka tämä poika on varhain myöhään, vuodesta vuoteen tehnyt työtä, niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta tarkoitusperää maailmassa, kuin maksaa vanhan isänsä velat ja tehdä elämä mukavaksi meille. Hän ei koskaan sekaantunut muitten asioihin, vaan pysyi kiinni omissa askareissaan koko ajan — koko ajan! ja kun sitten ajattelee, että häntä on pieksetty, vieläpä oman väkemme käden kautta, aivan niinkuin niggeriä! — ja kaikki sentähden, että hän oli radikaali!"
"Mutta otaksukaamme, että hän oli radikaali, översti: eikö hänellä ollut oikeutta olla semmoisena? Te olette radikaali, eikö niin? ja carpet-bagger lisäksi? Onko heillä mitään oikeutta kajota teihin ja ruoskia teitä? Minä luulen, ettette usko sitä; mutta paljon pahempi on rääkätä yhtä omasta väestämme — yhtä, joka taisteli Etelän puolesta eikä sitä vastaan. Ettekö tekin ajattele niin, översti?"
"No, se on luonnollista, ettette huomaa eroitusta; mutta minä huomaan. Otaksukaamme, että hän oli radikaali. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siitä — lähti vaan äänestämään vaalipäivänä ja palasi kotiin jälleen. Saavatko he ruoskia ihmisiä ja saattaa heitä onnettomuuteen sentähden? Minä sanon, översti, että olen vanha mies ja lisäksi rauhainen mies ja esivaltalainen; mutta minä vannon Jumalan kautta, että, jos tietäisin, kuka se oli, joka tämän teon teki, minä antaisin hänen tietää, että vielä pystyn lähettämään luodin perille: Sen minä, Jumal'auta, tekisin!"
"Pyydän anteeksi, Madam", hän jatkoi, muistaessaan Metta'n läsnä-oloa; "mutta teidän täytyy antaa anteeksi isän tunteet. Minua ei usein vietetä tämmöiseen taitamattomuuteen, Madam, — ei usein".
"Mutta, översti," hän jatkoi miettien, "tiedättekö, etten minä usko, että tämä oli enemmän kuin puoli syy, miksi Ku-KIux'it pieksivät Jesse'a?"
"Ettekö?" sanoi översti. "Mitä muuta hän olisi tehnyt, joka olisi herättänyt heidän vihaansa?"
"Hän on ollut teidän ystävänne, översti — aina teidän ystävänne; ja hän ajattelee, ja minä myöskin ajattelen, että mitä hän on saanut kärsiä, sen hän on kärsinyt enemmän teidän kuin itsensä tähden. Te tiedätte, että he ovat uhanneet ja varoittaneet teitä jonkun aikaa, ettekä te ole ollut millännekään siitä. Kun he ratsastivat pois viime yönä, he käskivät Jesse'n sanoa hänen 'kirotulle radikaaliselle Yankee-ystävällensä Servosse'lle, että he seuraavan kerran tulisivat hänen tähtensä.'"
"Jesse on kovasti huolissaan siitä, sillä hän kunnioittaa teitä kaikkia hyvin paljon; ja hän tahtoi, että minä lähtisin suorastaan tänne ilmoittamaan sitä teille, jotta te varoituksen saatuanne olisitte varustettuna sitä vastaan".
"Poika raukka!" lausui översti. "Siinä hän teki hyvin ystävällisesti ja ajattelevaisesti. Se on todella liian paha, että joku saa kärsiä ainoastaan sen tähden, että hän on minun ystäväni".
"No, te tiedätte, kummoinen meidän väkemme on, översti," sanoi vanhus, jossa kokonaisen elämän tottumus oli niin suuri, että hän vielä tahtoi kaunistella sitä kansaa, jonka ajatuksiin hän tähän asti aina oli suostunut ja jonka teot hän alati oli antanut anteeksi, vaikka hän ei ollut voinut niitä kokonaan hyväksyä, — "te tiedätte, kummoinen se on. He eivät kärsi, että kukaan muu sekaantuu heidän laitoksiinsa; ja teidän ajatuksenne ovat niin radikaaliset! Minua ei olisi kummastuttanut, jos se olisitte ollut te — suoraan sanoen, översti, se ei olisi kummastuttanut minua — mutta, että he tekivät minun poikani niin, yhden, joka on syntynyt täällä, kuuluu hyvään sukuun (ilman kerskailematta sanottu) eikä koskaan ole ketään häirinnyt — se on liian paha, liian paha!"
"On se todella!" arveli Hullu. "Ja minun täytyy heti lähteä katsomaan häntä. Minä en luule, että voin tehdä hänelle mitään hyvää, mutta minun tulee antaa hänen tietää, kuinka paljon säälin häntä".
"Tämä johdattaa mieleeni toisen seikan", sanoi vanhus. "Minä olen niin hämilläni näistä kaikista, että olin miltei kokonaan unhottaa sen. Hän otaksui, että te tulisitte tervehtimään häntä niin pian kuin kuulisitte siitä, ja hän käski minun sanoa teille, ettei hän voisi vastaanottaa ketään nyt (niin kauan kun hän on tässä tilassa, näettekö); mutta hän — hän tahtoi, että minä sanoisin teille — sanoisin teille", vanhus toisti ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillensa, "että hän aikoi lähteä Indianaan tänä iltana ja olisi iloinen, jos voisitte antaa hänelle kirjeitä joillekuille ystävillenne Lännessä. Te ymmärrätte, ettei hän voi jäädä tänne enää (tämän tapauksen jälkeen); ja hän arveli, että olisi sangen hyvä tulla jollakin tapaa esiteltyksi, ettei hän suorastaan joutuisi vennon vieraitten keskelle, näettekö".
"Hän nousee junaan Verdenton'issa, arvaan minä?" sanoi Hullu.
"Niin, minä luulen sen", vastasi vanhus. "Hän ei ole vielä hankkinut mitään matkaa varten, ja hänen käy vaikeaksi ratsastaa sinne tässä tilassa".
"Onko mitään erityistä paikkaa, johon hän tahtoisi mennä?"
"Ei mitään — kun hän vaan pääsee pois täältä, näettekö: ainoastaan sitä varten hän lähtee".
"Niin," lausui Hullu miettiväisesti; sitten hän hetken perästä jatkoi päättäväisesti: "kuulkaapas, Squire! Sanokaat pojallenne, ettei hän murehdi tätä asiaa, vaan on levollinen, ja minä toimitan sen hänelle. Hän ei saa ajatella mitään lähtöä täksi illaksi, mutta teidän sopii levittää se sanoma, että hän on lähtenyt. Minä tulen noutamaan häntä tänä iltana ja tuon hänet tänne; ja jonkun ajan perästä hän voi lähteä Länteen ja huomata, että hän on siellä ystävien keskellä".
Tämä tuuma pantiin toimeen melkein vastoin sen tahtoa, johon se lähinnä koski; ja "carpet-bagger'in" katon alla tuo rääkätty "syntyperäinen" sai turvaa, ennenkuin hän pakeni sen kansan hurjaa vihaa, joka ei sallinut hänen ajatella toisin, kuin se.
Hänen tähtensä Hullu kirjoitti kirjeen kunnian-arvoisalle Theophilus Jones'ille, kertoen hänelle sen tapauksen, josta tämä luku puhuu, ja nuoren miehen silloisen tilan. Tähän kirjeesen hän sai seuraavan vastauksen: —
Wedgeworth'issa Kansas'issa.
Rakas Sir, — Teidän hyvin merkillinen kirjeenne on herättänyt kummallisia muistoja. Siitä ei ole kuin kaksitoista vuotta, kuin veljeäni James Stiles'ia ja minua itseä kesken jumalanpalvelusta eräässä Fiat Rock nimisessä paikassa häiritsi joukko roistoja, joita teidän naapurinne Nathanael Hyman'in sanottiin ärsyttäneen päällemme, koska saarnasimme Jumalan sanaa semmoisena, kuin sitä oli ilmoitettu meille, ja julistimme orjuutta synniksi sen valon mukaan, joka oli meille annettu.
Meitä lyötiin kovasti ja palkoja täyteen; mutta me yhä rukoilimme niitten puolesta, jotka pahasti kohtelivat meitä, kehoittaen toisiamme olemaan hyvällä mielellä ja vieläpä kesken heidän pieksämistään rukoillen Vapahtajan ristinpuussa lausutuilla sanoilla: —
"Isä, anna heille anteeksi; sillä he eivät tiedä, mitä tekevät".
Kun hellittivät siteemme, kiitimme siitä, että meidän oli sallittu todistaa totuutta verellämmekin ja menimme riemuiten matkaamme, kuitenkin noilla seuduilla viipymättä, koska huomasimme, että tämä kansa oli kiintynyt epäjumaliinsa ja kokonaan syntiin antaunut. Me sanoimme vainoajillemme apostolin sanoilla: "Herra palkitkoon sinua tekojesi mukaan".
Herra on todella kuullut palvelijainsa huudon eikä ole unhottanut heidän lyömiänsä. Pyhä kammo seisautti sydämeni tykytyksen, kun kirjeestänne luin, että sen miehen poika, joka oli syypää pieksämiseemme, on kärsinyt samanlaisen rangaistuksen häijyjen ihmisten käden kautta — kenties juuri samojen kautta, jotka ennen kurittivat meitä. Kaikkina näinä vuosina Herra Sebaot ei ole unhottanut huokaustamme eikä jättänyt pahantekijöitä palkitsematta heidän tekojensa mukaan. Hyvin meidän sopii huudahtaa, kun katsomme taaksepäin näihin ihmeellisiä tapauksia uhkuviin, välillä oleviin vuosiin: "Mitä kaikkia Jumala on aikaan-saattanut!" Kun sota jatkaantui ja minä näin orjuuden lujien varustuslaitosten luhistuvan, siksi kuin lopullisesti vapauden valo loisti orjallekin, iloitsin Jumalan kummallisesta voimasta, joka inhimillisten intohimojen ja kiihkojen kautta panee kunniansa tarkoitukset täytäntöön. Kuinka se soimasi heikkoja valituksiamme ja puuttuvaa uskoamme! Kuka olisi voinut uskoa, että kaikki se paha, jota orjuus, pilkaten Kaikkein Korkeinta ja hänen käskyjänsä, oli koonnut synti-uhriksi — Jumalan rankaiseman ja itkevän kansan veri, kyynelet, huokaukset ja vaikerrukset — niin pian muuttuisi siksi voimaksi, joka juurta jaksain kukistaisi sortajan! Oi! jos tämän uuden vapauden annon suuri, vanha Pyhä Johannes — John Brown[70] — olisi voinut aavistaa tätä häpeällisen kuolemansa hetkenä! Mutta kukaties hän näki sen ja tämä ihana näky poisti kuoleman pistoksen.
Mutta näistä kaikista ei ole kuitenkaan mikään niin nöyryyttänyt ja pelottanut minua, kuin tämä suora ja kauhea kosto, joka on kohdannut yhtä minun vainoajistani. Jumala tietää, etten koskaan ole pitänyt mitään vihan tai koston tunteita heitä vastaan. Minä en ole koskaan unhottanut rukoilemasta heidän, vihollisteni, puolesta, niinkuin Pyhä Raamattu käskee meidän tehdä; mutta en ollut koskaan ajatellut, että näkisin Jumalan käden näin ilmeisesti kurotettuna vääryyksiäni kostamaan. Pelkkä ajatus on nöyryyttänyt minua enemmän, kuin voin selittää, ja minä olen sen kautta joutunut kysymään itseltäni, eikö tämä tapaus avaa minulle yhtä velvollisuuden tietä, joka on täydellisimmässä sopusoinnussa pyhän uskontomme käskyjen kanssa. Se nuori mies, joka on kärsinyt isänsä syntien tähden ja josta te puhutte niin suurella kunnioituksella, tahtoo puheenne mukaan paeta siitä, mitä hän katsoo häpeäksensä, vaikka se on pidettävä hänen kunnianansa. Miksei hän saisi tulla tänne, ystäväni — sillä tästä lähin en voi muuta kuin pitää teitä semmoisena — ja minä kiittää hyvää Isäämme auttamalla sen poikaa, joka vainosi minua? Iloisesti, nöyrästi olen tämän velvollisuuden toimittava, sillä tapaa ylistäen ja kiittäen Häntä, joka hallitsee ja johdattaa kaikkia asioita kunniaksensa. Uskollisesti, niinkuin Hän oli uskollinen minulle, tahtoisin täyttää tämän luottamuksen, hellästi ja nöyrästi, ettei tämä nuori mies koskaan saisi tietää, kenenkä käsi ojennettiin tekemään hänelle hyvää. Tehkäät hyvin ja miettikäät tätä ehdotusta ja, jos se on teidän mielenne mukaan, lähettäkäät hän minun luokseni vakuutettuna siitä, etten ole laiminlyövä mitään, joka voi hyödyttää häntä.
Olen totisesti
Teidän palvelianne ja veljenne Herrassa
Theophilus Jones.
Hullu tiesi, että tämän kiihko-uskoisen oli täysi totuus mielessä, ja sitä katsomatta, että hän oli valmis luulemaan jumalallisen teon tapahtuneen hänen tähtensä, hänessä oli jonkunlaista ritarillista ja harrasta rakkautta siihen, mitä hän katsoi velvollisuudeksi ja uskonnoksi, joka mieli-ala saattaisi hänet väsymättömyydellä täyttämään tätä itse päällensä ottamaa tointa. Näin vanhan Squiren rääkätty poika lähti vapaasen Länteen alottamaan elämää uudestaan sen miehen suojeluksen ja hoidon alla, jota hänen isänsä yllytyksestä oli piesty noina hyvinä vanhoina aikoma ennen sotaa.