Kokemusten koulu: Huvittava kertomus

by Aleksander Lindqvist

I.

Karion Liisa, kasvatti tyttö.

Kaukana tuolla Kuusjärven lahdelmassa on hyvin vanha ja miltei jo kokonaan hyttyyn lytistynyt torppa pahanen, torppa joka alusta alkaen on tunnettu nimeltään "Kario" jossa eleli nyt Matti, torpan vanha isäntä, tuommoinen kokoon köyristynyt äijä rahjus seitsemän kymmenen elämän päivänsä viettäjä. Ja Maija, emäntä Karion torpassa, oli paria vuotta nuorempi vaihdokas ukkoaan. Niin, ja hepä nyt olivat jo likimiten puoli vuosisataa tässä suuren järven partaalla olevassa torpassaan toimineet ja rehkineet sekä paljon kovaa kokeneet, tehden työtä ja nähneet paljon vaivaa, mutta olivatpa joskus nuorena ensimmältä iloisia ja hauskojakin päiviä saaneet viettää, vaan ei huonoistakaan ajoista puutetta ollut sillä monta oli jo katovuottakin heidän torpanpito aikanaan ollut. Halla, tuo enin maan miehen mieltä loukkaava vieras, oli heille usein pistäynyt vieraaksi ja aivan käskemättä. Oli tautikin heidän muistona ja säälimättä heitä kohdellut, monta monesta vaivaa ja surua oli nämät vanhukset saaneet kokea täällä aina murheesta kukitetulla elämänsä tiellä. Mutta vaikka nyt näin ylen säälimätöin luonto koittelikin heitä, niin tästä huolimatta he yhä vaan vielä vanhanakin kaikki voimansa ilolla uhrasivat luontoa taivuttaakseen, tehden milloin mitäkin raskasta ja voimia uuvuttavaa työtä, kaivaen sekä kiviä että kantoja tuosta torppansa karusesta maasta, leventäen sen kaitoja peltosiekaleita, ja reippaastipa tuo kuokkakin vielä ukon keveistä ja tottuneista liikkeistä heiluikin sinkahtaen aimo turpeita ylös ilmaan joita taas Maija nuijalla pieniksi hakkaili ja ei milloinkaan heidän suustansa tuskan eli tyytymättömyyden sanaa kuulunut, aina he vaan raskaimmissakin tuskissaan kiittivät Herraa lähettäen hänelle sydämestään lähtevät kiitoshuokauksensa, ja eivät he edes ikänään vielä tähän päivään asti olleet edes nurjaa mieltä toisilleen näyttäneet, joka muuten niin tavallista on aviopuolisoiden kesken. Kuinka he niin tyytyväiset taisivat olla? Taisivatpa kyllä, sillä heillä oli kumpaisellakin totinen Jumalan pelko, ja sydän nöyryyttä täysi niinkuin oikialta kristityltä todella vaaditaankin. Niin, ja kummakos tämä, sillä olipahan Matti sekä Maija kerran nuorina toisilleen luvanneet ja vannoneetkin tasata kaikki elämänsä kohtalot, joko ne sitte oli vastoinkäymisen ohdakkeisesta pellosta kitketyitä juuria eli myötäkäymisen ruusuisesta ryytimaasta noukituita onnen kukkia, ja se valapa se nyt muistuttikin aina heitä ja he pysyivätkin lupauksissaan ja se tyytyväisyys heitä nytkin seurasi vaikka jo olivat näin vanhat ja paljon kokeneet ja niin monta siemausta horasseet siitä katkeruudella täytetystä murheiden maljasta. He näetsen rakastivat toisiaan. Mutta olipa tässä vielä muutakin, sillä kyllähän sopii heittää silmäys vähän edemmäksikin; olihan heillä jo, tiedämme, niin paljon koottuna tätä katoovaista turhuutta, joka kerran katoo kuin savu tuuleen hajoaa, oli heillä eloa kyllä niin paljo kun kaksi vanhaa elämänsä loppu ijäksi tarvitsivatkin sen voin kyllä vakuuttaa. Waan mitäs muuta taisi tässä olla? Niin, no sehän oli tuo nuori ja kaunis tyttö heitula joka tuolla nurmella istuen laulelee vanhusten maata jyrätessä kivikkoa perkaillen. Tytön siellä laulellessa, on vanhainkin hauska työtä tehdä hän lauleli:

Tyttö se tässä istuva,
Tällä nurmella viheriällä,
Ompi tässä kasvanut,
Tällä järven lahdelmalla,
Huvitukset on saanunna
Noilta laineen huminoilta.
— — — — — — — —

Sävelet, jotka tässä nyt kaikuivat olivat, niin helähtävät sillä niiden laskettelia oli myös itse sorea ja heleä, hän oli noin kahdenkymmenen vuotias punaposkinen ruskea silmäinen mustahiuksinen talonpoikais sulotar, joka oli säilynyt kukka täällä metsän varjossa, kaikilta niiltä, hirmu myrskyiltä jotka usein tällaisia suloisia olennoita mailman kasvitarhassa turmelee. Liisa, se oli tytön nimi, oli Maijan, Karion emännän, sisaren tytär ja hänen äitinsä oli jo kauvan sitten mustan mullan peittämänä, isää ei hänellä ollutkaan, sillä hän oli tuollainen lempi lapsi vaan; äitinsä kuoltua oli Liisa vielä aivan pieni, ei kahden vuoden vanha. Silloin Maija, hänen tätinsä, otti pikku Liisan Karioon, ja varsinpa Matin suuresta kehoituksesta, sillä ei heillä iisellään ollut yhtään lasta, ei edes ollutkaan, ja Matti tahtoi siis sellaista, hän kun rakasti kaikkia pieniä lapsia, ja niin oli nyt Liisa se Karion torpan nurmella lauleleva sirkkuinen ja hän olikin torpan vanhusten silmä eli kaikki kaikissa. Hänen, Liisan hyväksi se vanha Matti ja Maija juuri tänäkin päivänä maata muokkaili ja kiviä kasaili, sillä tiesivätpä he kyllä sen, etteivät he itseään varten enää paljonkaan tarvinneet tämän mailman aarteita, sillä ei he niitä enää kauvankaan saisi nauttia. Waan Liisa se heidän kasvattityttönsä, sehän se oli joka tänne tuli jäämään ja sehän tarvitsisi niin paljon, niin paljon. Oi, huokaili vanha Karion Matti, jospa minä, Maijani, näkisin Liisun onnellisena, ja vielä saisin nähdä hänen tämän halvan torppani emäntänä hyörivän.

Rupesipa nyt aurinkoinen ruskottamaan ja laskeumaan, mennäkseen alas vuorten ja kukkulain taa, tuonne kauvas kuusimetsän piiloon, joten vanhuksetkin taukosivat päivän raskaista ponnistuksista, mennäkseen sisälle tuohon vanhaan ja heille aina niin tutuksi käyneesen rauhan majaansa, lähestyen avoinna olevaa eteisen ovea kysyivät he siltä iloiselta Liisultaan joka siinä nurmella vielä ommellen hyräili, etkö tahdo lapseni seurata meitä tupaan. Kiireesti hypähtäen kuni nuori peura nousi tyttö kuuliaisena seuraten kasvattivanhempiaan.

Tultua tupaan ja Maijan asetettua kahvia virvoitukseksi, sanoi Maija Liisulle: menethän sinä likkaseni nyt lehmät ajamaan kotiin tuolta Koski niitusta, kun minä sillä aikaa laitan hauteet reilaan, Liisa tämän kuultuaan hyräillen lähti käskyä täyttämään. Tie kulki pitkin järven santaista rantaa niitulle, taittaen pienen vitsan koivikosta ja sitä huiskutellen sivulleen lauleli Liisa:

Woi, jos minä saisin sen omakseni,
Jota rakastaa mä voisin
Niin vaivat ja huolet
Mä kärsisin vaikka kuinka monet.
Niinkuin tää vitsani heiluupi,
Ja vinkuu viuhtoessa,
Niin minun sydämeni sykkivi.
— — — — — — — —

Ryt pysähtyi hän äkkiä, sillä niittu veräjä oli jo edessä ja hän aukasi sen huudellen kutakin kellokaulaa nimeltään. Lehmät, hänen äänensä kuultuaan, lähtivät kilvan juoksemaan häntä kohden, ilmoittaen äänellään tuntevansa hänen, ollen näin veräjällä kaikin viisi sillä lehmiä oli neljä, ja Liisa viidentenä rupesi Liisa puhuttelemaan yhtä lehmistä, jonka nimi oli Rusko, sanoen: Rusko lehmäni, Rusko lehmäni, annanhan sulle pikku nutini leipää, seh, seh, nuole nyt kättäni ja hän ojensi lehmälle valkoisen kätensä palanen leipää pivossa, lehmä nuoleskellen suutaan ja ottaen leipä palaisen mörähteli mööö, ööö, öö. Mutta nyt läksi yksi lehmistä "Kirju" avoinna olevasta veräjästä ulos ja toiset samaten, jo nosti Liisakin vitsansa ja Ruskokin kun ei enää mitään luullut saavansa lähti ammuen astumaan toisten kumppaniensa perään. Liisa pani veräjän kiinni ja alkoi kävellä lehmien perään vitsaansa kuorien, ja laulaen:

Lehmät ne astelee polkua pitkin
Auringon lepoon mennessään,
Tyttösen nuoren näin perästä tullen
Ja armastansa aatellen.
— — — — — — — — — — — —
Järven ranta se kahilata kasvaa,
Haukkaa nyt lehmäni kerta viel',
Täti se Kariossa haudetta laittaa
Ja korvot ne höyryääpi siell',
Rientäkäät, juoskaat lehmäni sinne,
Suuhunne hyvältä maistuupi se.

Näin saapui Liisa lehmineen tarhaan ja saatuaan ne sinne pani hän tarhan veräjän ktinnt, ja riensi tupaan auttamaan tätiään haudesaaveja ulos viemään, ja saatuaan nämä askareet tehtyä ja lehmät lypsettyä sekä maidot korjuun vietyä, istui Matti oven puolessa ja veisteli sahransa perupuuta, Maija oli heittäynnyt vuoteelle ei nukkuakseen vaan hiukan levätäkseen. Liisa tullen tupaan otti jalkun ja läheni pöytää punainen sukan kudin kädessä, istui hän ja alkoi puhumaan, että eikös sitä "Mustike" lehmää jo sopisi myydä pois kun ei sen lypsystäkään enää mitään ole, eihän siltä maitoakaan tule enää juuri puoltakaan korttelia, suottahan sitä vaan hyvänä pidetetään ja ruokitaan, kyllä se semmoisenakin jo lihaksi kelpaa.

Niin sopisihan se kyllä myydäkin, mutta ensin tarvitsisi saada tietää mistä saisi toisen "Mustikin" sijaan, joka myös olisi niin hyvä kun sekin on ollut, sanoi Matti yhä veistellen, ei edes silmiänsäkään nostaen Liisaan.

Mutta mitäs niillä lehmillä sitte niin monella meillä tehdäänkään, vaikka ei toista sijaan saisikaan, onhan niitä eläviä kolmessakin, sanoi Liisa, vähän niinkuin puhetta jatkaakseen.

Niin, niin lapseni, ei suinkaan me heitä enään kauvankaan tarvitse, sanoi Matii, mutta — olisihan noita sulle sitte jäämään, kyllähän sinä piikaseni tarvitset mailmassa, vaikka olisi vielä toista neljä lehmää tykö antaani sulle, sillä öhö, öh, rykäisi ukko, pianhan jo sitä minäkin täydyn töllin pois antaa, voimat tulee jo huonoksi.

No ette suinkaan minua aikone töllin pitäjäksi, minä kun olen likka, sanoi Liisa nauraen.

En suinkaan sinua hyvä Liisani, sanoi Matti, vaan onhan jo aika valita mies itsellesi, mies sellainen joka töllin hoidon vastaan ottaa, ja mielelläsihän sinä sitte Karion emäntänä hoidat meitä vanhoja tiedän mä, jatkoi ukko.

Mielelläni, mielelläni, isä kulta, sanoi Liisa kun Matin sanat tuntui hänestä enempi haikioilta. Suuret vesi helmet silmissä kiiltäen jatkoi hän: soisin teidän aina olevan, soisin teidän kauvan elävän sillä te olette aina niin hyvä. —

Nyt nousi emäntäkin vuoteeltaan ja alkoi illallista pöydälle säälimään, siinä nyt oli voita, leipää, sian lihaa ja perunoita, ja emännän käskystä he kaikin istuivat ateroitsemaan ilman pidempää puheen jatkoa ja syömisen jälkeen laskeusivat kukin makuulle.

Yön levollisesti maattuansa seuraavana päivänä noustiin taas tavallisella ajalla ylös ja Maija ja Liisa lähtivät taas aamuaskareitaan toimittamaan. Ja Matti puuhaili tuvassa sillä aikaa yksinään paikkaillen vanhoja ruomia hevosensa kaluista ja puheli itsekseen. Kyllä nyt jo vaan sulhaista olisi tarve tulla sillä vanhaksipa vaan tahdon tulla jo minäkin; aina vaan saa paikata ja paikata noita hevos-kalujakin, no kas nyt taas tuota harjastakin minkä se taas pujahti, tuosta lävestähän sun piti mennä; näin jutteli Karion Matti, kai se oli jo tuota vanhain ihmisten yksinäistä puhetta, joka on niin tavallista heillä. Mutta samassa astui Maija ja Liisakin tupaan, ja Maija alkoi puhumaan kysyen Matilta olikos Härkä Tuomas tuvassa sillä sehän ajoi juuri meidän tarhassa, kun me Liisan kanssa riihen tykönä kävimme tuohia tuomassa.

Mitä, Tuomasko täällä, ei, sanoi Matti, ei täällä ketään käynyt, mitäs se Tuomo sitte hourailee kun ei sisään tullut.

No, sanoi Maija, sitte se ajoikin vaan meidän tarhan läpi, ja hän taisi ajaakin tuonne "Kuuselaan." Kuusela oli eräs toinen tölli saman järven rannalla liki puolen venäjän virstaa Kariosta. Kuuselassa oli aina paljon eläimiä sillä se oli myöskin hyvin voipa tölli, taitaa "Kuuselan" Juha myydä sen ruskian sonninsa Tuomolle sanoi Maija.

Niin aina se sitä puhui viimen, sanoi Matti, kun tuolla rannalla verkkoja kuivaan asetimme, sata markkaa sanoi tiuskaavansa, jos niinkuin ostajakin tulisi.

Jaa senkö ison sonnin sanoi Liisa. No kuinka hän sitä nyt myisi, minullehan se sen lupasi antaa, silloin kun Juhan hevosta pidin kun häneltä kuorma kaatui, silloin kun yhdessä teidän kanssanne kaupnngista palasi.

Sinulleko, sanoi Matii, no mitä joutavia, mitä se sonni sinulla, kuin et edes miestä ole luvannut ottaa.

Minäkö en miestä ottaisi, sanoi Liisa nauraen, paras likka kun ei miehesiä huolisi, isä kulta otanpa kyllä vaikkapa kaksikin kun vaan tarjolle tulee.

Liisan ja Matin välistä puhetta olisi pidemmällekin piisannnt, mutta samassa kuului rattaiden kolinata Kuuselasta tulevalta kujalta, ja Liisa juoksi ikkunan luo ja sanoi, Tuomohan sieltä tulee, pianhan se siellä karauttikin, eikä sonnia eikä edes sonnin häntääkään, semmoista se on Kuuselan kauppa.

Matti tämän kuultnaan alkoi kiiruhtaa ovelle päin ulos mennäksensä, mutta samassa jo kuulikin raattaat pihalle seisahtuvan ja Tuomo hyppäsi rattailta ja sitoi hevosensa tarhan veräjään kiinni; nyt seisoi Mattikin jo kuistilla, ja Tuomo alkoi käydä häntä vastaan, ja tultuaan kuistille tervehti Tuomo Mattia puristaen häntä ystävällisesti kädestä ja kysyen josko Kariossa nyt olisi eläviä myydä ja onko sopivampia myyjiä kuin Kuuselan väki, ne kun eivät penniäkään antaneet tinkiä lehmän kielestä. Ei keltään syrjiäkään ilman saada eikä niitä löydäkkään sanoi Tuomo nauraen muka konsteljaille puheilleen.

On kyllä meillä myydä ja kyllä Matti aina kauppaan sopii sanoi Matti, astutaan vaan tupaan. Nyt astuivat he sisään ja tultuaan tänne meni Tuomo ja katseli Maijaa sekä Liisaa ja nauraa röhöttäen jatkoi hän: saapa täältä talosta vaikka emännän itselleen kun vaan kauppoin sovitaan. Matti käski häntä istumaan, ja Maija otti kahvipannnn käteensä ja pisti itsensä ulos. Siinä nyt istuen ja tupakkaa poltellen rupesivat miehet lehmän kauppaa hieromaan, seitsemänkymmentä ja viisi Matti pyysi, mutta Tuomo tahtoi nähdä lehmän ja niin lähtivät he "Mustikea" tarhaan katsomaan, sillä lehmät olivat vielä kaikki tarhassa. Tuomon nyt katseltua ja kourittua lehmää tulivat he takaisin sisälle ja jopa pöytäkin oli sillä aikaa koreaksi laitettu, kupit pöydälle ja pullo vieressä joita Liisa oli asetellut; tulipa Maijakin kahvin kanssa ja alkoi kaadella kuppiloihin käskien Tuomon sekä isän juomaan. Liisakin otti kuppinsa niin myös Maija. Matti nosti pullon likemmäksi ja käski Tuomon tehdä "Hörlotti", Tuomo teki, ja alkoi ryypiskelyssään tinkiä lehmän hintaa, kuusikymmentä minä siitä voin maksaa sillä se on sentään niin pieni vaikka se nyt lihava on, mutta liha on niin halpaa kanpungissa, ei saa rossissakaan myyden kuin vähä paremmin kuin kolme markkaa leiviskältä, niin eikä se paina jos neljä toista leiviskää.

Niin kyllä, kyllä se niinkin on mutta ei sitä sentään sillä auttais myydä sanoivat Matti ja Maija.

Nyt hieman niinkuin ajateltuaan ja korvallistaan kahertaen, sanoi Tuomo: no kyllähän se niinkin on että myyjä omansa tarvitsisi, mutta jos nyt pannaan sitte kuustkymmentä viisi, eikös se sitte ole jo tavallista.

No olkoon nyt sitte menneeksi sanoi Matti, ja he löivät kättä päälle, nyt otti Tuomo povestaan nahkasen lompakon ja veti siitä ulos tukun paperirahoja ja luki siitä rahat jotka Matti otti vastaan. Nyt otti Matti pullon ja kaasi vielä ryypyn Tuomolle ja niin oli kauppa tehty. Matti käski Liisan mennä vitsaperua ladosta ottamaan jolla lehmä Tuomon rattaista kiinni pantaisiin. Liisan mentyä puheli Tuomo vielä vanhuksille, että kyllä minä tuolle teidän likalle vielä miehen tuon jahka tässä vähän usiammin käyn. Tämän kuuli kyllä Liisakin porstuassa tullessaan vaan hän ajatteli kylläpä sitä mies puhua osaat, siinä sitä olet jo monta kertaa käynyt, eikä sen parempaa ole vielä tullut, mutta sisään tultuaan ei hän ollut tietävinäänkään että semmoista oli puhuttukaan. Nyt jätti Tuomokin hyvästi ja kiitteli sekä lähti ulos kaikkein seuraamana. Matti otti vitsaperun ja aikoi sitoa lehmää rattaiden taa, nyt taputti Liisakin vielä lähtevää lehmää lonkoille ja toivotti Tuomolle suuria voittoja Mustikesta ja Tuomo lähti luvaten pian uuden isännän "Karioon" tuoda ja pian olikin hän jo näkyvistä kadonnut tuonne kuustmetsän verhoon, ja Karion väki kävi taas entisiin joka aikasiin askareihinsa.

Näin nyt kului aika taas Kariossa niinkun tavallisesti metsätorpassa on tapa, ja syksy läheni lähenemistään ilman että Kariossa tapahtui mitään erinomasta, ja tulipa nyt jo pyhäinpäivän aikakin, nyt oli Maija vähän käynyt kipeän laiseksi joten Liisa sai koko töllin askareet yksin hoitaakseen. Matti myös oli aika ajoin sängyn päällä pitkänään joten nyt rupesi Kariossa jo vähän niinknin ikäväksi käymään, epäilyttipä tuo talvikin vastaan ottaa. Liisaakin jo rupesi surettamaan, vaikka hän aina niin iloinen ennen oli ollut ja usein kuultiin hänen askareilla ollessaan vähän niinkuin suruisella äänellä hyräilevän.

Ah, jos tuo tätini kuoleepi
Ja minä jään isän kanssa,
Niin kuinkas silloin Kariossa käy
Kun voimat on heikommassa.
— — — — — — — — — —
Ah, jos tulis ylkämieskin
Ennen kuin tätini kuolee,
Että sais tätini nähdä sen
Kuin pitää Liisasta huolen.

Niinpä nytkin oli Liisa juuri tau'onnut tätä suruhyräilyään laulamasta kauniina Lokakuun iltahetkenä, kuin hän saunaan puita viemästä palasi, kuuli hän tieltä kuusimetsästä päin rattaiden ratinaa. Käännyttyään sinne näki hän, että kahdet rattaat kahden miehen kanssa riensivät heille päin hartaasti puhellen keskenään. Liisa kiirehti sisälle ja sanoi vieraita tulevan sillä tieltä kuului rattaiden ratinaa ja sitä paitsi näki hän pari miestä olevan tulossa. Wanhuukset nousivat kumpikin vuoteiltaan ylös, ja Maija rupesi siivoamaan vuoteita, peitellen niitä. Liisa tuoleja asetellen seinäin viereen ja luudalla hosasten rikkoja pesän puoleen. Matti taas akkunassa odotteli tulijain ilmestystä, ja eipä hänen siinä kauvan tarvinnutkaan tirkistellä, kuin jo näkyi kuinka Tuomo ja eräs toinen nuorimies tulla karautti Karion tarhaan.

Matti lähti ulos ja meni heti auttelemaan vieraiden hevosta kiinni ja tuoden ladosta heiniä ja heittäen hevosten eteen ja kun kaikki näin oli toimitettu, lähtivät he kaikin sisälle. Miehet tervehdittyään ensin kaikkia töllin väkiä, sanoi Tuomo vähän viekkaasti vilkaisten Liisan puoleen, enkö puhunut totta kuin viimeksi teillä kävin. Silloin muuttui Liisan kasvot vähän niinknin punaiseksi sillä hän tunsi jo tunnossaan että Tuomoa seurannut kumppani oli aikeissa kosia häntä, Maija käski vieraiden istua penkille, jonka he tekivätkin ja alkoivat piippujaan kopistella, puhellen yhtä ja toista, niinkuin tavaroin hinnoista nykyään kaupungissa, sen uusista rakennuksesta y.m. Sitte nousi Tuomo ja otti povestaan kauniin kuvilla varustetun pullon ja vei pöydälle pyytäen lasia jotta saisi kaupungin tuliaisia tarjota, hämmästyneenä toi Liisa lasin ja laski pöydälle. Maija oli poistunut kahveen keittoon. Tuomo aukasi pullon suun ja kaasi lasiin punaista nestettä käskien Karion Maijan maistamaan ja lisäsi parasta sorttia tämä ekstra Koljeter pitäs olla, sillä maksoihan kämä kokonaista kolme riunaa, kotkan kuvia lukuun ottamatta.

Nyk tuli Maijakin tuoden kahvia, ottaen hyllyltä kupit ja vieden pöydälle. Matti sanoi otetaan nyt mestari, koska äiti kaataa pohjaan, nyt otti hän sokeria pani kuppiinsa ja käski toisten tehdä samoin, he tekivät ja Matti otti sen kaadetun ryypyn ja kaasi kuppiinsa johon Tuomo vielä lisäsi pullosta, tehden myös kumppanille samalla tavalla. Nyt nousi Tuomo ja otti kuppinsa, toiset samoin kilauttivat kuppinsa vastuksiin ja Tuomo hurrasi Kariolle onnea.

Matti nyt maisteltuaan kehui sikä oikeen erinomaisen hyväksi ja väkeväksi aineeksi, ja sanoi ei sitä poikaa suinkaan ole vesinuijalla tiellä päähän lyöty, kyllä se siltä tuntuu, kiitos vaan Tuomo.

Nyt teki Tuomo itsekin sekä Tuomon kumppani tuo nuori mies, mutta Tuomo kaasi vielä lasiin ja tarjosi Maijallekin lisäten, ei se pahaa tee vanhalle ihmiselle ja kauvan esteltyään Maija vihdoinkin maistoi ja kiitti sitä erinomaiseksi aineeksi. Nyt näin punsattua ja maisteltua istuivat he vielä kauvan tupakoiden ja puhellen yhtä ja toista.

Liisa istui rukkinsa ääressä ja kehräsi vaikka ei siitä mitään näyttänyt rullalle tulevan, sillä yhä vilkuen ja silmää heittäen hän miehiin päin kääntyi, Maija taas vuoteensa syrjällä herneitä vieritti, ja perkasi, sillä hän niinkuin Liisakin ottivat tarkasti osaa miesten puheisin, sanoipa nyt Mattikin, että ei hän ollut kaupungissa käynyt moniin vuosiin, oli jo toistakymmentä vuotta sitten. Jo loppui heidän puheensa vähempään tuosta kaikenlaisesta ja nyt alkoi puhe totisempaan kantaan, sillä nyt nousi Tuomo ylös ja kaasi vielä ryypyn pullostaan joka siinä pöydällä seisoi, ja kehoitti Matin naukkaamaan ja Matin ryypättyä tämän alkoi Tuomo rohkiasti puhumaan sanoen, että nyt minä toin teille, vanha Kario, vävyn, jos niinkuin huolitaan ja jos mies tämä, samalla osoitti hän vieressään istuvaan vieraaseen, on sovelias ja kelpaava teidän tyttärelle. Samassa kuului kimakas naurun purskaus niin Maijalta kuin siltä kauniilta Liisaltakin, uudestaan alkoi Tuomo keskeytettyä puhettaan pitkittämään sanoen: olen jo kauvan tämän hyvän ystäväni teurastaja Aittasen tuntenut, sillä usein olemme hänen kanssaan yksissä kaupungissa kulkeneet, hän kun on samaa virkaa harjoittava kuin minäkin, ja aina olen hänestä suuresti pitänyt sillä hän on aina ollut minulle hyvä ja uskollinen reisutoveri sekä raitis ja miehekäs mies, soisin siis hänelle sellaisen aviosiipankin täällä seuraajakseen aina elämänsä ehtoosen saakka. Niin ja sen olen nyt juuri harkinnnt teiltä löytääni, teidän jaloluontoista Liisaanne olen aikonnt siksi, mutta mitä Liisa itse sanoo siitä, en tiedä sanoi Tuomo.

Niin oikein, oikein, yhtyi Maija ja Mattikin Tuomon puheisin, ainahan uskollista ystävää jollain palkita tarvttsee, ja saammehan mekin sitte jo lopun ikäämme vähän rajallisemman olon ja levätä vaivoistamme kun vävy taloomme tulee.

No niin, sanoi Tuomo ja läheni Liisaa joka rukkinsa pyörää yhä tumpuloitsi ja tarkkaavaisena puheita kuulteli. Tuomo laski kätensä Liisan olkapäälle ja sanoi suostutkos nyt Liisa tyttö sitten siihen kauppaan jota tässä on ollut puheissa, vai miten?

Niin, Herran tahto tapahtukoon, sanoi Liisa vähän punastuen, jos hän sen niin on minulle säätänyt niin ei siinä vastus auta.

Nyt Aittanen heitti suloisen silmäyksen Liisan puoleen ja lähti paikalla ulos, mennen rattaittensa luo, ja kopeloittuansa sieltä pienen laatikon palasi hän se kainalon alla takaisin tupaan, ja suoraa mennen Liisan luo hän rohkeasti ojensi laatikon Liisalle joka taas kainosti sen vastaan otti, se sisälsi kihla-kalut ja siinä oli punainen suuri silkkihuivi sekä kaikenlaista kallisarvoista kihlatavaraa jotka vast'ikään oli kaupungista ostettu, Liisa nyt tämän saatuaan meni pöydän luo ja laski sen kalleuksineen siihen. Nyt läheni Aittanenkin pöydän luo, ja kehoitti toisetkin seuraamaan samaa, ja jonka, uudistamatta käskyä täyttivätkin. Aittanen otti liivinsä taskusta pienen kulta reunoilla koristetun paperirasian ja avasi sen ottaen sieltä kauniin kalliilla kivellä koristetun kulta sormuksen ja reippaasti ojentaen sen Liisalle, sanoen:

Tässä tarjoon armas Liisa, sulle kihlasormuksen, se, se jääpi pantiksi sulle: rakkauttan vahvistaan.

Liisa otti sormuksen kiittäen nöyrästi sen edestä ja lausui:

Wastaan otan armas vieras Kalliin kihla panttisi, Sormuksen tään kiiltäväisen, Otan rakkautes merkiksi.

Ja nyt syleilivät nuoret aivan kursailematta toinen toisiaan, joka todella on tämän lukiallekin hyvin outoa ja harvinaista, ja niin yhtyi vanhuksetkin syleilyyn, antaen siunauksensa näin näille äkkiä rakastuneille nuorille, ja Matti puhkesi sanoihin kyyneleet valuen pitkin ryppyisiä poskia. Tutkimattomat ovat Herran tiet, kiitos Jumalalle.

Tuomokin oli oikein sydämmestään riemastunut sillä hän oli todellisella ilolla täytetty, kun hän näin voi saattaa ystävänsä onnelliseksi, jota hän jo kanvan sitten oli aikonut runsaana palkintona Aittaselle antaa. Nyt oli Maija sekä Matti jo poistuneet tuvan perälle itkien kumpikin ilosta. Mutta nuoret ne puhelivat vielä kauvan pöydän ääressä. Tuomo ja Aittanen alkoivat hyvästi jätellä ja lähteä ulos hevoistensa luo mennäkseen, seurattuna vanhuksilta sekä Liisalta. Wielä kerran painaen rattaiden luona morsiantansa rintaansa vasten, astui Aittanen rattailleen niin myös Tuomo, ja lähtivät ilosta sykkivillä sydämillä.

Miesten lähdettyä palasivat Karion väki sisälle, ja nyt rupesi Liisa vasta oikeen katselemaan niitä kauniita lahjoja, jotka Aittanen hänelle jätti, Matin ja Maijan oikeen sydämistään iloitessa ja niiden arvoa arvioidessa. Katseltuaan aikansa näitä niin käski Maija Liisan ne viedä siihen isoon arkkuun joka luhdin nurkassa seisoi suurilla rautavanteilla varustettuna, ja hän antoi avaimen Liisalle, joka lähti niitä viemään, vielä kerran katsottuaan niitä luhdissa arkkuun pannessaan. Sitte alkoi taas entinen elo ja olo Kariossa, vaikka vähän iloisemmalla mielellä, sillä Mattikin kykeni jo taas maata kääntämään ja Maijakin Mattiaan autteli. Liisa taas kapioita laitteli, neuloi, kutoi, värjäsi, kehräsi lankoja ja lauleli.

Nainen nuori naitava,
Tekee työtä taitava.
Ei ne vaivat vaivuta
Herra ne voimat vahvistaa.
— — — — — — — —
Hurstit paidat lakanat
Ne jo ovat valkiat
Kunpa vaan tulis sulhainen,
Rakas oma Aittasen.

On kerennyt kulua lähes kaksi kuukautta siitä knin Aittanen Tuomon kanssa Kariossa kävi ja jolloin hän Liisan kihlasi, kun eräänä Joulukuun kirkkaampana päivänä hän ajaakin kauniilla mnstalla oriillaan "Karion" tarhaan ja vähän puheltuaan Matin kanssa joka tarhassa hakoja hakkaa, tulevat he sisälle ja Aittanen heti armaan Liisansa tykö rientäen ja painaen suutelon hänen purpuraisille huulillensa tervehdykseksi, vasta huomaakin Maijan ja tervehtien häntä pyytää äkkinäistä iloaan anteeksi, ja alkaen puhumaan heille että hän on niin aikonut että ensi pyhänä he kuulutettaisiin, "sillä minä", sanoi hän, "olen nyt juuri eilen ostanut Järviön talon, jotta Mattikin siellä saa Karion isäntänä isännöitä, sillä kuuluuhan Kario tiedämmä Järviön tilaan, vai miten?"

Kuuluu, kuuluu, sinnehän me veroa on tehty, mutta mitä ihmettä nyt kuulenkaan hyvä vävyni sanoi Matti kummeksien, silmät aivan kuin pöllin puhaltajalla, vai pääsee mar se meidän Liisa nyt talon emännäksi, eipäs sellaista olisi voinut aavistaakaan, niin, niin, Herran tiet on tutkimattomat. No johan minä nyt ilolla sitte kuolenkin, kiitos olkoon Jumalalle. Suuret vesikarpalot tippui äijän nahkaliivin rinnoille.

Nyt alkoi Maijakin puheen ja kysyi kuinka paljon Aittanen oli maksanut Järviöstä.

Wiisitoista tuhatta se vaan maksoi hyvä anoppini, sanoi hän, kyllä se kahdeksaatoista tuhatta pyysi, mutta kun rahat heti maksoin niin kyllä kauppa kävi, ja onhan se hyvä ja vauras talo, olen kuullut.

Hyvä, hyvä, säestivät kaikki, metsää on yli talon tarpeen, ja maat aivan santa ja saviperää, sanoi Matti. Ei se Kalle sitä ole haaskannut eikä antanut, vaikka kyllä on ostajia käynyt.

Wai niin, vai niin, sanoi Aittanen. Metsäpä onkin minulle vallan tarpeen, sillä olen erään yhtiön kanssa kaupassa kuusi tuhatta tukkipuuta, ja itse tarvitsen kanssa paljon puita sillä täytyypä siihen ruveta kohta rakentamaan uusia huoneita. Talo on asumuksistaan enempi rujamainen, en kärsi minä sitä.

No seurasikos kaupassa muuta irtainta, sanoi Maija vaimoväki kun aina on utelijaita.

Kaikki, kaikki, krontimenttineensä, sanoi Aittanen, vähän lystikästä pnhettaan nauraen, ja samalla veti hän povestaan tukun papereita. Tässä on ja tässä seisoo kauppakirjat.

No minkäs nyt sitte Järviön haltijat menevät, sanoi Liisa vähän epäillen?

Kaupunkiin kuuluvat aikovan, sanoi Aittanen kääntyen Liisan puoleen, kuuluvat aikovan kauppiaaksi sinne. Ja mikäs sitte aikoessa, viisitoista tuhatta puhdasta rahaa, kyllä sillä alkuun pääsee, pääsee sitä moni toisenkin taskuun luottaen kauppiaaksi, kun toinen hullu uskoo ja toimittaa.

Näin puhuen vielä yhtä ja toista ja syötyään oivallisen aterian Kariossa jonka Maija parhaansa mukaan valmisti ja eteen asetti, valmistausi Aittanen taas lähtöön luvaten pian käydä Liisaa tervehtimässä. Nyt lähti hän Liisan saattamana matkalle. Mitä Aittanen Liisalle puhui heidän erotessaan, se olkoon salattu meiltä sillä luulen sen kunkin arv. lukijan itsekin arvaavan. Mutta ilosta hyppien Liisa kumminkin riensi Kariota kohden, väliin katsahtaen taaksensa armaan sulhasensa perään, joka puitten varjoon katosi.

Seuraavana sunnuntaina on tavallista enemmän väkeä tullut kirkolle. Miksi niin? Siksi, että siellä juuri tänäpäivänä pitäis kastettaman eräs mustalais-tyttö ja vahvistuman kalliiseen kristin-uskoon. Tätä toimitusta kaikki nyt halulla ovat rientäneet tänne katsomaan, kuka vaan kirkolle on kyennyt. Niin onpa täällä Karionkin vanhukset tuossa kirkon aidan vierellä. Ukkopa siinä juuri sitelee vanhaa mustaa kiini. Ja kas ainapa joukosta joku pujahtaa Karionkin Mattia tervehtimään, joka nyt tuohon makasiinin rappusille itsensä on hiisannut istumaan Maijansa vierelle, odottelemaan yhteen soittoa. Waan eipä Liisaa näy. Hän on jäänyt varmasti kotiin ja eipä hänestä kukaan puhettakaan ala. Taitavat kai niin olla vielä tietämättömiä asioista. Jo rupesi kellotkin tuolta tapulista heläjään ja nytkös kansalle alkoi kiire kirkkoon tulvata. Niin sitä siinä mentiin että permanto paukkui.

Ja urkujen sulo säveleet alkoivat valtavasti kaikua, ja kansakin alkoi veisun hyräilyyn, mahtoi kai olla uutta virsikirjaa koskapa niin jumppasi. Wirren loputtua astui juhlallisesti messukasukassa seurakunnan kirkkoherra alttarille, alttaritoimitusta täyttämään ja sitä harvinaista kastetta toimittamaan kun näet isoa ihmistä kastetaan ja tämän jälkeen kajahteli taas urkujen pauhu ja saarnavirsi oli alkanut, nyt tämän virren loppuvärsyä säestäissä kääntyi kaikkein kirkossa istujain katsekin saarnastuoliin päin odotellen sinne astuvaa saarnamiestä ja jopa vaikeni urknln ääni ja saarnastuolissa nähtiin nuori, kaunis pitäjän apulainen rillit päässä, joka silmät käännettynä kattoa kohden alkoi rukouksella selittämään päivän Evankeliumia sanan kuulioilleen ja kehottaen heitä kutakin ottamaan saarnasta vaarin ja painamaan syvälle sydämeensä näitä kalliita Herran sanoja, joita hän Hänen palvelianaan lausui, nimittäin että taivas ja maa on hukkuva vaan Herran sanat ei pidä ikänä hukkaan tuleman, niin ja aina yhä edelleen siksi että saarnan loputtua alkoi tavallinen sairaitten rukoileminen, kuolleitten kiitokset ja avioliittoon aikovaisten julistus. Mutta kas nyt alkoi nuorenkin kansan seassa vilkas mutina ja tarkka kuulevaisuus, ei enää yskän köhinää ei jalkain nakutusta kuulunut joka muuten niin tavallista on saarnan aikana, ei, kaikki oli niin hiljaista ja pappi joka vähän aikaa oli odotellut tätä hiljaisuutta alkoi pari kertaa ääntään rykäisten kuulutaan, että kristilliseen avioliittoon aikovat nyt mennä ja kuulutetaa ensimäinen kerta. "Sulhanen kunniallinen nuori mies teurastaja Kustaa Leander Aittanen Kiviojan seurakunnasta ja morsian nuori piika kasvatti tytär Anna Liisa Erikan tytär Karion torpasta tätä senrakuntaa." Vielä oli pari muuta samaan sorttiin kuuluvaa tämän jälkeen, ja pappi päätti saarnastuoli toimituksensa, nyt kumartui hän ja poistui kirkon takana olevaan sakastiin. Vielä tuli pappi alttarille sitte veisattiin virsi lähdöksi, sen jälkeen nousi pappi vielä kerran saarnastuoliin ja lopetti kuulutuksilla jotka olivat urakka-huutokauppoja y.m. ja niin loppui se seremooni. Nyt alkoi kansa lähteä tuuppien ja toisiaan varpaille astuen ulos kirkosta ja sinkoillen sinne ja tänne lähti kukin kotiansa päin ja niin teki Karionkin Matti Maija rinnalla kevennetyllä sydämmellä. Mutta nyt kotiin saavuttuaan olikin Aittasen musta ja hirnui heitä tervehtien tarhan veräjällä seisomassa, ja Aittanen nähtyään akkunasta vanhusten tulon riensi heitä auttamaan ja heidän hevostaan riisumaan, jolla aikaa Maija ja Liisa toimittivat päivällistä pöytään. Miesten sisään tultua aljettiin syömään ja syödessä puheltiin kirkkokuulumisesta j.n.e. Syömisen loputtua viipyi Aittanen vielä "Kariossa" siksi että jo ilta alkoi lähestyä jolloin hän taas sääli lähteäkseen jätettyään ensin hyvästi vanhukset ja syleiltyään Liisaansa lähti hän iloisesti laulaen tiellä ajaessaan ja johon korpi vastasi:

Oman kullan rakkaus,
Se on kuin mesi leipä,
Liisani sydän puhdas on
Kuin oikea kristalli kulta.

Näin nyt kului ajat Aittaselta iloisesti ja hauskasti ja ajoin hän aina kävi Kariossa ajaen, armasta Liisaansa tervehtimässä, ja samoin kului Kariossakin päivät ilman mitään erinomaisempaa. Toisinaan kävi Tuomokin Aittasen keralla Kariossa, sillä hänkin oli nyt jo kihlannut itselleen elämänsä kumppanin. Tuomo oli erään maankauppiaan tyttären itselleen valinnut ja solminnut hänen kanssaan ne ijäisyyden siteet.

Mutta lähenipä nyt jo vuoden loppu ja jo alkoi maakin peittyä valkiaan vaippaan, kun eräänä iltana se oli vuoden viimeinen päivä, näkyi Järviön talon kaikista ikkunoista kirkkaita kynttiläin loistoja ja kuului viehättäviä soiton säveleitä, mutta käydäänpäs mekin, hyvä lukia, mennään tämän talon pihalle noiden jo ennestään seisovien joukkoon, niin mitäs kummia näemmekään, täällähän näyttää olevan kaikki niin iloista ja somaa sillä täällähän vietetään Aittasen ja Liisun häitä. Mutta käy kanssani Lukiani ja käyttäkäämme vähän rohkeuttamme, sysätään noita tuossa rapun vieressä seisovia tirskujoita vähän syrjään ja astukaamme tuohon valosta loistavaan huoneesen eivät he meitä pois kehtaa käskeä, kas niin no nytpä jo olemmekin oven sisäpuolella, ja tuolla pöydän takana keskimmäisnähän istuikin arvoisa kirkkoherra ja sulhanen, niin ja morsian ja onhan tuossa Karion Matti ja Maijakin pinike myssy päässä, niin ja vielä Tuomokin armaan sydänkäpysensä rinnalla, kyllä on hauskaa. Ompas Kuuselan väkikin niin ai, ai, ja niin paljon vieraita; nuo tuntemattomat tuolla lasin alla lienevätkin kanpunkilaisia koskapa niin ovat kaupunkimaisia, hienoja ja loistavia puvuiltaan, kaikki ne näyttävät olevan iloisia hulivili-poikia. Mutta mitäs nyt? mitäs se sulhanen nyt nousi ja alkaa puhua. Aittanen alkoi pyytäen kaikkein läsnä ollessa saada puhua, kaikki oli hiljaa ja kuulteli.

Aittanen sanoi taidolla ja ryhdillä seuraavat sanat:

Hyvät ystäväni, naapurini ja sukulaiseni sekä kaikki häävieraani! Tässä lausun minä nyt teidän kaikkein kuullen että koska kallis Luojani on minulle lahjoittanut kaikkea hyvää yltä kyllin niin varallisuutta kuin muutakin ajallista onnea kaikin puolisesti niin kiitän minä johon pyydän myös teidän kaikkein yhtymään kunkin, Luojaani, astuessani nyt ensi askeleita aviomiehen kalliilla askeleilla ja tämän talon isäntänä, tehden omasta sekä morsiameni puolesta lahjoituksen, vanhoille appivanhemmilleni annan siis minä heille Karion torpan kaikkine kuuluvine maineen sekä ilman minkäänlaista veroa ja sillä ehdolla, että he saavat sen omakseen lahjoittaakseen sen myös kelle he sen tahtovat. Nyt lopetti hän, ja taas alkoi sama iloisuus kuin ennenkin, tanssia y.m. joten vasta seuraavana päivänä vieraat alkoivat poistua.

Nyt on jo monta vuotta tämän Hääillan jälkeen kulunut, ja Karion Matti sekä Maija ovat jo aikoja haudan hiljaisuudessa levänneet, ja Karion torppa on nyt Tuomon omaisuutena johon hän on laittanut oikeen kauniin ja herramaisen talon, hävittäen kaikki vanhat rujat pois, ja tässä nyt asuu Tuomo nuoren kauniin Eeli vaimonsa kanssa ja viettää elämänsä onnellisia päiviä samaa ammattia harjoittaen kuin ennenkin.

Aittanen taas on rakentannt koko talonsa uudelleen ja semmoiseksi kartanoksi ettei koko paikkakunnalla toista ole, ja on vielä talonsa nimenkin uudistanut joka nyt on "Onnela" sillä onnellinen hän todella on, viettäen mitä suruttomampia päiviä armaan Liisansa kanssa, joka taas puolestaan on rakkaalle miehellensä lahjoittannt pienen ja kauniin ympyrä poskisen pojan jonka nimi on "Onni Wilhelm". Usein nähdään pieni Wille äitinsä sylissä kun äiti kävelee Tuomon vaimon seuraamana Karion santaisella rannalla muistellen entisiä nuoruutensa aikoja jolloin hän hyrähti lautamaan vanhaa tuttua lauluaan:

Tyttö se tässä istuva
Tällä nurmella viherjällä
Ompi tässä kasvanut,
Tällä järven lahdelmalla
Huvitukset on saanunna
Noilta laineen huminoilta.

Äidin lopetettua äännähtää pikku Willekin jotain, äitiään iloittaakseen.

Usein on myös Onnelan isäntä Kariossa Tuomaan vieraana, jolloin ukot naurain haastelevat muinaisia kauppamatkojaan ja äkkinäisiä kosioretkiään, pysyen yhä uskollisina toinen toisilleen.

Kevät Kariossa.

(Lauletaan kuin: "Sua lähde kaunis katselen", j.n.e.)

Kaunis nyt ompi katsella
Luonnon ihanaisuutta;
Kaunis on myöskin kuunnella
Lintuisten laulua.

Nyt on meillä kevät taas
Ilo, riemu, Karioss'.
Ruohot, kukat, kedolla,
Ovat kaunistuksena.

Näinpä Luoja muuttelee
Kaunihiksi laittelee,
Jotta linnut kilvallaan
Kariossa kiittelee.

A. L.

End of Project Gutenberg's Kokemusten koulu, by Aleksander Lindqvist