SEITSEMÄS LUKU.
Rynnäkkö.
Pääni, pääni, sinä poloinen,
Pääni palvelemaan altis ain'!
Olet palvellut, sä päähyt jo,
Umpeen vuotta kolmeneljättä:
Etkä saanut ole, päähyt oi,
Kunniata etkä mainetta,
Etkä korkea arvoa.
Et ole saanut hyvää sanaakaan
Sait sä, päähyt parka, ainoastaan
Kaksi korkeata pylvästä
Sekä vaahteraisen poikkipuun,
Vielä paulan silkkinuoraisen.
Kansanlaulu.
Tänä yönä en nukkunut, en edes riisunutkaan, Olin päättänyt aamun koittaessa mennä linnan portille, josta Maria Ivanovnan oli määrä lähteä; siellä tahdoin hänelle sanoa viimeiset jäähyväiset. Tunsin itsessäni suuren muutoksen: sieluni rauhattomuus ei tuntunut minusta niin raskaalle, kuin tuo alakuloisuus, joka minua vielä joku aika sitten oli rasittanut. Eron katkeruuteen liittyi epäselviä, mutta suloisia toiveita sekä maltiton vaarain odottaminen ja jalon kunnianhimon tunteita. Yö kului. Olin lähtemäisilläni ulos, kun ovi avaantui ja korpraali tuli ilmoittamaan, että kasakat olivat yöllä lähteneet linnasta, vieden väkisin mukaansa Julain, ja että linnan edustalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä. Minä kauhistuin, ajatellessani, ettei Maria Ivanovna ennätäkään lähteä linnasta; minä annoin kiireesti muutamia käskyjä korpraalille ja riensin kapteenin taloon.
Aamu koitti. Kiirehtiessäni katua pitkin, kuulin äkkiä mainittavan nimeäni. Minä kysyin:
— "Minnes te menette?" kysyi Ivan Ignatjitsh, juosten perässäni. "Ivan Kusmitsh on jo vallilla ja lähetti minut teitä hakemaan. Pugatsh on tullut jo".
— "Läksikö Maria Ivanovna", kysäsin sydämmen ahdistuksella.
— "Ei ennättänyt", vastasi Ivan Ignatjitsh, "tie Orenburgiin on katkaistu; linnaa piiritetään. Kamala juttu, Pieta Andreitsh!"
Me menimme vallille, s.o. luonnolliselle ylennykselle, joka oli vahvistettu paaluilla. Sinne oli keräynnyt koko linnan väestö. Sotaväki seisoi aseissa. Tykki oli muutettu sinne jo eilen. Kapteeni käveli vähäisen joukkonsa edessä. Vaaran läheisyys teki vanhan sotilaan tavattoman reippaaksi. Arolla, vähän matkan päässä linnasta, ajeli parikymmentä ratsumiestä. Näköjään olivat ne kasakoita, mutta heidän joukossaan oli Bashkirejakin, joita oli helppo tuntea heidän karvalakeistaan ja nuoliviinistään. Kapteeni kulki sotaväkensä ympäri, ja sanoi heille:
— "Nyt, lapset, pankaamme kaikki voimamme altiiksi keisarinnan, äitimme, suojelukseksi; näyttäkäämme maailmalle, että olemme kunnon sotilaita!"
Sotamiehet ilmoittivat korkea-äänisesti suostumuksensa. Shvabrin seisoi vieressäni ja tarkasteli vihollista. Ratsumiehet arolla, huomattuaan liikettä linnassa, yhtyivät yhteen ryhmään ja rupesivat puhelemaan keskenään. Kapteeni käski Ivan Ignatjitshin asettaa tykin heitä kohtaan ja itse pisti sytyttimen reiän kohdalle. Luoti vingahti ja lensi heidän ylitsensä, tekemättä mitään vaaraa. Ratsumiehet hajosivat ja pian katosivat näkyvistä. Aro oli jälleen tyhjä.
Samassa tuli vallille Vasilisa Jegorovna ja hänen kanssaan Masha, joka ei ollut tahtonut jäädä yksin.
— "Kuinka käy?" kysyi kapteenin rouva. "Kuinka on tappelun laita?
Missäs vihollinen on?"
— "Ei ole vihollinen kaukana", vastasi Ivan Kusmitsh. "Jumalan avulla käy vielä kaikki hyvin. Hirvittääkö sinua, Masha?"
— "Ei, isäni", vastasi tyttö; "kotona yksin hirvittää enemmin".
Hän katsahti minuun ja väkisin myhähti. Minä ehdottomastikin puristin kädelläni miekan kahvaa, muistaen, että edellisenä päivänä olin sen saanut hänen kädestään, ikäänkuin armaani puolustukseksi. Sydämmeni sykki. Kuvailin itseäni hänen ritarikseen. Minä halusin saada osoittaa olevani ansiollinen hänen luottamukseensa ja odotin maltittomana ratkaisevaa hetkeä.
Sillä välin rupesi noin puolen virstan päästä linnasta olevan mäen takaa ilmaumaan uusia ratsuparvia, ja pian oli aro täynnä sotajoukkoja, keihäillä ja joutsilla varustettuja. Heidän keskellänsä, valkoisen ratsun selässä, ajeli mies punainen viitta päällä ja paljastettu miekka kädessä: se oli itse Pugatshev. Hän pysähtyi; muut keräytyivät hänen ympärilleen, ja nähtävästi hänen käskystänsä, erosi neljä miestä, jotka täyttä laukkaa kiitivät aivan linnan edustalle. Me tunsimme heissä omat petturimme. Yksi heistä piti päänsä päällä paperiliuskaa; toisella oli keihään nenässä Julain pää, jotka hän heitti vallin yli meidän luoksemme. Kalmukki paran pää putosi kapteenin jalkain juureen. Petturit huusivat:
— "Älkää ampuko; tulkaa ulos keisarin luokse! Keisari on täällä!"
— "Kyllä minä teidät keisaroin!" huusi Ivan Kusmitsh. "Pojat!
Ampukaa!"
Sotamiehemme laukasivat pyssynsä. Kasakka joka oli pitänyt paperia, horjahti ja kaatui hevosen selästä. Muut läksivät kiireesti takaisin. Minä katsahdin Maria Ivanovnaan. Kauhistuneena Julain verisestä päästä, huumauneena laukauksesta, hän näkyi olevan aivan tunnoton. Kapteeni käski korpraalin ottaa paperin kaatuneen kasakan kädestä. Korpraali astui kedolle ja palasi heti, taluttaen kaatuneen hevosta. Hän antoi paperin kapteenille. Tämä luki sen itsekseen ja repäsi sitten palasiksi. Sillä välin kapinalliset varustelivat itseänsä rynnäkköön. Pian rupesi luoteja vinkumaan ympärillämme ja muutamia nuolia lensi maahan lähelle meitä sekä valliin.
— "Vasilisa Jegorovna!" sanoi kapteeni. "Tässä ei ole akkaväen paikka.
Vie pois Masha: näethän että tyttö parka on puolikuollut".
Vasilisa Jegorovna, joka oli tullut hyvin hiljaiseksi, katsahti arolle,
jossa näkyi suuri liike; sen jälkeen kääntyi hän mieheensä ja sanoi:
"Ivan Kusmitsh! Jumala on elämän ja kuoleman Herra: siunaa tytärtäsi.
Masha, astu isäsi luo!"
Masha, kalpeana ja vavisten; astui Ivan Kusmitshin luo ja lankesi polvilleen. Vanha kapteeni teki kolmasti ristinmerkin hänen ylitsensä, nosti hänet sitten ja, suudeltuaan tytärtänsä, sanoi hänelle muuttuneella äänellä:
— "Ole onnellinen Mashani! Rukoile Jumalaa: hän ei sinua hylkää. Jos kohtaat kelpo miehen, niin antakoon teille Jumala siunauksensa! Eläkää niinkuin mekin Vasilisa Jegorovnan kanssa. Hyvästi nyt Masha! — Vasilisa Jegorovna, viepäs hänet pikemmin täältä pois".
Masha heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti itkemään.
— "Anna suuta minunkin", sanoi itkien kapteenin rouva. "Hyvästi nyt, hyvä Ivan Kusmitsh! Anna anteeksi, jos olen mieltäsi joskus pahoittanut".
— "Hyvästi, hyvästi, mammaseni!" puhui kapteeni, likistäen eukkoaan syliinsä. "Kas niin! Menkää nyt vaan kotia; jos ennätät, niin pane Masha sarasaniin".[4]
Kapteenin rouva tyttärineen menivät. Minä katsoin Maria Ivanovnan jälkeen; hän katsahti taakseen ja nyökkäsi päällään. Ivan Kusmitsh kääntyi meidän puoleemme, ja koko hänen huomionsa kiinnittyi viholliseen. Kapinalliset ajelivat päällikkönsä ympärillä ja rupesivat äkkiä astumaan aina hevosten selästä.
"Pysykää nyt lujina", sanoi kapteeni; "nyt tulee rynnäkkö…"
Samassa kajahti hirmuinen kiljunta ja huuto; viholliset tulivat juoksujalassa linnaa kohti. Tykkimme oli ladattu kartesseilla. Kapteeni odotti, kunnes he olivat tulleet aivan lähelle ja laukasi sitten. Kapinalliset syöksähtivät kummallekin puolelle ja peräytyivät. Heidän johtajansa jäi yksinään paikalleen. Hän viittoi miekalla ja näköjään innollisesti kehoitti heitä seuraamaan. Huuto ja kiljunta, jotka hetkiseksi olivat tau'onneet, kajahtivat uudelleen.
— "Nyt pojat", huusi kapteeni; "portit auki, lyö rumpua. Pojat eteenpäin, tehdään hyökkäys. Seuratkaa!"
Kapteeni, Ivan Ignatjitsh ja minä olimme silmänräpäyksessä vallin ulkopuolella; mutta säikähtynyt linnan-väki ei liikahtanut paikaltaan.
— "Mitäs te seisotte?" huusi Ivan Kusmitsh. "Kuollaan kuin oikeat sotamiehet!"
Samassa kapinalliset hyökkäsivät meidän päällemme ja syöksivät linnaan. Rumpu vaikeni; linnaväki heitti aseensa; minut olivat vähällä tallata jalkoihinsa, mutta minä nousin ja yhdessä kapinallisten kanssa menin linnaan.
Kapteeni oli saanut haavan päähänsä ja seisoi nyt keskellä vihollisia, jotka vaativat häneltä avaimia. Minä olin rientää hänelle avuksi, mutta muutamat rotevat kasakat ottivat minut kiinni ja sitoivat vöillään, sanellen: "Älkääpäs huoliko, te keisarin kieltäjät!" Meitä kuljetettiin pitkin katuja; asukkaat tulivat Pugatsheville vastaan, kantaen leipää-suolaa.[5] Kirkonkellot soivat. Äkkiä kuului huuto, että keisari odottaa torilla vankeja ja vastaan ottaa valaa. Kansa läksi torille; meidätkin ajettiin sinne.
Pugatshev istui nojatuolilla kapteenin talon kuistilla. Hänen yllään oli kaunis kasakan kauhtana, kullalla kirjattu, korkea soopelin nahkainen ja kultatupsuilla varustettu lakki oli vedetty hänen säkenöiville silmilleen. Hänen kasvonsa näyttivät minusta tutuille. Hänen ympärillään seisoivat kasakkain vanhimmat. Isä Gerasim, kalpeana ja vavisten, seisoi kuistin vieressä, pitäen kädessään ristiä ja ikäänkuin ääneti rukoillen häntä tulevain uhrien puolesta. Torille asetettiin hätä-pikaa hirsipuuta. Meidän lähestyessämme, ajoivat Bashkirit väkijoukon hajalleen, ja meidät tuotiin Pugatshevin eteen. Kirkonkellojen ääni vaikeni; syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Kuka näistä on linnanpäällikkö?" kysyi Pugatshev.
Linnan entinen kasakkain alaupseeri astui joukosta esiin ja osoitti
Ivan Kusmitshia. Pugatshev katsahti vihaisesti ukkoon ja sanoi:
— "Kuinka uskalsit sinä vastustaa minua, keisariasi?"
Kapteeni, nääntymäisillään veren vuodatuksesta, kokosi viimeiset voimansa ja vastasi lujalla äänellä:
— "Sinä et ole keisari; olet vaan näethän rosvo ja petturi!"
Pugatshev rypisti kulmakarvojansa ja viittasi valkoisella liinalla.
Muutamat kasakat tarttuivat vanhukseen ja rupesivat raastamaan häntä hirsipuun luo. Poikkipuulle ilmaantui sama nenätön ja korvaton Bashkiri, jota edellisenä iltana olimme tutkineet. Hän piti kädessään nuoraa, ja tuokion kuluttua näin poloisen Ivan Kusmitshin riippuvan hirsipuussa.
Sen jälkeen tuotiin Pugatshevin eteen Ivan Ignatjitsh.
— "Tee vala", sanoi hänelle Pugatshev; "tee vala keisarille Pietari
Feodorovitshille!"
— "Sinä et ole keisari", vastasi Ivan Ignatjitsh, toistaen kapteenin sanat. "Sinä olet rosvo ja petturi!"
Pugatshev viittasi jälleen liinallaan ja hyväntahtoinen luutnantti sai sijansa vanhan päällikkönsä viereen.
Tuli minun vuoroni. Minä katsoin rohkeasti Pugatsheviin, ollen valmis antamaan saman vastauksen kuin jalot toverinikin. Silloin huomasin, suureksi ihmeekseni, kapinallisten vanhimpain joukossa. Shvabrinin, jonka tukka oli leikattu pyöriöön ja jonka päällä oli kasakan kauhtana. Hän astui Pugatshevin luo ja kuiskasi hänelle jotain.
— "Hirteen!" sanoi Pugatshev, katsahtamattakaan minuun.
Paula viskattiin kaulaani. Minä rupesin rukoilemaan Jumalaa, sydämmestäni katuen kaikkia syntejäni ja rukoillen Häntä kaikkien puolesta, jotka olivat sydämmelleni kalliit. Minut tuotiin hirsipuun alle. "Älä pelkää, älä pelkää!" puhelivat minulle hirttäjät, tahtoen, kenties todenperästäkin, rohkaista minua. Äkkiäpä kuuluu huuto:
— "Pidättäkää, sen vietävät; pidättäkää!"
Pyövelit pysähtyivät. Minä käännyn ympäri ja huomaan Saveljitshin ryömivän Pugatshevin jalkain juuressa.
— "Isä armas!" puheli ukko parka; "mitäpäs hyötyä sulla herrasväen lapsen surmaamisesta? Päästä hänet; hänestä maksetaan lunnaat; saathan muille esimerkiksi ja peloitukseksi hirtättää minut, vanhan ukon!"
Pugatshev antoi merkin; minut päästettiin heti irti.
— "Sinulle antaa isä armon!" puhuttiin minulle.
En saata sanoa, että minä olisin ihastunut vapautumisesta; mutta enpä saata sanoa, että siitä oli paha mielenikään. Tunteeni olivat liian hämärät. Minut tuotiin uudestaan petturin luo ja asetettiin polvilleni. Pugatshev ojensi minulle suonikkaan kätensä.
— "Suutele kättä! Suutele kättä!" kehoiteltiin minua. Mutta minä olisin kernaammin kuollut minkä kovan kuoleman tahansa, kuin alentanut itseäni niin inhoittavasti.
— "Hyvä Pietari Andreitsh!" kuiskutteli minulle Saveljitsh takaapäin, lykkien minua. "Älä ole itsepäinen! Pianhan tuo on tehty. Sylkäise ja suutele kättä tuolta pahuks … (hyi!) muiskauta nyt vaan!"
Minä en liikahtanut paikaltani. Pugatshev otti kätensä pois ja sanoi naurahtaen:
— "Herra näkyy olevan puolipyöryksissä ilosta. Nostakaa hänet!"
Minut nostettiin ja päästettiin vapaaksi. Jäin katselemaan hirveän näytelmän jatkoa.
Asukkaat rupesivat tekemään valaa. He astuivat vuorotellen esiin, suudellen ristiä ja kumartaen Pugatsheville. Siinä seisoivat myös linnan sotamiehet. Komppanian räätäli leikkaeli tylsillä saksillaan heiltä palmikkoja pois. He astuivat sitten suutelemaan Pugatshevin kättä, joka julisti heille anteeksi-annon ja otti heidät omaan joukkoonsa. Tätä kesti noin kolme tuntia. Pugatshev nousi viimein nojatuolista ja astui kuistilta alas vanhimpainsa seurassa. Hänen eteensä talutettiin valkoinen hevonen, koristettu kalliilla päitsillä. Kaksi kasakkaa nosti hänet satulaan. Hän ilmoitti isä Gerasimille tahtovansa syödä päivällistä hänen luonaan. Samassa kuului naisen huutoja. Muutamat rosvot raastivat kuistille Vasilisa Jegorovnan, joka oli hajolla hapsin ja melkein alastonna. Yksi rosvoista oli jo ennättänyt pukeutua hänen röijyynsä. Toiset kiskoivat ulos patjoja, arkkuja, astioita, vaatteita ynnä muuta.
— "Armahtakaa", huusi eukko parka. "Armahtakaa! Viekää minua Ivan Kusmitshin luo!" Äkkiä katsahti hän hirsipuuhun ja huomasi siellä miehensä.
— "Konnat!" kiljasi hän vimmoissaan. "Mitä olette tehneet hänelle? Oi armas ukkoseni, kunnon sotamies! Eivät kajonneet sinuun Preussin pajonetit eikä Turkkilaisten luodit; et kaatunut sotatanterelle, vaan karannut pahantekijä sinut on surmannut!"
— "Saakaa vanha noita vaikenemaan!" käski Pugatshev.
Nuori kasakka löi häntä miekalla päähän; hän kaatui kuolijana kuistin portaille. Pugatshev läksi eteenpäin; väkijoukko hänen peräänsä.