MUUTOS.
(Parooni Markuksen huone. Markus, Tyko, Pauli ja Yrjö tulevat periltä.)
MARKUS. Sisään, iloiset herrani! (Huutaen vasemmalle.) Viiniä tänne, poika! Paikalla!—Istukaat, vieraani, ja olkaat huoneessani kuin kotonanne, Seinen-virran partahalla. (Istuvat ympäri pöytää. Viiniä tuodaan.) Teidän muistoksenne, herrat!
YRJÖ. Herrat Gallian maalta!
PAULI. Teitä kiitämme.
TYKO. Kiitämme maljan edestä ja tyhjennämme sen pohjaan Suomen kunniaksi.
MARKUS. Mille tuntuu teistä kylmä Suomenniemi?
PAULI. Meitä miellyttää tämä maa.
TYKO. Me sitä rakastamme.
MARKUS. Ihmeellistä kyllä. Mitä viehättävää ja merkillistä tarjoo teille sen luonto?
TYKO. Paljon.
PAULI. Meitä haluttaa tutkistella kansaa, etenki sitä yhteistä.
MARKUS. Tiedänpä teidän sen uuden hengen lapsiksi, joka parhaillaan on ympärileviämässä tässä Europassa ja joka viimein valtakunnat ja kaiken järjestyksen kumoo ja ihmiskunnan hävitykseen saattaa, jos ei sitä ajoissa estetä, kuristeta, että vaikenee hän ijankaikkiseksi villivaltaansa saarnaamasta. Välttämättömät ovat täällä etevyyden oikeudet ja säätyin pykälät. »Tee talonpojalle oikein, vaan älä hyvin», se on vakuutukseni alamaisiani kohdellessa. Jumal' avita! hälle oikeuden teen, en kynnen-mustan vertaa vääryyttä, mutta jos hän pyrstöjänsä tahtoo röyhistellä, niin…
YRJÖ (erikseen). Katsos hänen silmäripseitänsä ja kauhistu. Nyt laukee sieltä kova ampuma.—Fyr!
MARKUS (lyöden nyrkkinsä pöytään). Keppiä selkään!
YRJÖ. Haa!
MARKUS. Haa, Yrjö! Oletpa suuri veitikkä, sen tiedän, mutta pidänpä sinusta, vaikkei löydy sinussa pisarata aatelisverta.
YRJÖ. Ei pisarata. Se on puhdasta, herra.
MARKUS (nauraa). Mutta juo, sinä junkkari. Juokaat, herrat.—Jos, katsellessamme mailmaa, eri lailla aattelemmekin, niin olette nyt kuitenkin vierainani, ja onneton se, joka teitä huoneessani loukkaa.—No, mitä aattelette herrasta Kuuselassa, jossa kävitte eilen?
TYKO. Hän tuntui kelpo mieheksi.
MARKUS. Ja hän on kuitenkin pahin vihamieheni.
TYKO. Ikävä asia. Se tietysti häiritsee elämänne rauhaa.
MARKUS. Ei hätää.
TYKO. Epäilenpä. Mutta toivokaamme tämän vihan viimein karkoittuvan kauvas ja ystävyyden astuvan sen sijaan.
MARKUS. Ennen teidän Ardenni- ja Pyreneanvuoret toinentoistaan käyvät suutelemaan, kuin sovintoon me; ei elossa täällä eikä tuolla, kylmän haudan toisella puolla. Tultuamme yhteen helvetissä, säästämmepä perkeleiltä kaikki vaivat meitä kohtaan. Kas kuin me oikein toinentoistamme siellä kouristelemme, niin laskevatpa tulihaarunsa pimeyden enkelit ja katselevat meitä suurilla silmillä. Jos joutuisimme yhteen taivaassa, joka tosin olis kepponen, niin toinen meistä sieltä Pietarin ulospotkaista täytyis.
PAULI. Ankara viha, ja läheisimpien naapurien välillä.
MARKUS. Näistä tienoista hänet kohta siirrän, se on vallassani.
TYKO. Millä keinolla, herrani?
MARKUS. Tämä on asiamme: Vuotta viisitoista sitten lainasin hänelle summan rahaa, luvaten sitä häneltä ei ennen vaatia kuin tämän ajan mentyä, ja nytpä on se mennyt. Tuomio on jo kädessäni, ja kahden, kolmen auringon kiertyessä on sekä talonsa että suurin osa irtaintansa minun, ja maantiellä seisoo mies.—Triumf!
TYKO. Eikä armoa yhtään?
MARKUS. Viivytystä ei tiimaakaan, se on päätökseni.
PAULI. Herra parooni, teidän maljanne juon, toivoen teille onnea kahden kartanon hallitsijaksi.
MARKUS. Minä kiitän, herra Bertram. Niitä kuitenkaan en hallitse enään kauvan, kohta heitän kaikki ottopoikani haltuun.
TYKO. Äärettömästi lienee hän teitä kohtaan tästä kiitollinen.
MARKUS. Olenpa huomannut hänen rakastavan minua hellästi kuin oma lapsi, ja sievä on käytöksensä kaikin tavoin. Ja kuitenki, vuosia muutamia sitten, hän riehui niellen elon hekkumaa; mutta myrsky asettui ja myrskyn jälessä tuli kaunis ilma.—Kiltti poika aina siitä asti, koska otin hänet huoneeseni.
TYKO. Oman poikanne teiltä tempasi onni armoton?
MARKUS. Hänet tappoi sota.
TYKO. Ja siitä olette varma?
MARKUS. Uskottava asia. Tosin haastelee maineet ristiin.
TYKO. Jos hän palaisi kotihinsa takaisin?
MARKUS. Isän kotoa ei ole hänellä enää.
TYKO. Olettepa isänsä te.
MARKUS. Häntä en tunne, hänet olen hylännyt.
TYKO. Kova oli kaiketi syy tekoon niin kovaan teiltä.
MARKUS. Hän ei käyttänyt itseänsä isäänsä kohtaan niinkuin pojan tulee. Piina ja kuolema! hän kihlasi vihamieheni tyttären, ja tästä sain vasta tiedon koska hän jo oli sotaretkellänsä.
TYKO. Mutta jos hän ylenantais entisen morsiamensa?
MARKUS. Niin on hän vintiö, kaksinkerroin hänet hylkään.
TYKO. Mutta jos morsian hänet pettäis?
MARKUS. Yhtäkaikki; hänet olen hylännyt, ja siihen antoi hän mulle syyn.
TYKO. Yhtä kysymystä olen mietiskellyt: Kylmeniskö koskaan lemmen linna häntä kohtaan, jonka suonissa oma veremme virtaa? (Hetken äänettömyyttä.)
MARKUS. Herra, hän on minun lapseni. Totta sanoen, häntä muistelen usein. Urhea poika ja sanassansa pysyvä aina vimmaan asti; perintö veressä.—Vaan, mitä päättänyt olen, seisoo, seisoo ijankaikkisesti. Tieto aina päätöksessämme pysyneemme antaa ehjyyden tunteen, voiman hirmuisen, ja katsanto säkeniä iskee.—Mitä, jos sanani söisin, jota ennen en ole tehnyt? Mitä, jos kokoilija monivuotisesta kokouksestansa äkisti kadottaisi puolen? Ei! Niin olkoon kuin määrätty on. Oma poikani on perinnötön, ottopojalleni tulkoon kaikki.
TYKO. Mitä, jos nyt myöskin hän, näin sanon leikin vuoksi, rupeisi kiehtomaan tätä kiellettyä hedelmää, siihen pakoitettuna sen sokean jumalan nuolelta?
MARKUS. Kohta säätökseni kumoon, hän marssikoon Viitalasta, ja kerjäläinen maantieltä saakoon kaikki.—Huomatkaa: kuoltuani on suurin vihamieheni herrana tässä, jos ajoissa en katsoisi jonkun toisen etua; sillä hän, jolta kerran sain hengen, ja hän, joka tätä herra Maunoa on kantanut rintansa alla, he syntyisin olit samasta kohdusta.
TYKO. Ja sukuvihapa taitaa näyttää näin hirveän karvan.
MARKUS. Totta, mun herrani.—Mutta juokaat, te myös, herra Bertram, ja poistakaat tämä alakuloinen muoto. (Niilo tulee.) Donnerwetter, mon Cher Niilo! Oletko viimein kotona?
NIILO. Suokaat anteiksi, isäni, anteiksi, herrat. Viivyinpä kauvemmin kuin tahdoin. (Istuu toisten seuraan.)
MARKUS. Mutta hikootpa, poikani.
NIILO. Sahastanne ratsastin yli kivisen mäen.
MARKUS. Nytpä jäähdytä kuumuutes; (Kaataa hänelle viiniä.) Tässä, mies!—Ja nyt, herrat, juon minä pohjaan ja toivon teille hyvää yötä.
PAULI. Hyvää yötä, herra parooni!
TYKO. Maatkaat makeasti! (Markus menee vasemmalle.)
NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli temmeltää.—Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo pohjaan kaksi klasillista.)
TYKO. Olettepa vauhdissa.
NIILO. Vihoissani juon.
TYKO. Miksi vihoissa?
NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa.
(Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää, niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti olen minä.—Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh! hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja syystä kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.
TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.
NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova, viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan, jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.—Olipa tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.—Päämaalia kohden jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan, järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön vihansa.
TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?
NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.
PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.
NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.
TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.
NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se vihansuopansakin myöntää täytyy.—Häntä kaiveli, että hän tiesi saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla, joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja päästi.—Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta kiusaan.
TYKO. Mitä sanotte?
NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?
YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.
TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo olette määrätty?
NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären. Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.—Mutta nytpä ilmaisin tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin karttamaton. Se kirottu viini!
TYKO. Mikä vaivaa?
NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut vintiöille… Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.—Ei! täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.
PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.
TYKO. Kunniamme nimessä.—Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.
NIILO. Olenpa kokenut mies.
YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen taas.
NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!
TYKO. Teidän muistoksenne!
PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.
TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.—Te lemmitte tätä neitoa?
NIILO. Jumal' avita! sen teen.
TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.
NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!
TYKO. Kuin tähteä kaksi.
NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.
TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.
NIILO. Ne kiharat sitten!
TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden yöhön!
NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!
TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.
NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös…
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.
TYKO. Ja olisko ihme?
YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.
NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa, ja toinen minun kultaseni muistoksi.
TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis teiltä rikkaus kaikki?
NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.—Markus ja minä olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli omasta pojastansa.—Kaikki toivon käyvän hyvin.
TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.
NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän, mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!—Mutta kuitenkin minä, mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on ihastus ihmeellinen.
TYKO (erikseen). Sinä saatana!
NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.
TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.
NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna!
Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.
YRJÖ. En, ystäväni armahin.
TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle käytettäväksi tämä toimi.
PAULI (erikseen). Mitä!
YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.
NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian hyvä.—Mutta sopisko tämä muukalaisen?
TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä. Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki sopii hyvin.
NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.
TYKO. Mikä on tämä?
NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää poveenne nyt.—Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen, herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi. Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa, ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen sankarin morsian.
YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän ilmoittaisi sanomansa?
NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.—Asia käy laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan kauniille tyttärelle.—Mitä sanotte, herrani?
TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties on hyöty teille molemmille.
NIILO. Kätenne!
TYKO. Tässä.
NIILO. Oivallista!—Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)
PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?
TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.
YRJÖ. Katso mitä teet.
TYKO. Mitä olen luvannut.
PAULI. Se ei tapahdu.
TYKO. Ken taitaa mua estää?
PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.
TYKO. Tehtäväni teen.—Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee hävityksen kylmyyteen.—Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa! Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)
YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.
PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä, lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.—Nyt hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.
YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?
PAULI. Pahinta pelkään.—Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)
NIILO. Ystävämme ovat menneet?
YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.
NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.—Juo, Yrjö! Kohta, toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.—Vielä olen vapaa, mutta pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.
YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo.
Niilo katselee häntä tarkasti.)