VÄLIVERHO.
(Avara kangas; perillä sammaleinen kiviroukkio, sen takana pieni männistö, ja kauempana näkyy eräs metsäinen vuori. Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Tässä taistelotanner.—Pauli, minä unia en ole uskonut, ne ovat mitättömiä; aavistuksista en koskaan ennen ole tiennyt. Mutta kuinkahan ollee nyt?
PAULI. Se on jännityksestä sielussas.
TYKO. Ehkä jotain saamme tässä nähdä.
PAULI. Toivonpa kaikki päättyvän hyvin. Mutta yksi asia on kiusattava.
Kuinka suoritamme sen?
TYKO. Mikä on tämä?
PAULI. Naimasovinto.
TYKO. Sen ratkaiskoon miekka. Onpa minulla oiva syy. Houkutella vanhoja, hopeakiharaisia uroita veriseen leikkiin! Oi! haluni kuumenee enemmin ja enemmin päästäkseni käymään hänen kanssaan rinta vasten rintaa.—Mikä aika ollee nyt? Mua vaivaa levottomuus ja ohaukseni polttaa. Miten luulet ajan kuluneeksi, Pauli?
PAULI. Arvaten, lähenee illan kymmenes hetki.
TYKO. Ehkä varromme tässä turhaan.
PAULI. Vaiti! Kuulenpa askeleita.
TYKO. He tulevat. Käykäämme verhoon. (Poistuvat männistöön.—Elma, valkea huivi päässä, ja Hanna tulevat.)
ELMA (antaen Hannalle pullon tyhjennettynä).
Tää muistoksi sun sisareltas ota,
Vaikk' katkera kuin kuolo on se muisto.
HANNA. Oi Jumala, se on jo tyhjennetty!
ELMA. Se tehty on. Mut lupaukses muista ja älä vaikertele nyt ja itke.
HANNA. Niin olkoon! Vakaana ja lempeänä,
Kuin kesäilta tämä, kuolemaas
Mä tahdon katsella.
ELMA. Nyt ylevästi
Sä katsahtelet. Kaiken perustus,
Sovinnon kruunu korkeudessa
On lemmen henki lempeä ja kaunis.—
Mä väsyksissä olen, lepoon tahdon.
Oi, jospa tällä huokauksella
Mä sielun voisin ulos puhaltaa,
Pois rauhan lehditettyyn kammioon.
Vaan tiedänpä tään juoman uhriansa
Ei liioin vaivaavan, vaan hellästi
Kuin Unonen se silmät ummistaa.
HANNA. Niin kuulin kerran isäs sanovan.
ELMA. Oi isäin kova, armas kuitenkin!
En kasvojasi nähnyt lähteissäni,
Sun jätin jäähyväiset jättämättä
Ja paisteess' illan koto kuumotti.
HANNA. Senpä taidat toivoa, että kuolemasi nyt isäs joko pelastaa kuolemasta tai tekemästä murha-työtä.
ELMA. Niin toivon. Ja lukekoon hän tämän paperin. (Sovittaa poveensa erään paperilapun, jättäen osan siitä näkyviin. Hän käy istumaan kivipyykin juurelle.) Tähän vaivun, tästä alkakoon vaellukseni Tuonen kotoon.
HANNA. Ja tämä heille näyttäköön, millä tavalla kuolit. (Panee pullon hänen viereensä.)
ELMA. Mutta johtuupa jotain mieleeni vielä. Sä muistat sen pienen, sorean, äitittömän tytön?
HANNA. Miksi askaroitsee aatoksesi hänessä nyt?
ELMA. Pidinpä hänestä paljon; hän minulle antoi aavistuksen äitin lemmen ihanuudesta, ja näinpä mietiskelin. Tyko ei tule, Hanna naidaan pois, ja on siis elämäni onnen osa yksin käyskellä kohden kylmää hautaa; mutta sinun, tyttö pieni, liepeällä, syvällä katsannolla, tahdon lapsekseni ottaa, sinussa käsitän esineen, jota ilman määrää saan suosia, jota kohden lempeni vapaasti povestani virratkoon. Näin mä kerran naisen ottolastansa niin suloisesti armastavan kuin kenkään äiti. Kaunis oli se näky, ihastuksesta sydämmeni sykki nähdessäni tämän naisen silmät sädehtivän häntä kohtaan, joka hänen povellansa makasi. Jaa, tämä ihanampaa vielä oli katsella kuin oman äitin lempi. Oi! saman onnen kuin vaimo tämä minä toivoin saavani nauttia, mutta toisin määräsi armoton kohtalo.—Sisareni, miten taidat, suojele tätä lasta.
HANNA. Sen lupaan; pidänpä hänestä minä myös.
ELMA. Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
Mun sieluni nyt siipens kohottaa
ja kiitää läpi auerten ja sumuin
Päin korkeuden sinilakehen.
Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
Niin kohta syleilemme hymyillen
Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
Maan murheisella kamaralla vielä,
Niin autuasna korkeudessa
Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
ja silloin pilvipeitteen pimeän
Mun asuntoni ympärille kierron
Ja hämäryydess' uneksuen varron,
Siks' kun hän ovelleni kolkuttaa,
Siks' kun hääpäiväni on valjennut.
Sa päivä, riennä, viivy, viivy, riennä!
Sua toivon kauvas, helmaani sua toivon
ja punehdun kuin kaino Amarik,
Kun suuteleepi häntä aamun Koi.—
Nyt on se aika, aika ihana,
Kun kohtauuvi Pohjan perillä
Se morsiuskunta, jonka armas virka
On hoitaminen taivaan-isän lampun.
Nyt ei se pala eik' oo sammunut,
Vaan himmeästi paistaa ilman rannall'
Ja vuori hymiseevi Kumajan.
Oi kaunis yö, sä kuolemani yö!
Mua kohtaan Tykon kuva kirkkahana
Nyt kimmeltää ja aatokseni pyörtyy.
HANNA. Sä haastelet eriskummallisesti.
ELMA. Hourisinko? Ei, ei! Nyt järkeni tuntuu niin teräväksi, tunteeni niin tarkaksi ja hienoksi, että kaikki käytökseni ja tekoni menneestä elinkaudestani piirtäyvät muistoni tauluun yksinkertaisina, kempelöinä kuvina; ja mitä kaunista aattelen, mitä lemmestä uneksun, on esimaku taivaan hekumasta.—Hän tulee, kuolema, mutta liepeänä kuin tuulen liehaus.—Sisareni, laula se kehtoveisu, jota aina kuultelin niin mielukkaasti.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt?
ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni.
HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe.—Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan.
ELMA. Niin ja amen! (Peittää sekä päänsä että kasvonsa huivilla ja kallistuu kivirauniota vasten.) Sisareni, mua laululla nukuta. Oo, minä kuolen!
HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee. (Laulaa.)
Äitiinsä etsei lapsi,
Itkien kauvan hän etsei.
Tok' viimein hän nähdä saa
Sen liehuvan liinan pelloll'.
Sinnenpä nyt kiirehtii
Hän kultasantasella tiell',
Ja elokuun aurinko paistaa.
Äiti, kosk' itkun kuulee,
Leikaten kultaista olkee,
Koht' sirppinsä heittää hän
Ja rientävi pienoist' vastaan:
Helmoihins' hän kietoo sen
Ja istuu auman äärehen,
Ja elokuun aurinko paistaa.
Autuas uni on lapsen,
Autuas katsanto äitin;
Se taivahan rantaan käy
Ja uneksuin viipyy siellä,
Koska liehtoo lounainen,
Kosk' paistaa heljä aurinko
Ja kultainen vainio läikkyy.
Hän on vaijennut.—Elma! miten jaksat? Nukkunut siis. Sen estäköön
Jumala! (Tyko ja Pauli tulevat.)
TYKO. Neito, makaako lapses?
HANNA. Hän makaa, mutta unensapa mun saattaa levottomaksi.
TYKO. Ole huoleti. (Paljastaa Elman pään.) Katsos, kuollut enkeli. Mutta koska hän kuolleista nousee, taas on hän ijankaikkiseksi minun.
HANNA (erikseen). Mitä lausui hän?
TYKO (erikseen). Hänen puheensa oli autuaitten henkien soitantoa.
PAULI. Sisareni, kuinka kelmeä!
HANNA. Sisar!
PAULI. Tässä olemme, tässä kasvinveljes, Pauli.
HANNA. Taivaan Jumala!
PAULI. Niin, terve, sisar! No, pois tämä häiriö kasvoiltas.
HANNA. Mieleni hämmästyy. Tulleet siis! Ja Tyko tuossa? Taidanko uskoa tätä kaikkea?
TYKO. Usko, impi; se on totuus.
HANNA. Niissä äänissä, mikä tuttava helinä nyt! Sotakumppanit Tyko ja
Pauli!—Mutta miksi tämä teeskellys?
TYKO. Kaikki vielä selitämme, mutta nyt on aika tärkeä ja tiukka. (Yrjö tulee.)
YRJÖ. Makaa makeasti, tyttö!
TYKO. Hän makaa kalpeana kuin kuolema. Aatteles, jos ei hän enään heräyisi unestansa. Yrjö, tunnethan tarkoin tämän juoman vaikutuksen?
YRJÖ. Hengestänsä takaan.—Mutta aika joutuu. Viskatkaa jo hiiteen tämä puku ja parta ja pistäkää olentonne samanmoiseen kuoreen, jossa läksitte myrskyävään sotaan. Kaikki on valmisna; hyvin toimitettu, ja viimein—kaikki hyvin!
HANNA. Tulleet, tulleet he, joita kauvan varroimme!
YRJÖ. Ei juuri vielä, tyttö. Näenpä tässä ainoastaan kaksi vakojata
Pariisista; mutta kohta tulevat Tyko ja Pauli ihanalla pauhinalla
niinkuin se myrsky, joka pouta-ilman tuo.—Mutta tästä kiireesti pois!
Kaikki!
HANNA. Mutta jättäisinkö tähän yksin nukkumaan armahimman lapseni! En, vaan vartijansa tahdon olla tässä.
PAULI. Välttämätön asia.
YRJÖ. Mutta huomattuas taistelijain lähestyvän, kätkey männistön verhoon ja viivy siellä pelotta, kunnes astumme esiin me, ja se tapahtuu koska parhaaksi näemme.—Tulkaat! (Menee.)
TYKO. Tule, Pauli.
PAULI. Käy edelle, kohta tulen.
TYKO. Mutta miksi seisot ja mietiskelet? Miksi olet niin kelmeä?
PAULI. Mene, Tyko!
TYKO. Kaiketi sisares tila tuossa on masentanut näin mieles?
PAULI. Ei!—Kiusaatko minua? Mene, sanon minä. Kohta tulen.
TYKO. Mutta riennä. (Menee.)
HANNA. Pauli, sano, mikä rasittaa mieltäs.
PAULI. Oi kuule: minä lemmin sinua!
Jos lupauksen annat, riennä sitten
Mun sylihini, mut jos kiellon saan,
Niin tähän, ehtimättä muiden korviin,
Mun sanain kuolkoot; senpä sulta vaadin
Ja toivon, ettet tunteistani
Tee leikkiä. Suo anteiks', enpä kärsi
Mä pitkää rakkauden ilmoitusta
Hiuskarvan hienost' esiin saatettuna
Ja imarruksen makeutta täynnä.—
Näin sanoin. Minkä vastauksen saan?
HANNA (erikseen). Tää sointo autuas, mi oli tämä,
Mi virtas hänen armailt' huuliltansa?
Kuin hämärässä seison! Leimaus
Mun päällein ihana on langennut
Ja heijaisnut mun näköni.
PAULI. Siis ei?
HANNA (juosten Paulin rinnoille ja halaillen häntä).
Mun Paulini!
PAULI. Mä olen onnellinen!
HANNA. Ens' kerran rakastajan kaulassa,
Se tiedä.
Oi, onko lemmen syleilys näin lämmin,
Näin hienoo, sulohista hekumaa!
Mi polento nyt metsän kohinassa?
Ei metsässä, vaan korvissain se on,
Kun sydämmeni loiskinan mä kuulen.—
Sä olet sulhasein!
PAULI. Sä morsiamein!
Sun päätökses ol' uljas.
HANNA. Mutta usko,
Mit' ilmoitan. Sua lakkaamatta täällä,
Kun kuluessa vuoden kahdeksan
Te sotaretkillänne harhailitte,
Mä kaipauksell' apealla muistin.
PAULI. Mut muistelinpa vähän minä sua;
Suo anteiks'; harvoin, harvoin muistelin,
Kun tästä kaukana me retkeilimme.
Mut nyt, kun taasen sinut näin,
Mä silloin lempeni myös näin,
Ja nyt, sun laulus kuultuani tässä,
Kuin kevään tulva paisui tunteeni,
Ja visseyteen kiirehtiä päätin.
HANNA. Sua unohtaa en taida, armas yö!
PAULI. Niin ihmeellinen, monivaiheinen, ja jotain vielä tässä tapahtuu.— Nyt eroomme.
HANNA. Sun kohta näen taas.
PAULI. Niin, kohta, impi; siksi hyväst' jää! (Menee.)
HANNA. Hyvästi, Paulini!
(Kumartuu alas, painaen otsansa Elman helmaan.)
Oi, Elma, Elma!