HENKILÖT:
MANNILA, talonisäntä.
SAARA, hänen vaimonsa.
TAPANI, heidän poikansa.
KEIMO, talonisäntä.
ANNA, hänen vaimonsa.
LIISA, heidän tyttärensä.
KERTTU, eräs vanha akka.
Maaväkeä sekä miehiä että naisia.
Tapaus: Savossa Saimen rannalla.
(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone, vasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.— Esiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee päiväksi,—Mannila tulee huoneestansa.)
MANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä nuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret jyrisee. (Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on nuotta vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava tervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös!
KEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko hajottaa oveni, kirottu mies?
MANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä sen syvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja lukemattomista kiusoista.—Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa! Mutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit Mannila ja Keimo, »vetää samaa nuottaa»? Mutta ei auta, aika on kallis, koska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei ole kotona vielä.
SAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät ahdistamaan.
MANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on veitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee pianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee alati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean vauvansa kanssa, se kiusan kappale.—Sokea aviovaimo? Mikä hullu aije!
SAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu?
MANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä hullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat huoneestansa.)
KEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan.
MANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen sokean penikkas kanssa.
KEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän päivän valoa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.)
ANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan onnen tähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse, mies: hänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä, koska haparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies!
MANNILA. On rutto ennenkin tappanut sellaisen tietäjän. (Menee.)
ANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään mahdotonta häneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion.
SAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien kautta kuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt keitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän siellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta katsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa naamaa.
ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä hänen nimensä on kuuluisa.
SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa.
ANNA. Mikä on tämä asia?
SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani rakastumaan sokeaan tyttärees.
ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos on kotosin pimeyden alhosta.
SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin.
ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois, siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän pimeyden kestäessä tässä!
SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen.
ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles?
SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei poista enään sovinnon aurinko.
ANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna jäiseen haarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta traaki tahtoo ijankaikkisesti asua tässä.
SAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä hän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan ihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.)
ANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni sovintoon päin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi, kylmäksi kuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli ja polttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.) Olemme siis hämmentäneet unenne, vanha vaimo.
KERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta.
ANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun Liisani katsella taivasta nousevan aamun?
KERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon.
ANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä, riemuten.
KERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon kiertoessa on ollut kiukkuisimman vihan asuinmaja?
ANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas. Kerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun. Katso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä katsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen niellä toinentoistansa.
KERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen, jotka eivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen maailmassa heidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku ihanaan sovintoon.
ANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka tapahtuiskin onni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön Mannila milloinkaan olko hänen miehelänsä.
KERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta?
ANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita, vanha vaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla rannalla. Oi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät, mutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä. —Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän tehköön kurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.)
KERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan rannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on kuin sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden kamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: »iloitkaat kuin saaliin jaossa»; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa saalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä eripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen, yhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja niitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun kauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No, Tapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti?
TAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja toinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui kontio. Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista otusta, mutta riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä.—Mutta miksi näin varhain ylhäällä, eukko?
KERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa.
TAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä?
KERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin isäntä kuin emäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs.
TAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta, koska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta väsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta onpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun totuuden, niin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö, näiden äänettömien kivikuvien askare.—Kuinka läksit he toimeen? Millä tavalla katsahtelit kumppanit toinentoiseensa?
KERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset vasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän välillänsä ennen lähtöä.
TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa.
KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun?
TAPANI. Ette siis tiedä?
KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto.
TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn, tapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta.—Lähes kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä. Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti. Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila. Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme, kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he toinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä vihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta, siitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön. Kolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän oljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa.—Mutta kuinka on tytön laita nyt?
KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet.
TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin?
KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa. Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä.
TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen sanoman kanssa?
KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki, koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain.
TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania.
KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon kaikkein ilon ja riemun.—Mutta veri älköön olko hänen silmänsä ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin, jääköön saaliinsa verhoon.
TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan ympärillensä.—Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja onnistukoon.
KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.—Mutta hän tulee; minä kuulen hänen askeleensa.
TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä?
KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään, avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.)
TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti.
LIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.)
KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen toiseen käteensä.)
LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä?
TAPANI. Tässä, Liisa.
LIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys.
TAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme tämän aamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.)
LIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni.
TAPANI. Minä tiedän, Liisani.
LIISA. Mitä tiedät, ystäväin?
TAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon.
LIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida käsittää, kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos.
TAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis, vaan päinvastoin ruma kuin peikko.
LIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä heläys, sen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa silmää, joka kerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla kasvoillansa. Kerttu, sallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen päällensä yhden ainoan katseen.
TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki.
KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi päivä.
LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois; minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo!
KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä ainoastaan olin välikappale, kehno ase.
LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt, koska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni, äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni ystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon, rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino, muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous korkeuden istuimelle?
TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin kirkkaus Damaskun retkeltä.
LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli. Toki toivon vielä.—Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in?
TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien takaalta idässä.—Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat. Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.)
LIISA. Hetki lähestyy!
TAPANI. Aurinko nousee.
KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret.
LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki!
TAPANI. Neito, sä kalvenet.
LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa.
TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti.
LIISA. Olkaat toki rauhassa.
KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus, oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun kirkkautta ympärilläs?
LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa.
KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta?
LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti, tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus, jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni. Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille, monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun. (Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.)
KERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa tulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.)
MANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis.
1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila?
MANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova.
2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki. Tapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen.
MANNILA. Se miellyttää minua.
1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen läpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden suomukset?
KERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää sokean näkemän.
ANNA. Mitä kuulin?
KERTTU. Hän on saanut näkönsä.
ANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten poveansa
Liisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas lapseni!
1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun kasvinkumppanini!
2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki! Enhän taida pidättää kyyneltäni.
ANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä!
KERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska neitonen käy vastaan uuden aikansa aamua.—Liisa, ole valmis.
LIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri 1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.)
KERTTU. Nyt hellitän sitees.
LIISA. Hellitä side.
KERTTU. Ole valmis.
LIISA. Varro.
KERTTU. Miksi varron?
LIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.)
KERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.)
LIISA. Ja tämä on maailma!
ANNA (erikseen). Mun korea lapseni!
LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten asunto. Miksi ei enkelten?
KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.
LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä! (Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö, eikö ole se taivaan aurinko?
KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.
LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen. Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis kultasein?
KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.
LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt, kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta! —Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava korkeuden avaruuteen?
KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.
LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.—No mikä on sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?
1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.
2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.
LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa. Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu, kultaniittu Saimen rannalla!—Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä, kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän. Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa linnut laulaa.—Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?
1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin tienoihin.
LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä kaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus on langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut kerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan alla?—Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla?
1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee, punertaen aamun paisteessa.
LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?
2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.
LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.—Mutta nyt on hänen muotonsa muuttunut.
2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.
LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.—Mutta missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)
TAPANI. Liisa, ole tervehditty!
LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö ovat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua katsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä ihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta, ylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta silloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii Tapanin rinnoille ja pyörtyy.)
1:N NEITO. Hän pyörtyy.
2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!
ANNA. Voi lastani, voi!
KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara. Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa, saatuaan päähänsä voiton kruunun.
MANNILA. Keimo!
KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!
MANNILA. Keimo, mun ystäväni!
KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa syliin).
SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!
ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen tahdon! (Syleilevät).
KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).
KEIMO. Siis unohdettu kaikki?
MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!
SAARA. Oi armahin aamu!
ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.
KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.
LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni?
Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!
ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.
SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.
MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.
KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset, tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!
MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!
KANSA (Taampana). Ilo ja riemu!
LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää taivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä seisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea loiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky! (Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja rajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane määrä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan iloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista. Mutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin, tyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan polvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat häntä toiset).