NELJÄS NÄYTÖS
(Metsänen seutu. Vasemmalla tienhaara ja siinä viitta-patsas. Sepeteus ja Topias tulevat oikeata haaraa).
TOPIAS. Tämä tienhaara, hyvä kanttoori, on minulle merkillinen esikuva. Tuo oikea, katsokaas, on kaitasempi vasempaa tuossa, ja tuolta vartoon Eskoa ja häitä, mutta tuolta tulee meitä vastaan Iivari ja krouvien helvetti. Se juutas on vielä kaupunkimatkalla, jonne hän lähti jo viikko takaisin. Aatelkaas kiusausta, jonka hän saattoi meille. Häätavarain ostoon hänen lähetimme kaupunkiin, ja vartosipa Martta aina eilänaamuun, mutta silloin kävi muija liesuun, kaapasi kuin pyry naapurista naapuriin, toimittain yhtä sieltä, toista täältä, ja valmiina seisoo nyt harjallinen hääpöytä vieraitten tulemaksi. Toimikas eukko, se meidän eukko, sitä ei taida kieltää.
SEPETEUS. Mutta tulkaamme takaisin siihen nuorempaan poikaas, joka, murheellista kyllä, povestansa kaikki siveyden henget karkoittanut on.
TOPIAS. Hänen ylitsensä en ensinkään sure, koska tiedän, kuinka elämänsä viimein kääntyy. Hän tulee setäänsä, joka myös nuorena villitysti klasia kallisteli, mutta nyt kolmekymmentä vuotta takaisin ei pisarata maistunut ole. Setäänsä hän tulee, sen näen kaikista kujeistansa, ja sentähden toivon hänestä vielä paljon hyvää. Kuitenkin vartoo häntä nyt kotiin tultuansa aika pieksiäiset, jaa-ah, saakoon hän oikein Sipin saunan, ja sitten aatelkoon hän vähän asiaa. Mutta unohtakaamme se kanalja ja muistelkaamme vanhempaa poikaani, Eskoa, joka saattaa meille tänä ehtoona iloa ja riemua. Hän lähestyy kohta korean vaimonsa kanssa. Tässä tienhaarassa lupasi kraatari Antres vartoa heitä, ja sitten pillin pauhinalla nuoren parin nummitölliimme tuoda. Me riennämme valmiiksi vastaanottamaan heitä. Te, kanttoori, veisaatte ruokavirren juhlan korotteeksi poikani häissä.—Me menemme! (Menevät. Mikko ja Esko tulevat. Eskon eväspussi on tyhjä. Mikko istuu kivelle).
MIKKO. Väsynyt kuin koira!
ESKO. Ja minä nälkänen kuin talvinen susi, mutta ennenkuin tiedänkään, muistuu taasen mieleeni tämän hääretken monet kiusaukset, ja nälän kita on hetkeksi tukittu.
MIKKO. Unohda menneet asiat ja kiitä, ettäs pääsit sillä hinnalla. Olisivat sun saaneet kiinni Karrin kujalla, josta eivät juuri kaukana olleet, niin luulenpa, ettes tassuttelis tässä nyt.
ESKO. Enpä kadu vielä mitä tein, koska hierottiin minua kohtaan siellä niin hävytöntä petoskauppaa. Karrin kumottu ruokapöytä ja särjetyt akkunat ja Teemun murskattu viulu, ne asiat eivät ensinkään tuntoani soimaa; mutta olentoni käy synkeäksi, muistellessani kotoa, josta olen ollut pois enemmin kuin kolme viikkoa.—Mikko! onpa mieleni melkein kuin miestappajan. Juttele minulle jotain hauskaa, Mikko Vilkastus, ja ilauta ihmissydäntä.
MIKKO. Tahdotko kuulla jotain herra Munkhausista ja hänen matkoistansa?
ESKO. Jutteleppas!—Ei, elä mistään juttele, nyt en siedä kuulla mitään, vaan mykistän itseni äänettömäksi murhepatsaaksi tienviereen tähän, nukun ijäksi enkä tiedä ihmisten naurusta tämän hääretken ylitse.—Tuhannen sarvipäätä, Mikko! Olisin nyt mäkimökkiläinen jossain vuoren vinkalossa Amerikan maassa.
MIKKO. Sinnenpä pian tultais, jos minulla vaan vielä olisi jälellä parooni Munkhausin noitalinko. Sen omistaja olin muutama vuosi sitten ja tein sillä monta lystireisua; sillä tiesinpä käyttää sitä vielä paremmin kuin Munkhausi, minä linkoilin itseäni mihin tahdoin.
ESKO. Nyt valehtelet, ja tällä valheellasi on, niinkuin sananlasku sanoo, hyvin lyhykäiset jäljet.
MIKKO. Ei yhtään jälkiä. Läpi ilman menin vinkuen kuin nuoli.—Olisi se nyt tässä vaan, niin pianpa seisoisimme molemmat Amerikan mantereella. Minä linkoisin itseni sinne ensin, sinä kohta perässäni.
ESKO. Maltas, poika: kuinka pääsisin perässäs, koska sinulla olis linko?
MIKKO. Sinä tulisit sen perään minulta ja linkoisit itses sitten tästä
Amerikkaan.
ESKO. Jos näin sinä haastelet vakaasta mielestäs, niin Jumal' järkeäsi varjelkoon, mies! Mutta enhän ihmettele, jos oliskin aatuksen voimas hieman hämmentynyt, koska en ole itsekään kaukana siitä, ja molemmat olemme samassa puristimessa. Sinun tulee tili tehdä rahoista, ja minun kaikesta muusta, ja nyt on kysymys, kuinka rohkenemme lähestyä kotoa.
MIKKO. Ketä pelkää mies?
ESKO. Sinä tiedät, että on minulla karhu äitiksi, jonka kanssa ei ole hyvä leikitä.
MIKKO. Jaa-ah, naaraskarhu kaksi penikkaa hännässä, sen kanssa ei ole juuri hyvä leikitä.
ESKO. Tiedänpä hänen kanssaan harvan miehen vertoja vetävän, mutta tiedänpä toki, että voittaisin hänen minä, mutta enpä tahdo häntä kohden kättäni nostaa; sillä olla äiti, se on pyhä ja korkea asianhaara.
MIKKO. Hänpä, luulen, teidän huoneen pitää kurituksessa ja Herran nuhteessa.
ESKO. Yhden asian sinulle salaisuutena ilmoittaa tahdon.—Äitilläni on patukka, tuon pituinen terva-pamppu, jota meidän kaikkein, niin isän kuin poikien, syystä pelätä tulee; sillä totta sanoen, niin saammepa silloin tällöin—milloin yksi tahi kaksi milloin koko nummisuutarin huone—tuntea tämän pampun pienempää päätä. Ja aavistanpa siitä nousevan taasen aika pampputanssin, ehdittyäni kerran kotiini vaan. Selkätauluni, siitä olen varma, saa tämän onnettoman hääretken maksaa.
MIKKO. Mutta vanhempasi, niinkuin järjelliset ihmiset, muistakoot asiain ei aina käyvän toivon mukaan. Luoti ei satu aina pilkkuun.
ESKO. Haasteletpa oikein. Luoti ei satu aina pilkkuun. Mutta kuinka selitämme tämän kauvallisen viipymisemme, koska olisimme tainneet kääntyä takaisin kohta, nähtyämme millä kannalla asiamme seisoit, ja olla kotona kolmantena tahi neljäntenä päivänä, luettu siitä asti, koska läksimme häihin? Aatteles, nyt olemme viipyneet kolme viikkoa ja juuri sinun tähtes, Mikko. Niinkuin ruoto-ukko olet sinä kulkenut sukulaisista sukulaisiin ja krouvista krouviin, ja minä, näethän, en ole tahtonut jättää puhemiestäni.
MIKKO. Esko, minä sairastuin tiellä ja sentähden viivyimme.
ESKO. Mutta rahat, mihin sanottaisiin niiden menneiksi?
MIKKO. Sööterskalle.
ESKO. Mutta mitä olisin tehnyt minä sairauteni aikana?
MIKKO. Istuit vuoteeni ääressä ja itkit etkä tahtonut jättää uskollista puhemiestäs.
ESKO. Se vale ei auta meitä kauvas, ja toiseksi, tiedäthän lupaukseni pyhän, etten koskaan valheen kengillä kuljeskele.—Totta puhukaamme ja olkaamme sitten valmiit ottamaan vastaan mitä annetaan.
MIKKO. Ota sinä; minä en ole äitisi pampun alaa.
ESKO. Et siis aio tulla kanssani kotia?
MIKKO. En selkääni saamaan. Mutta jos tulen, niin totta täytyy puhua minun myös. Nyt kysytään minulta asian laitaa, minä kerron kaikki, ja, valitettavasti kyllä, täytyy mun lopettaa kertomukseni sinun ilkivaltaisuuksillasi Karrissa, täytyypä mainita siitä nuriin viskatusta pöydästä, särjetystä viulusta ja akkunoista.
ESKO. Sitä sinun ei tarvitse, vaan sano, että läksimme Karrista vähän ennen kuin minä ruokapöydän nuriin viskasin.
MIKKO. Ole sitten olevanas äitis ja kysy minulta milloin jätimme Karrin.
ESKO. Mikko Vilkastus, koska läksit poikani, Eskon, kanssa Karrista?
MIKKO. Me läksimme vähän ennen kuin Esko ruokapöydän nuriin viskasi.
ESKO. Mikko, tässä ei ole pilkan paikka.—Sano, että läksimme sieltä silloin, koska talonväki heinään meni.
MIKKO. »Elä opeta minua valehtelemaan».
ESKO. Valetta pistänyt olet tuhannet kerrat ennen tätä, ja tämä on viaton sana, ei vahingoksi kellenkään.
MIKKO. Sinä et tiedä lupauksestani pyhästä, jonka tein pari sekuntia sitten, ja se kuuluu: etten koskaan valheen kengillä kulje.
ESKO. Asiaani et pahentaa saa, sitä et tehdä saa, vaan yhdessä käymme isäni huoneesen nyt ja koetamme kaikki parhaaksi kääntää.—Mutta varro minua tässä hetken aikaa; minä, näetkös, menen poimimaan pussiini riisiä, joita tiedän löytyvän tuossa metsässä muutama syltä tiestä.
MIKKO. Mitä riisillä sinä?
ESKO. Niitä vien äitilleni, joka kenties taitaa vähän leppyä siitä asiasta.
MIKKO. Mitä tekee äitisi niillä?
ESKO. Tahdonpa sinulle vielä toisen asian salaisuutena ilmoittaa. Sinä tiedät isälläni olevan tavan välillä vähän ryypiskellä, ja synnin himo tahtoo joskus saada kovankin vallan, mutta silloin juottaa hänelle äiti riisivettä kaljan seassa, joka siemaus pian saattaa ukon sänkyyn, ja hän hikoilee kuin saunanlöylyssä, puhkaa ja oksentaa ja mullistelee silmiänsä kuin härkä teuraspenkissä. Kuitenkin kestää tämä ainoastaan muutaman tunnin ja hän on raitis taas, mutta, usko minua, sen tempun perään, ei siedä hän nähdä viinaa moneen kuukauteen. Mutta tottumus tekee, että hän tarvitsee yhä voimallisemman annoksen jota vanhemmaksi hän tulee, ja muorilta menee riisiä päivä päivältä aina enemmän, ja sentähden juuri, luulen minä, on pussillinen tätä ainetta hänelle hyvin terve-tullut. Minä ehkä olen keksinyt oivallisen hyvityksen.—Varro tässä hieman! (Menee).
MIKKO (Yksin). Varronko sinua, vai pistänkö itseni koreasti sivulle nyt ja omaan kotooni tavoitan? Mutta taitaapa se toki näyttää niinkuin vähän varkaan kujeelta.—Minä varron sinua, mutta koska sieltä tulet, niin rakennan välillemme pienen riidan. Syytä löytään aina. Riidan rakennan ja sitten jätän sinun omalle onnelles. Nummisuutarin mökkiin en kanssas tule, en askeltakaan sua seuraa enään. (Kristo tulee). Hei, Kristo! Mihen kulkee ties?
KRISTO. Kuokkimaan Eskon häitä; perässä tulee nuoria muitakin.
MIKKO. Tässä on puhemies!
KRISTO. Missä sulhainen?
MIKKO. Metsässä tuossa!
KRISTO. Entäs nuori-muori, se entinen Karrin Kreeta?
MIKKO. Miehensä sylissä!
KRISTO. Soo-oh! He ovat rakkaita, tulisia. Ja sinä pidät vahtia tässä, varrot, kunnes nuori pari käy metsästä ulos?
MIKKO. Ei yhtään paria, yksinään ja pariton on Esko, niinkuin suora-lesti.—Tuolla hän istuu ja noukkii pussiinsa riisiä hyvitteiksi äitilleen, jonka vihaa hän pelkää kovin, viivyttyään niin kauvan hääretkellänsä, tuomatta toki nuorta-muoria huoneesen.
KRISTO. No peijakas! Kuinka ovat asiat? Eikö saanut hän Kreetaansa?
MIKKO. Puusuutari hänen kieppasi, ja heidän häitään vietettiin paraikaa, koska tulimme Karrille, minä ja Esko, eväspussi selässä. Mutta sepä lystikästä, että käskettiin meitä häihin vielä ja me tottelimme kernaasti käskyä ja annoimme kaikki maistua hyvin.
KRISTO (nauraa). Oivallista, kaikki oivallista! Mitä sitten, Mikko?
MIKKO. Tähän asti olemme nyt viipyneet kotomatkallamme, muuttaen yhdestä lysti-paikasta toiseen, häärahoja liotellen, mutta nyt on kassa kaikki, aina viimeiseen ropoon.
KRISTO. Ryyppäsikö Esko myös?
MIKKO. Ei pisaraakaan, mutta seurasi minua toki uskollisesti kaikkialle; sillä pitipä hän häpeänä sulhaiselle jättää puhemiestänsä tielle. Tosin närkästyi hän usein päälleni, ja motkotteli kuin punainen kukko, mutta enpä huolinut siitä, vaan hummasin miten jaksoin; ja nämät kolme viikkoa ovat menneet kuin säkissä.—Siinä, Kristo, on Nummisuutarin Eskon hääretki.
KRISTO. Niinpä jo alusta vähän arvelin asian käyvän, kuultuani morsius-talosta yhtä ja toista, ja sentähden olen nyt kaikin voimin koettanut jouduttaa naimistani Jaanan kanssa. Suutarin keräjiin vein, ja kaksi kertaa olemme jo kuulutetut minä ja tyttö, mutta nyt provastimme, virkansa toimessa turhan tarkka, vaatii vielä Topiakselta naimalupausta, pidätellen kolmatta kuulutustamme.—Nyt ovat tosin Eskon häätuumat käyneet aivan toivoni mukaan, mutta kaikki taitaa äkisti muuttua vielä. Nyt tulee poika takaisin asiaansa toimittamatta, ja äiti, muistellen kuinka lähellä viiden sadan perintöä minä olen, taitaa vimmassansa naittaa Eskon jonkun viheliäisimmän naasikan kanssa. Ja tämä tapahtuu provastin vartoessa tytön naimalupaa Topiakselta, ja minä jään viimein kuitenkin kaikesta paitsi. Olis nyt neidon isä tässä, mahtavin naittajansa, niin kaikki kävis hyvin. Tulevana sunnuntaina kuulutettais kolmas kerta, ja samana päivänä häämme vietettäisiin myös.
MIKKO. Minä ennustan sun voittavan!
KRISTO. Jos totta ennustat, niin oletpa häitteni paras vieras!—
MIKKO. Niin toivon, ja »niinkuin sinä toivot, niin sinulle tapahtuu», sanoo Esko, selittäin raamattua muistonsa mukaan, se komea sulhainen, jota tänään kotiinsa varrotaan täydessä kunnian kemussa.—Katsos, Kristo, kuinka sukkelasti soveltui: samana päivänä, jona meitä varrotaan nuoren emännän kanssa, me tulemme myös, mutta niinkuin sissit liassa ja nälkäisinä, ja mitä naisväkeen kuuluu, niin on Esko vielä yhtä viaton kuin mentyänsä.
KRISTO. Kaikki hyvin! Nouseepa tästä hauskat vehkeet ehdittyämme suutarille. Minä käyn kanssanne, Mikko, lisäksi mustan ämmän kiukuille!
MIKKO. Parempi vielä, jos lähet edellä Eskon kotiin, ja ilmoitat hääväen lähestyvän; sanot heidän pysäyneiksi levähtämään Peltolan pihalle.
KRISTO. Niinpä teen ja saatan heille aina pidemmän nokan ja oikeat ukulin silmät.—Kiirehtikäät jälessäni vaan! (Menee).
MIKKO (yksin). Minua vartoa saat; sillä enpä juuri vähällä hinnalla nyt tahtoisi liketä sitä kuuluisaa suutarin Marttaa. Totuuden tunnustaen, häntä pelkää enemmin kuin paholaista. Ja ken ei tee sitä?—Ny omaan pesääni vaan, ja Eskon, riisipussi selässä, lähetän sekä minun että itsensä puolesta sen mustan traakin kitaan.—Hän viipyy vielä. (Huutaen). Esko!
ESKO (metsästä). Tulen paikalla!
MIKKO. Kuin sieltä tulet, niin juotanpa sun täyteen kuin kiiliäisen, ja nähkööt sitten kotonasi, etten yksin ole juonut rahoja ylös, minä!— (Esko tulee; pussinsa toinen haara on täytetty).
ESKO. Siellä oli hyvä riisin saanti!
MIKKO (tarjoo Eskolle viinapulloa). Tässä, mies! Itse ryyppäsin vasta!
ESKO. Mikä on tarkoitukses?
MIKKO. Että otat hyvän kulauksen pullostani!
ESKO. Minä?
MIKKO. Sama mies!
ESKO. Sinä tiedät, ettei vielä koskaan mitään karvasta ole huulilleni tullut tähän päivään asti.
MIKKO. Tänä päivänä tulkoon!
ESKO. Minäkö ryyppäisin? Ei!—Usko minua, Mikko Vilkastus, minä tuskin tiedän mille viina maistuu.
MIKKO. Maista nyt, niin tiedät! Otappas, poika, tuosta kirkkaasta pullosta!
ESKO. Minä vihaan viinapulloa kaikesta sydämestäni, sielustani ja mielestäni!
MIKKO. Se tulee siitä, ettes paremmin tunne sen sisällistä luontoa.
ESKO. Nakkisten vanha-setä, koska hän juomisen pois-kielsi, kiroili viinaa kauheasti. Hän kutsui sen myrkyksi syvyyden kaivosta.
MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, kutsuu hän sen hunajan-pisaraksi korkeuden kalliosta.
ESKO. Niin hän sitä kiroili. Ja viinapotellin nimitti hän pirun-sarveksi.
MIKKO. Ole surutonna; koska taas hän alkaa juomisensa, hän autuuden-sarveksi sen nimittää.
ESKO. Nyt haastelet tyhmästi, Mikko! Viina ei tarvitse puolusmiestä.
MIKKO. Ei yhtään, niinkuin ei mikään hyvä ja rehellinen asia.
ESKO. Kirottu asia, se viinan asia! Sanotaan erään lääkärin keksineeksi konstin, polttaa viinaa. Olis se lääkäri tässä, miehen hirttäisin kohta!
MIKKO. Ja minä kohta edestänsä hirteen menisin; kuin vaan on päässäni silloin pieni viinan huimaus, joka uskallusta antaa, vaikka kohtais meitä suurin vaara; rallaten me käymme päälle vaan väkirynnäköllä. Sinäpä nyt tuommoisen rohkeuden tarvitset tullessasi hirmuisen äitis kasvoin eteen; sentähden juo!
ESKO. Olisko siitä apua?
MIKKO. Täysi apu.—Juo!
ESKO. En juo!
MIKKO. Sitten eroomme, enkä seuraa sinua kauvemmas. Jää hyvästi!
(Aikoo mennä).
ESKO. Seis, mies, seis! Ilman seuraas kotia!
MIKKO. Tahdotko juoda?
ESKO. Tuo tänne pullos! Olkoon se niin viimeinen, kuin on se ensimäinen kerta. (Juo).
MIKKO (itseks.) Hyvä!
ESKO. Näitkös, että join?
MIKKO. Vielä muutama nielaus, koska on tämä ensimäinen ja viimeinen kerta! (Esko juo. Itsekseen). Kas niin! Nyt pieni riita ja sitten ero.
ESKO. Enkös juonut?
MIKKO. Sen teit, ja olipa se kovin tarpeellista, nytpä otat vastaan äitiltäsi löylytyksen, niinkuin mies; sillä selkääs saat, että roikaa, ole vissi siitä!
ESKO. Mikko Vilkastus ei olekkaan tietäjä.
MIKKO. Eipä tarvitse olla tietäjä, ennustaissa sinulle tänäpänä aika saunan. Mutta ei hätää, nyt on värkkiä päässäs; anna tulla vaan, kaikki käy sievästi kuin öljy Libanoonissa.
ESKO. Sinä uskot siis, että täytyy minun välttämättömästi saada selkääni tänä-ehtoona, sinä uskot sen?
MIKKO. Uskon ja luotan!
ESKO. Ja iloitset ja riemuitset?
MIKKO. Iloitsisko puhemies, koska sulhainen selkäänsä saa?
ESKO. Miksi puhut sitten näin?
MIKKO. Syvästä sydämeni katkeruudesta lörpöttelen; sillä asia on ikävä.
ESKO. Vain niin. Minä saan selkääni! Entäs sinä?
MIKKO. Täytyy katsella päälle vaan, ei auta!
ESKO. Vain niin! Mutta kuka meistä kahdesta on oikein syypää, minä vai sinä?
MIKKO. En tiedä; sillä viaton olen minä.
ESKO. Viaton? Sinunpa syysi tähän pitkälliseen kotimatkaamme. Talosta taloon olet kulkenut kuin mustalainen ja minä hännässä.
MIKKO. Mustalainen! Sinä koira; aatteles kuinka monet kerrat ja kuinka hävyttömästi olet minua haukkunut tällä matkalla. Käypä se viimein sydämelle. Kirkas tuli ja leimaus!
ESKO. Taidatko sanoa omantuntos nimessä, ettes ole syypää tähän surkeuteen, jossa nyt oljentelemme?
MIKKO. Syypää! Minä yksin?
ESKO. Olethan menettänyt kaikki rahatkin!
MIKKO. Enin osa rahoista meni keskivarissa, jossa söimme päivällistä, niinkuin suuret herrat, ja joimme putelin oltta päälle. Semmoinen atria, sen tiedätkin, maksoi plootuja.—Mutta kenen oli syy, että jouduimme keskivariin? Eikö sinun?
ESKO. Enpä tarkoittanut muuta kuin saada piirretyksi puumerkkini lupauskirjaan, jonka täytyy siellä löytyä; mutta tehtyäni tämän, miksi emme jatkaneet kohta taasen tietämme morsius-taloa kohden?
MIKKO. Kaikki tämä ei kuulu tänne; kysymys on, kenen oli syy, että poikkesimme keskivariin?
ESKO. Kas kas, mikä ääni nyt on kellossa!
MIKKO. Kellossa! Onko ääneni kellon ääni, sinä juonikas ja takaviisas suutarin poika, onko ääneni kellon ääni?
ESKO. Ääni on lahja Herralta, liioinkin laulun-ääni.—Mutta ymmärrä vertaukseni oikein; sillä haastelenpa usein esikuvien ja tunnusmerkkien kautta. Niinpä tahdoin nytkin lausua miten vaihtelee täällä ihmisten mieli, niinkuin metsässä kuullaan sekä koleita että kileitä karjan-kelloja.
MIKKO. Sinä tyhmä pässi, kuuleppas tätä kelloa!
(Lyö Eskoa korvalle ja juoksee pois. Esko rientää perässä.—Kraatari
Antres tulee klanetti kainalossa).
ANTRES (yksin). Tässä siis pitää minun vartoa hääväkeä, ja, koska tulevat viimein, seurata heitä suutarin huoneesen; niin on ukon tahto. Mutta pitääkö minun seisoman tässä vaikka puoleen yöhön asti, pilli kourassa vartoen heitä?—Vaiti! Tuossa ovat; sulhainen kuitenkin. Tahdonpa antaa hänelle pienen kunnia-töräyksen. (Esko tulee, Antres puhaltaa hänelle pari jaksoa).
ESKO. Oletko nähnyt Mikko Vilkastusta?
ANTRES. Puhemiestänne? Eikö ole hän seurassanne?
ESKO. Hän jätti minun kuin susi poikansa, ja antoi minulle vielä korvapuustin lähteissä.
ANTRES. Miksi erositte vihassa?
ESKO. Hän on lyhy-nokkanen mies, eikä salli syntejänsä soimata.— Korvalleni sain häneltä. Hyvä!—Olisin ehtinyt hänen kiinni, niin kasvujen kanssa olisin maksanut kaikki. Mutta vaaran tullessa on hän aina nopea-jalkainen. Ei kanna hän turhaan nimeä: Vilkastus.
ANTRES. Uuspeili, koko mies!—Minä kutsuttiin häihinne puhaltajaksi, ja käskyn mukaan kävin vartomaan teitä tähän. Nyt tapaan sinun, mutta en morsiantas.
ESKO. Ei yhtään morsianta. Hän jätti minun jo ennen vihkimistä ja otti itsellensä toisen. Ilkeä petos, tunnoton petos! Mutta asiasta nousee tuima prosessi.
ANTRES. Kenen otti hän?
ESKO. Puusuutarin; olimmehan häissänsä.
ANTRES. Minä surkuttelen tappioos, joka on suuri sydämesi puolesta.
ESKO. Sanomaton!—Se peevelin Mikko, kuin piti pääsemän kynsistäni!
Minä olisin pannut hänen noin, noin! (Hän tulee päihinsä).
ANTRES. Suuri uuspeili!—Mitä siitä vaikkei tyttö ollut rikkaampia? Veisussa laulamme: »kuin meil' vaan on rakkaut', kyl' Jumalal' on rikkaut'». Niin se on. Uskotko sinä myös sen?
ESKO. Niin se kaiketi olla mahtaa.—Mikon käsken keräjiin myös. Ehkä näit puitten välistä sinä hänen lyövän minua korvalle?
ANTRES. En nähnyt!
ESKO. Sano järkähtämätön totuus!
ANTRES. En minä nähnyt, en minä nähnyt!
ESKO. Aatteles, jos täytyy sun panna kaksi sormea kirjan päälle!
ANTRES. En nähnyt sittenkään.—Elä Herran tähden minua saata keräjiin; lakitupaa kamoon niinkuin helvettiä.
ESKO. Asiaa tahdon tuumailla.—Mutta minä ehkä kuolen nyt!
ANTRES. Jumal' varjel' meitä! Miksi niin?
ESKO. Tuntuuhan kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa.
ANTRES. Oletpa vielä koossa!
ESKO. Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon korkeukiin ylös.
ANTRES. Tanterella seisot vielä niinkuin minäkin, syntinen ihminen.
ESKO. Ääntäsi en oikein kuule tänne ylös. Mitä sanoit?
ANTRES. Sinä tanterella seisot.
ESKO. Mutta henkeni taivaan navalla pyörii.
ANTRES. Sinä teet minun kovin murheelliseksi!
ESKO. Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kupperkeikkaa ja sinä, kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa.
ANTRES. Olethan ryypännyt, mies?
ESKO. Olenhan senkin tehnyt. Kaksi oivaa kulausta otin äsken juuri Mikon taskumatista.—Mutta nyt on aika tullut, ja kerran meidän kaikkein kuolla pitää; usko minua!
ANTRES. Esko, oletko koskaan ennen ollut humalassa?—
ESKO. Totta sanoen, en koskaan!
ANTRES. Nyt olet, naapurini!
ESKO. Olisko tämä humalaa?
ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!
ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas! taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja täällä, että jumala meistä huolen pitää?—Hih! Tässä on aika poika Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?
ANTRES. En juuri mitään sano.
ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?
ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!
ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.
ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.
ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy joka haaralla.
ANTRES. Käy koreasti kotiis vaan, Esko, se on sulta paras!
ESKO. Ei tuumaakaan enään kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamsselli näki unissansa.—Vie sinä heille terveiseni, kiitä heitä puolestani ylöskasvatuksen edestä, sano, että siunasin heitä mennessäni ja olin iloinen kuin oinas. (Ylpeästi ja keikuttaen päätänsä).
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin ne.—Antres, ollaanpas oikein iloisia!—Katsos, kuinka nopea minä olen juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois).
ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies, ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja toista kenkää).
ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn?
ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää!
ESKO. Olkoon niin!
ANTRES. Ne etsimme ylös.
ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun!
ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee.
—Minä menen ja etsin ylös hattus.
ESKO. Elä tee sitä, meistä tulee muutoin vihan veljet.
ANTRES. Taitaisitko ihmisten näkyviin?
ESKO. Se tukka kelpaa, vaikka teit siitä kerran kovin pilkkaa, sinä. Sen muistan aina.
ANTRES. Silloin olin vähän päissäni.
ESKO. Sinä naureskelit tätä pystyssä seisovaa töyhtöä päälaellani tässä. Miehuuden ja kiivauden merkki. Myös pilkkasit silloin silmiäni, kutsuen niitä ympyrjäisiksi maapässin silmiksi. Hyvä! Katseleppas niitä silmiä!
ANTRES. Ne olen nähnyt!
ESKO. Katsele minua hetki tarkasti ja äänetönnä vasten silmiä. Tee se pian, muutoin ei käy sun hyvin, Antres!
ANTRES. Minä katselen. (Hetken aikaa äänettömyyttä, jona he katselevat toinen toistaan vasten silmiä).
ESKO. Niin, semmoiset silmät ne ovat. Tunnustas myös tuota tupsua päässäni!
ANTRES. Mitä vasten? näin tukka pystyssä käydä
ESKO. Se käy laatuun sitä tunnustaa. Tee se hyvän sään aikana.
ANTRES. Sinä olet erinomainen mies!
ESKO. Tämmöinen tupsupää. Pistä kouras tänne; siitä et saa kipeätä!
ANTRES. Mutta mitä se meriteeraa?
ESKO. En tiedä itsekkään. Mutta tee se kiireesti, jos selkäs syhyy.
ANTRES. Minä tunnustan! (Hän tunnustaa).
ESKO. Toinen kerta! (Antres tunnustaa). Niin. Entäs kolmas kerta!
ANTRES. Sinä hulluttelet, mies! Olenhan jo tunnustanut.
ESKO. Tunnustas vielä kolmas kerta!
ANTRES. Voi minua poloista miestä, mihin olen joutunut!
ESKO. Kolmas kerta.—Tunnustappas!
ANTRES. Minä tunnustan! (Tunnustaa).
ESKO. Niin, semmoinen tukka se on, ja itseppä sen kannan niinkuin silmätkin.
ANTRES. Enpä olis luullut sinua näin kovaksi mieheksi!
ESKO. Kova ja kiivas luonnosta.
ANTRES. Enkä näin kiukkuiseksi ja juonikkaaksi.
ESKO. Tuhannen peeveliä! koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan. (Ottaa kraataria kauluksesta kiinni). Minun Karri petti, oma morsiameni minun petti, kutsuen minua hävyttömäksi mieheksi, ja kujalle minun ajoivat kuin kylän koiran. Niin kanssani tehneet ovat, ja Mikko Vilkastushan koko saatana oli. Rahat juotuans löi hän minua korvalle ja juoksi tiehensä kuin peto. Ja meidän välillä, Antres, on jotain vanhaa hapatusta myös.
ANTRES. Elä kiristä minua kurkusta!
ESKO. Herran Kiesus, kraatari! Mikko Vilkastus on täyttänyt sydämeni niin. (Kiristää aina kovemmin Antresta, joka koettaa rynnistellä vastaan).
ANTRES. Elä kiristä!
ESKO. Tierätkös, kraatari.
ANTRES. Tulkaat minua apuun!
ESKO. Noin minä miehiä panen; katsos! (Painaa kraatarin maahan, kraatari pyörtyy ja jää makaamaan liikkumatonna). Kiusa kiusan päälle viimein mieheltä järjen vie. (Katselee kraataria). Liikkumaton niin kuin kivi. Aatteles jos… (Ravistaa häntä). Nouse ylös, Antres, ja ollaan ystävät taas!—Hän ei hengitä enään. Se on tehty! Toinen laudoissa, toinen raudoissa, niin tämä hääreisu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty! (Iivari, Sakeri ja Niko tulevat ajaen, kaikki istuen rattailla). Tulkaat ja nähkäät rikostani suurta.
SAKERI. Pysäytä! (Iivari pysäyttää). Mitä on tapahtunut tässä?
ESKO. Tulkaat katsomaan vihan ja synnin hedelmiä!
IIVARI. Veljeni, Esko! Mitä hirmutöitä?
ESKO. Se on tehty!
SAKERI. Ales rattailta kaikki! (Astuvat ales). Sido Rusko mäntyyn tuolla. (Iivari ajaa pois hevoisen oikealle. Sakeri, taluttaen Nikoa köydestä, joka on sidottu vangin jalkaan, lähestyy Eskoa). Esko, minun sisareni poika, mitä olet tehnyt?
ESKO: Hyvää päivää!—Tekoni on tuossa. Siinä makaa kraatari niinkuin vihani uhrilammas. Mutta tämä on minulle rangaistukseksi. (Iivari tulee).
IIVARI. Oletko tappanut kraatarin?
ESKO. Hyvää päivää! Vaikka ehtoo jo taitaakin olla.—Niin, Iivari; sinä olet nuorempi, ota vaari minusta ja elä koskaan himoillesi valtaa anna.—Minä miehen tapoin, ja tämä tapahtui minulle rangaistukseksi. Mutta voi kraataria, jonka henkensä panna täytyi kuritukseksi minulle! (Sakeri kuiskaa Eskoa korvaan, Esko lähtee juoksemaan, mutta kääntyy jälleen kohta takaisin neljän viiden askeleen päästä). Ei, eno; en tahdo karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa. Siis tulkoon kuuskorttelisia täysi kippu selälleni; sillä sen olen ansainnut. Ja sitten: marssi sinne, missä pilvet maata lamaa ja peuroilla ajetaan. Sinne, sinne kruunu omansa korjaa. Humala katoo päästäni, haihtuu kuin tuhka tuulessa. Nyt olen ihan selvä. (Antres liikuttelee itsiänsä). Kraatari elää vielä! Mun ystäväni, Antres!
ANTRES (nousee istumaan huoaten raskaasti). Olemmeko tässä vielä?
ESKO. Tässä, ystäväni! Mutta kiitos luojan, ettäs vielä hengen sait!
Minä pyydän sinulta anteiksi, kraatari, kaikesta sydämestäni!
ANTRES. Minä kaukaisilla mailmoilla käynyt olen, vieraita kieliä haastellut ja paljon ihmeitä nähnyt.—Kuinka kauvan sitten, Esko, kuin sinä minua kurkusta kruuvasit?
ESKO. Tuskin kolme minutia!
ANTRES. Sano kolmekymmentä vuotta kuitenkin!
ESKO. Ei yli kolmen minutin, usko mitä sanon!
Antres. Kas ihmettä taas!
ESKO. Nouseppa seisomaan, veljeni! (Auttaa Antresta seisomaan). Kuinka jaksat nyt?
ANTRES. Minä olen terve ja raitis!
ESKO. Terve ja raitis! Mikä onnen hetki!—Mutta ottaispa mun peijakas, jos rupeisit minua laillisesti hakemaan!
ANTRES. En minä rupee.
ESKO. Kiristää toista kurkusta, se on pedon tapaista, ja tarvitsisinpa loittiini aika lailla. Ei haittaisi se yhtään. Mutta minä rukoilen sinua, elä vie minua keräjiin tästä asiasta!
ANTRES. En minä vie, en minä vie.
ESKO. Sinä kunnon mies! Mitä maksan sinulle?
ANTRES. Et mitään, et tarvitse!
ESKO. Verraton mies! Ilmatteeksi sulle saappaita teen aina kuolemaan asti.
ANTRES. Jos niin tahdot!
ESKO. Sen teen minä!—Kas niin, eno ja nuorempi veljeni, Iivari, sallimus auttoi minun tästä onnettomuudesta kuitenkin.—Mutta mistä tulette ja kuka on tämä?
SAKERI. Kaupungista tullaan!
IIVARI. Ja tämä on ystävämme, joka meidät onnellisiksi tekee.
ESKO. Miksi eno häntä nuorasta hallitsee?
IIVARI. Ystävyyden liite, näetkös.
ESKO. Selittäkäät minulle asia.
IIVARI. Etkö huomaa lyhyttä tukkaansa, piikkipartaansa ja pilkkua nenänsä vieressä?
ESKO. Se suuri varas.
SAKERI; Sama veitikka!
IIVARI. Hänenpä nypistimme koreasti Puol'matkan krouvissa.
ESKO. Mikä onni!
IIVARI. Seittemän sataa riksiä vaan.
ESKO (itseks.) Mikä onni! Tästä nousee isäni huoneesen ilo suuri, ja minäkin olen pelastettu sillä samalla.
SAKERI. Mutta kuuleppa, mun sisareni poika, tänä päivänähän pitäisi vietettämän jälkihäitäs?
IIVARI. Jaa peijakas! Mutta miksi seisot tässä?
ESKO. Ettäs sanot. Mutta minua on kohdannut kova vastoinkäyminen. Morsiameni annettiin petollisesti toiselle ja minä sain kääntyä nuorena miehenä takaisin; tähän asti olen viipynyt kotomatkallani ja juuri Mikko Vilkastuksen tähden. Hän minun petti myös. Kaksitoista riksiä, jotka äiti antoi minulle häärahoiksi, joi hän ylös, sitten löi hän minua korvalle ja juoksi tiehensä, ja se tapahtui juuri tässä. Päätinpä, etten enään lähtisi kotia, vaan vaeltaisin kaukamaille, mutta luulen toki asiain kääntyvän nyt toisin.
IIVARI. Nyt ei yhtään hätää sinullakaan, ei yhtään! Me myös teimme huonon retken, mutta tämä onnemme lintu tässä (osoittaen Nikoa) saattoi kaikki parhaalle kannalle taas. Nyt en ensinkään pelkää tullakseni kotia, sanonpa kohta suoraan, että kaikki joimme, mutta tässä on sen sijaan seittemän sataa riksiä,—ja isämme mökissä ilosta hurrataan.
SAKERI. Elä sentähden ilmoita minun olleen seurassasi juomakengilläsi kaupungissa!
IIVARI. En, vaan sanon, että kohtasin teidän vasta ihan tullipuun alla, tullessani ulos kaupungista. Olkaat hyvässä turvassa, eno; minä pelastan selkänne.
SAKERI. Minun selkäni?
IIVARI. Niin teidän kuin Eskon ja omani!
ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta kiittäkäämme sallimusta!
IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti, pelastaaksensa meitä, kurjia.—Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä. Onko pussissasi ruokaa?
ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.—Kovin nälkä minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme ruokaa.
IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.—Kotia kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle). Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette, niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee).
SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä!
NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten. Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani tässä lapsuuteni teitä ja polkuja.
ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos, luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies!
NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä; tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen tuulenpesän ilmaan.
ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja tulee, antaen uutta kuraasia.—Sinä lurjus! haukutko minua? Katso etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni.
SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme!
IIVARI (on peräyttänyt hevoisen rattaineen teaterille). Mitä torelee
Esko?
ESKO. Tuo hävytön mies kun rupesi minua haukkumaan siitä, että kristillisellä tavalla nuhtelin häntä varkaudesta.
IIVARI. Hän ei kärsi yksinkertaisia, ja yksinkertaisiapa olemme, jos häntä nuhtelemme siitä, josta meidän häntä kiittää tulee.—Nyt kaikki rattaille; orhini levottomuudesta pyrskii ja raappii! (Kaikki istuvat rattaille). Minä, ajajanne, istun nokalle tähän, eno, kultakukkomme kanssa, istuu keskellemme, sitten Esko, ja sinä, pillinesi, sovita itses tuonne taakse ja puhalla, että taivas repee!
ANTRES. Minä puhallan!
IIVARI. Mutta katso, ettes putoo sieltä, koska orhini nelisiin juoksee!
ANTRES. En minä putoo.
IIVARI. Missä on hattus, Esko?
ESKO. Tuonne metsään se jäi, mutta jääköön heitä vaikka kymmenen.
IIVARI. Niin juuri. Tästä lähin käymme silkki-hatussa.
ESKO. Ja kultakellossa. Ostammepa itsellemme kruunun puustellin tai arenteeraamme jonkun herran kartanon.
IIVARI. Sen teen minä kohta.
ESKO. Minä tulen pehtoorikses, Iivari!
IIVARI. Sinun otan pehtooriksi, enon metsäviskaalikseni vannotan, isäni panen voudiksi ja huushollerskamme olkoon voudin vaimo!
ESKO. Kuka voudin vaimo?
IIVARI. Äitimme, ymmärräthän?
ESKO. Niin niin, nyt äkkään!
IIVARI. Olkaat varolla, nyt isken. Katso vaan, ettes helli sieltä, sinä, takapuhaltaja.
ANTRES. En minä helli, en minä helli!
IIVARI. Nyt mennään! Pois tieltä! tässä tulee rikasta väkeä.—Ilomarsi, kraatari, ilomarsi! (Menevät; Antres puhaltaa porin-marsia, toiset loilottavat.—Kaksi kuokkavierasta, tavoittaen Eskon häihin, tulee vasemmalta).
1:N KUOKKA. Klanetti pauhaa, joutukaamme! (Mikon valitus-huuto kuuluu metsästä). Kuka valittaa siellä?
2:N KUOKKA. Jotain kuulin minäkin.
1:N KUOKKA. Käydäänpäs katsomaan! (Kuokat menevät. Hetken perästä tulevat he, kantaen Mikkoa, joka on taittanut jalkansa).
MIKKO. Minä olen taittanut jalkani, viekäät minua kanttoorin luoksi!
1:N KUOKKA. Kanttoori on häissä Nummisuutarilla. Sinne kannamme sinun!
MIKKO. Tuhannen tulimmaista, pitääkö minun sinne!
2:N KUOKKA. Hän on siellä, sen tiedämme varmaan.—Onko jalkasi pahoin taittunut?
MIKKO. Onpa tässä kärsimystä.
1:N KUOKKA. Se onkin vaan murrettu. Mutta kuinka tapahtui se?
MIKKO. Juoksin, mieletön, naarasterren perässä, joka hyppäsi saakelin vikkelästi, viekotellen sillä kurilla minua poika-parvestansa. Minä kompastuin ja mursin jalkani. (Itseks.) Kirottu Esko, kuin hätäytit minua ja matkaansaatoit kaiken tämän! Onni, ettei nähnyt hän lankeemistani. (Ääneensä). Mutta tämä on vimmattua, jalkani kimoilee ja polttaa kuin pahalaisen makkarakattilassa.
1:N KUOKKA. Sentähden riennämme kanssas Nummisuutarille!
MIKKO. Peikot ja perkeleet! en tahtoisi sinne!
1:N KUOKKA. Sinne kiireesti, jos parannusta toivot. Jalkas pitää sidottaa lastoihin, mutta pienikin viivytys taitaa pahentaa kaikki, tehdä sinusta ontuvan Huuperin äijän.—Ota kanssani kiinni hänestä sinä, ja rientäkäämme! (Kuokat, kantaen Mikkoa, menevät).