JÄLKEENJÄÄNEET RUNOT
IMMEN UNELMA
Unta ihmeellistä uneksuin mä kerran,
Syksy-yönä; taivahalla paistoi kuu
Alasvuodattaen metsihin ja maahan
Koljon valon. Riutumuksen kelmee yö,
Jonka synkee muoto poveheeni painui
Yksin käydessäni vuoteen lepohon.
Tuonne tänne siinä mietiskelin kauvan,
Kunnes vihdoin aatokseni valkeus
Muuttui sumuhäiriöksi himmeäksi,
Kuvitelman tenhosauva vallan sai,
Ja niin sielu unta uneksumaan päätyi,
Unta kummaa, jota kertomaan nyt käyn.
Uni alkoi: Lähestyi mun vuodettani
Haamu kelmeä kuin tämän yöseen kuu,
Niinpä kelmeen kirkkaat olit hänen kasvons,
Hänen hiuksens ja viitta hienoinen,
Valkeus mun kammiooni ympärvirtas
Hänen kuvastansa, kylmä valkeus.
Päälleni hän katsoi; mutta katsantonsa—
Kuinka maalata sen taitaisin?
Eihän sädehtinyt sieltä rakkautta,
Eikä ystävyyden lämmint hymyä,
Enkä myöskän vihan karmeutta nähnyt
Kasvoillansa, vakaat ijankaikkisest.
Mutta vakuudessa, tyynyydessä
Mikä jalous ja suuruus ääretön!
Kuin yhtaikaa olis hänen silmän nähnyt
Taivahat ja kirouksen mustan yön.
»Kuka olet kylmä vieras?» minä kysyin,
Hämmästyen nousten ylös vuoteeltain,
Ja hän vastas: »minä kuolon enkel olen,
Herran palvelja, nyt taivaan portahalt
Alasastunehena sua saattamahaan
Tuomiolle, sillä hetkes lyönyt on.»
Niin hän lausui, mutta hänen sanomansa
Läpi sieluin kauhistaen järähti;
Hetken tuijottaen häneen katsahtelin,
Hän mua katsahteli vakaast vastahan;
Kuin kaks teroitettuu miekkaa, niinpä silmät
Silmihiini tunkesivat ankarast.
Siitä aukasi hän käsivartens hoikat,
Ja mä juoksin kohta hänen helmahans.
Toki; miksipä niin nopeasti juoksin,
Vaihka häntä kauhistuen lähenin?
Kummallista! Mutta poskeni mä painoin
Hurjin kimmoin vasten hänen rintaansa,
Joka jäsentäni väristykset reutoi,
Koska hänen syliinsä mä suljettiin.—
Mutta ylös taakkonensa kohosi hän,
Ylös vauhdilla päin tähtein tarhoisin;
Vaiti lepäsin mä hänen povellansa,
Alat' tuijotellen häntä kasvohin.
Ylös joutui matkamme ain lakkaamatta
Halki öisen avaruuden kamalan,
Ilma korvissani kellohina kaikui,
Liehtoi kylmä viitta kuolon-enkelin.
Retki myrskyn siivillä! Jo vaipui, riutui
Alas synkeähään syvyytehen maa,
Kaukana jo kiilsi allam illan tähti,
Kaukana myös allam hopeainen kuu.
Tuossa linturata ohitsemme siirtyi
Kuni ijäisyyden kiilostava tie
Kaartaellen pitkin niittuu ääretöntä.
Tuhansittain aurinkoja näin
Juhlasesti retkeilevän tarhoissansa
Ympärsinkoelemina tähtien.
Kohden meitä riensi, ohitsemme riensi
Enkeleitä ylös alas väikkyen.
Korkeuden uskolliset käskyläiset!
Katso: tuossa alas murheen laaksohin
Yksi ilon, onnen antajana kiitää,
Ohauksillansa öljyseppeli,
Helmassansa yltäkylläisyyden sarvi.
Onnen tieno, jolle kalliit lahjas suot!
Tuossa toinen, mutta otsal karmealla
Alas kirmasee, ja vihan astiaa,
Maljaa katkeraa hän kädessänsä kantaa.
Kaukasen maapiirin kurja asujain,
Jonka kiirehelle vuodatetaan malja!—
Niinpä kohtasimme siivinlentävii,
Kohtasimme enkeleitä ylös alas sinkoellen
Kuolemani kolkol tiel.
Retkemme niin joutui. Mutta ilman tanner,
Öinen, lakeammaksi jo aukeni,
Kasvoilleni liehtoi ihanainen tuuli
Kuni kevään niitulta. Ja minä näin
Etähällä muurin korkean ja kirkkaan
Pilvenkaihun kaltaisena seisovan;
Näin mä siellä komjan portin avettuna,
Jonka pylväät yli muurin kohosit
Hohtaen kuin vaski sulavana hohtaa.
Mutta ylähälle, kumoon taivahan,
Valo ihmeellinen sädehtien lensi.—
»Lähestymme istuhinta tuomion!»
Kaikui korvissani. Ijankaikkisuuden
Kauhistukset sydämmeni valloitit
Ja mun ruumistani väristykset reudoit,
Pyrstöksi mun kiharani nostatit.
Itkeä en tainnut, sillä kyyneleemme
Onpi toivon lapsi, maasta syntyisin,
Mutta hikihelmet otsaltani vuosit
Alas povelleni kylminä kuin jää,
Koska, yhä tuijotellen kohden miestä,
Kuolon miestä, painui aina poskeni
Vasten hänen rintahansa hurjin kimmoin.
Mutta rohkeninpa toki lausumaan,
Sanan saattamahaan kantajani korvaan,
Kysyin äänel kuiskaavalla tuskissain:
»Kylmä enkel, kuinka päivieni päätös,
Kuinka onpi tuomioni lankeava?
Kutsutaanko minä valkeuden piiriin,
Tahi pimeyteen ulos-heitetään?
Sano! sillä kamastuva kurja sielu
Vapiseevi; sano, enkel kelmeä!»
Minä kysyin, mutta vaiti oli enkel,
Avannut ei huuliansa vastaen,
Vaan hän riensi kohden porttii kultahista,
Sinne yhä teroittaen silmänsä.
Toki vihdoin retki päättyi. Seisoin minä
Kynnyksellä portin pilvikiiltävän,
Siinä seisoin kuni patsas kylmä, jäinen,
Keral äänettömän kuolonsankarin,
Mutta povessani humajava helle
Pelvon, epäilyksen helle kaiveli.
Katsantoni eteheeni siirotteli,
Ja mä jylisevän pylvässalin näin:
Korkeuteen pyörryttävään pylväät nousit
Kuni rakettuina pilvest hienoimmast.
Kaukana ei kynnyksestä pöytä seisoi
Peittämänä huivin lumivalkean,
Mutta kultakansin välkkyi pöydäl kirja,
Joka huivil lepäs, kirja elämän.
Tulest ihmeen lempeästä, puhtahaasta
Sali aava aava valkeuden sai,
Jonka paistees liikkui, väikkyi tuolla täällä
Soma haamu pylvästössä pyhässä;
Pieni lapsi-enkel heidän joukossansa,
Ruusuposki, ilosena karkeli,
Karkeli hän, hämmentäen taivaan rauhan.
Tämän näin ja tämän kuulin vilahtais
Seistessäni portin korkeen kynnyksellä,
Koska huusi enkel äänel pauhaaval,
Miesi, joka maasta immen kurjan kantoi:
»Tässä vaimo nuori laaksohista maan,
Lapsi vaimost syntynyt. Jo päivätyönsä
Siellä katkastihiin, nyt hän taivahan
Tuomiolle käy; ja tuomari jo tulkoon!»
Niin hän huusi äänel kauvas kaikuval,
Kiljui aavaan salihin, ja kohta enkel,
Lapsi-enkel pieni, kaunokihara
Pylvästöstä ulos vilkkahaasti juoksi,
Ilosena riensi kohden ovea
Etähällä pylväsmetsän partahalla.
Ovi aukeni ja enkel siirtyi pois
Kirkkauteen kultaseen, ja pois mä käänsin
Heijastuvan silmän ulos kohtuun yön.
Taakseni mä katsoin, otsa kylmis helmis,
Vimmoissani alas kasvoin kallistin
Äärettömään syvyyteheen siirotellen.
Mitä kuvasteli silmihiini siel?—
Yleniko sieltä pikimusta pilvi
Kohden korkuuttamme, pilvi hirmuinen?
Oliko tuo sauvu palavasta mailmast,
Joka levotonna palloeli noin?—
Eihän ollut tämä pilvi eikä sauvu,
Vaan oil kirottujen henkein paljous,
Nousten ylös pimeästä alhostansa,
Kuulemahaan tuomioa neitosen,
Toivees, temmaaksensa onnettoman uhrin.
Tuiman tuulen tuiskuna he kiirehdiit,
Pian ehdiit kohinalla kauhealla
Portahalle portin, siihen latoen
Heidän joukkonsa kuin musta muuri nousi,
Kaihtain yöseen tumman valon ulkoa.
Kiukun silmin katselit he puoleheeni,
Irvistellen, vihan tulta pyrskien,
Kuni peto kohden lammast vienoo katsoo.
Liki rynkäsit he kimmoissansa päin,
Mutta kätens nosti kuolon sankar jalo
Uhkaellen: lauma siirtyi matkan pois
Kuni sauvu myrskyn siiven alta siirtyy.
Tuosta kasvoni mä kylmät käänsin taas
Kohden pylvässalia. Mä kalliona
Seisoin, toki sydämmeni karsinois
Kuohui, kiertyi kauhistuksen jyrkkä koski.—
Mutta ovi etähällä aukeni,
Sisään tuomar astui kanssa pyhäin miesten,
Kanssa naisten pyhien ja enkelten;
Esiin virtasit he kunniansa loistees
Säteillen, ja korkee pylvässali soi.
Ruhtinaansa oikealla, vasemmalla
Esiin astui joukko, pöydän ääreen seisoi
Paistaen kuin päivä ijankaikkinen.
Ankar edessäni kimmellys ja hehku,
Moniläikkyväinen, tulileimuva,
Kuni seisnyt olsin aamuruskon piiris
Ja mua kasvoin katsahdellut aurinko
Tuhansien kultahattarien keskelt.
Niinpä edessäni taivaan herraus,
Niinpä edessäni maan ja taivaan sankar,
Kaunis, ankara ja kirkkautta täys.—
Mutta soitto vaikeni ja pyhä pauhu
Pylvästössä: äänettömyys kaikkial.
Sillon kuolon enkel lujal äänel lausui
Tuomarille hohtavalla istuimel:
»Tässä käskystäsi tuomiolles saatan
Ihmislapsen, neidon sumuisesta maast.
Onko taivaalle hän otollinen vieras,
Kirjotettu kirjaan elämän,
Tahi onko ulos-syöstävä hän täältä
Ikuiseheen yöhön, suuri tuomari!»
Niin hän sanoi, mutta kohta elon kirja,
Kaunokansi tuomarille kannettiin,
Hän sen avasi ja etsimähään päätyi
Kultalehdist immen kurjaa nimeä.—
Äänettömyys, hiljasuus kuin erämaassa
Pyhän kansan piirissä nyt vallitsi.
Katsoi ylös kohden tuomaria kansa,
Katsoi taasen kohden kurjaa minua;
Samoin lapsi-enkel pieni, leikitellen
Hameliepeis tuomitsevan kuninkaan,
Millon katsoi jumal-silmiin ihanaisiin
Kysyvällä katsehella, millon taas
Armeljaasti kohden kelmeätä neitoo.
Aavehena kelmeänä seisoin mä,
Tuomarihiin katsahtelin, koito,
Katsahtelin joukkoon hänen oikeal,
Joukkoon hänen vasemmalla kädellänsä:
Kaunihimmat haamut paistees kunnian,
Ikuhiset vieraat hameissanne heljis,
Minä valkeuden valkeudes nään,
Päivän otsal tähdet ilosina kiiltää,
Myhäileevät aurinkoisen olkapäil!
Taivaan kansa, oi sä lemmen lempee kansa,
Laupeus kuin liepee sini-salava
Silmistäsi lentää, kaunis kaunis kansa!
Mutta kauniimpana toki ruhtinas
Tulikiharainen istuimella istui
Puettuna pukimeheen valkeaan
Kuni kesäpäivän kimaltava pilvi,
Pilvi juhlapäivän ankaran,
Heljäs korkuudessa. Hänen silmässänsä
Asui lemmen kevät, aamu ikuinen,
Taivas helottava ilman yöseen äärtä,
Ilman riutumuksen äärtä kaukana.
Niin hän katsoi päälleheni, niin hän katsoi
Pyhään kirjaan, nimeäni etsien.
Otsa kirkas kääntyi: sali aava läikkyi,
Pylväsmetsän hämärässä leimahti.—
Kuva kaunihin! Mun poveheeni syttyy
Halu polttava sua katselemaan ain,
Viipymähään silmiesi paisteheessa.
Oi! mun pitäisikö siirtymän
Pimeyteen kauvas pois sun kasvois alta?
Taivas! katso kurjan immen puoleheen!
Hänen sieluns värisee ja kauhistuuvi!—
Seisoin, tuomiooni vartoen,
Seisoi vaiti edessäni taivaan joukko,
Oven pielis pimeyden lauma vait.—
Mikä ainiaaksi arvakseni lankee:
Yötön päivä tahi loppumaton yö?—
Mutta ylös tuomar ihanasti katsoi
Kultaisesta kirjastansa, katsoi hän
Puoleheeni kuni ylkä ja nyt kuului
Korvahaani sanat ijankaikkiset:
»Lapsi murheen maasta, nimes kirjas loistaa
Kirkkaana, ja taivas on sun perintös!
Astu sisään, istuimes sua vartoo
Sädehtien korkeudes kunnian!»
Lausui armiaasti kaikuvalla äänel
Tuomari, ja ääni kauvas helähti.
Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä
Nousi ilon, riemun kohina
Kuni tuulen tulles kultasessa viidas.
Iloitsivat kaikki, sali aava soi,
Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel
Käsiänsä paukutteli iloissaan.
Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului
Kirous ja kiljuminen kamala,
Koska vihoissansa pimeyden henget
Pakenivat leirihinsä takasin.—
Mutta ilo oli autuitten joukos,
Ympärkaikui riemulaulu ihana,
Kaikui laulu, soitto; ylähällä
Lentelivät siivitetyt sinkoen,
Lentelivät kultahisten torvein pauhus:
Pylvästössä pyhä jylinä,
Korkeuden helmas hymisevä sointu!
Katso: Luoksenipa rientää pienoinen,
Lapsi-enkel ilon voittamana rientää,
Käsiänsä paukuttaen kiirehtii
Kaunohinen: polviani syleileevi.
Syleilee hän, kasvohin mua katsahtaa
Leimuvilla silmillänsä, myhäellen.
Kohden armast pääni alaskallistui,
Käteni mä laskin hänen kiireellensä
Helläst silitellen, sormein eksytin
Hänen taivaan-kiharainsa yöhön:
Oi, kuin silitellyt olsin mä
Pilvihaitaletta hienoa ja pyhää!
Hetki jalo! Sumut armaan häiriön
Tulit tuollon, tulit tällön, ammahtaen
Kulmiani vasten; mutta aatoksein,
Muuttuen jo heljäks taivaan-aatokseksi,
Päivän säteheenä sumut lävisti,
Arvan ikuhisen nähden aina,
Nähden immen korkeudes kunnian.—
Siinä, miekkoisena kallistaen pääni,
Lapsukaisen kiharia kiemailin;
Onneani kuvaelin ääretöntä,
Muistin murheet menneheet ja unohdin;
Kohos silmihiini autuitten kyynel,
Juoksi kyynel lapsen kultakihariin,
Kyynel juoksi, laulu kaikui, torvet soivat,
Koska aukes ovi Onnelan
Neitoselle kyynelien maasta.—
Ovi etähällä aukeni,
Valo sieltä kirkas kimmahtaen vuosi
Salihin, ja heijastuna seisoin mä
Kuni käärittynä hiilakkaiseen huiviin.
Silmä himmeästi katsoi, mutta kaikkialt
Korvihiini kaikui ihanainen huuto:
»Tule, riennä sylihimme, neitonen!»
Huudettihin; veti kädestä mua enkel,
Pieni lapsi-enkel ruusuposkinen:
Horjuin, alasvaivuin saattajani helmaan
Viileään, ja unestani heräsin.
IMPI JA RYÖVÄRI
Asui miesi, kasken lanko,
Ilosella aholla;
Ilon saattoi viertovanko
Ja tytär, kukkanen kaunis.
Antoi luonto neitoselle
Äänen lahjan ihanan:
Laulu kaikui suloselle
Tuon hienon koiviston kohdus.
Läksi kerran ruunallansa
Miesi kirkkoon kulkemaan,
Pirttinsä ja tavaransa
Hän immen haltuhun heitti.
Tämän ryövär korvest huomas
Ja hän lausui iloissaan:
Heittää paimen vienon vuonans,
Ja susi kaartelee läsnä.
Sillon työnsä kamalimman
Tehdä päättää ryöväri,
Ja niin vallas murhan kimman
Hän kohden pirttiä rientää.
Mutta pirtin akkunasta
Laulu ihmeen ihana
Vavahtavi häntä vastaan;
Ja seisoo hirveä miesi.
Viherjästä vainiosta,
Paimenest, jok' lampahans
Verellänsä kuolost ostaa,
On immen lempeä laulu.
Leimahtelee huhdan vilja,
Kultameri hymisee,
Koska pauhaa laulu heljä
Tuon rosvon synkeän korvis.
Tuuli koivuu tuuittavi
Pyhän virren helinäs,
Koivu kiireens kallistavi
Ja taivas kirkkaana kiiltää.
Mikä lentää tuolla ilmi?
Joutsenk' lumivalkea?
Ei, vaan kimaltava pilvi
Siel laulun kuulee ja seisoo.
Siinä viipyy uros synkee
Maan ja taivaan riemuten,
Alas katsantonsa lankee
Ja elon aamuns hän muistaa.
Muistelee hän muinost aikaa,
Lapsuutensa vainioi,
Koska laulu kaunis kaikaa
Ja tanner kiikkuvi alla.
Viimein neito huulens sulkee;
Ryövär seisoo aatellen,
Päänsä vaivuttaa ja kulkee
Taas korven tummahan yöhön.
JÄÄHYVÄISET
Katso linna tuol,
Valkasema juhlavalkeitten,
Lähtöjuhla soman tyttären.
Kluostarin immeks
Ristiin ja kaapuun
Hän jo tuomittu on;
Isän tahto niin vaatii.
Toki kerran viel
Isän valta ei hänt johdata.
Kultansa hän tahtoo kohdata!
Varkain hän rientää
Saarniston helmaan
Kesän kuutamo-yös
Kukkasseppeli päässä.
Häntä vastahan
Jalo nuorukainen astelee,
Jalo, vaihka onni pilveilee.
Kohtalons herra
Tahtoo hän olla,
Kauvas katsoen pois
Yli elämän saaren.
Nuorukainen.
Terve, kaunoinen!
Sinä väikyt yössä ihana
Kuni autuitten unelma:
Kulmies taivaat
Heljinä kiiltää.
Oi, mun lempeni koi,
Eron hetkelle riennät!
Impi.
Ijankaikkisest
Erokam! Oi isä armoton!
Lapses, joka ainoasi on,
Kluostarin yöhön
Huomenna suljet.
Onpa tahtosi tää
Kuni kallio luja!
Nuorukainen.
Miksi tahtoo hän
Kauneutes valkeutta yöks,
Luonnon mestartyötä turhaks työks?
Loistavan linnan
Ylpeä herra,
Kylmä sydämmesi on
Kuni kallio, kylmä!
Impi.
Toki tahtonsa
Tämä onpi ehkä Jumalan.
Sentähden kuin kaste taivahan
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel.
Mutta itkenpä ain
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Huomenna jo siis
Pyhänpiian kaapu iloton
Peittää elämäni auringon.
Kapina vimman
Lempeni linnas
Täällä hurjasti lyö,
Ja mun toivoni kuolee!
Impi.
Mitä sankar tääl
Elon taistelossa kadottaa,
Hälle antaa jälleen toinen maa.
Siellä, oi siellä
Armiaaks onneks
Taas hän aarteensa saa,
Joka täällä poissiirtyi.
Pyhä haamotus,
Joka aurinkosi laskust jää,
Elämäsi luotees hengittää,
Koilliseen kulkee,
Valkenee siellä,
Siellä aarteesi saat,
Joka täällä poissiirtyi.
Yöstä päivä käy,
Yöhän kutoo aamuruskon vyön;
Sentähden kuin kaste tämän yön
Lempeenä vuotaa
Silmäni kyynel;
Mutta itkenpä ain,
Että kultani heitän!
Nuorukainen.
Yhtä ainoaa
Ensimmäisnä, viimeisenä myös
Sulta pyydän jäähyväisten yös:
Suutelman hohtees
Leimukoon muistom,
Meille kallihin ain,
Puhdas lempemme muisto!
Impi.
Puhdas lempem oil
Kuni kuu tuo kelmeen ihana,
Mi nyt kirkkaan pilven povea
Suutelee tuolla.—
Oi mitä pyysit.—
Peity pilvehen, kuu,
Peity, poskeni liekki!
Nuorukainen.
Impi ikuinen,
En sua kiusaa; mutta ole ain
Kuni Cynthia, niin kaunokain,
Tyyven ja kaunis
Jumalten vuoril.
Ijankaikkinen niin
Lemmenliittomme olkoon!
Impi.
Oi, mua huudetaan!
Kauemminhan viipyä en saa;
Ota vastaan tämä suutelma,
Ota ja anna
Katkera autuus.—
Oi, jo huudetaan taas!
Öinen saarnisto kaikuu!
KESÄ-YÖ
Tyyni oli yö ja pilvetön ja kuuton
Yöseen taivas. Ulos läksin minä käymään;
Arveskelin, mihen tieni tarkoittaisin,
Itään, länteen tahi vaaleahaan pohjaan,
Jonka vuoril kohta syleilemään käyvät
Toinentoistaan Koi ja Hämmärikki kaino.
Asetinpa askeleeni vienoon viitaan,
Jonka helmas niittu kastehinen kiiltää,
Viherjäinen, keltakukitettu niittu.
Luoteiseheen niittu kaatuu,
Tuonne, jossa taivaan partahall
Ahot korkeet näet, laiholliset halmeet
Mäen sinihaamottavan rintehellä.
Sileä on niittu; ei pensasta
Hänen pinnallansa esteheenä viikatteen.
Toki; yksi hänen poveansa varjoo,
Koivu tuuhee lehtiviitallansa hienol;
Siihen kerran nousneheena, siihen kerran
Heitettynä niittuu-raivaavalta miehelt.
Korkealle koivu tutkaimensa nostaa,
Kaikkialle oksans levittää hän ympär,
Mutta ranka, kuni valtahinen pylväs,
Mahtavana alas syvyyteheen tunkee.
Rauhan armas kuva rauhan tanterella!
Sinne läksin vaeltamaan kesä-yönä.
Hetken astelin ja ehdiin vainiolle,
Suojaan lempeen koivun. Siinä kauvan seisoin
Äänetönnä äänettömäs yössä;
Vasten valkeet rankaa nojaten mä viivyin
Tyyneheenä kuin tää yö, tää niittu.
Hengitystä povestani en mä kuullut,
Kuullut en mä lehden liikahdusta koivus.
Mutta usein, täällä vallitessa rauhan
Rinnassam ja kaikkialla ympärilläm,
Rauhan syvän niinkuin haudan kammiossa,
Kuni ehtis soma kuiskaavainen ääni
Meille hiljaisuuden kaaoksesta.
Tarkemmin me korvam teroitamme
Kuultelemaan—kaikki vaiti; toki ääni
Äänettömyydessä kaikuu; mutta mistä?
Niin nyt kuulin äänen liepeän; ja mistä,
Sen myös tiesin hetkel tällä. Eihän tullut
Semä idäst eikä lännest, tullut ei se
Syvyydestä eikä taivaan korkuudesta,
Vaanpa hyötökoivun viileästä kruunust,
Kasteheena alas korvahaani väikkyi.
Oilko enkel vieno yösijalle käynyt
Ihanaiseen lehtikehtoon? Uneksuiko
Siellä unta lemmen hän ja haasteliko
Unissaan hän lemmen kieltä, jaahatellen?
Mutta eipä sanat unen houreheena
Hänen huuliltansa käyneet; häiriöttä
Mulle kuiskaeli hiljahinen ääni.—
Siinä hetken mietiskelin, kuultelin mä
Alla koivun rauhaisena kesä-yönä.
Mutta silmäni tok' vihdoin ylösnostin,
Luoteiseheen loin pois varjovista lehdist;
Mutta kauvan seisoin hämmästynnä
Nähtyäni kuvauksen kumman.
Tämä oilko mielihoureen synnyttämä,
Tahi ilmestyvä kaukahinen mailma?
Katso: tuolla kankahan ja korkeen ahon
Hartioilla seisoi äkist ihmeellinen,
Kallioinen tanner, himmeä ja hieno.
Etähällä ilman rannalla se väikkyi
Pyhä tieno myhäellen salaisesti.
Kuitenkinpa ilmiö mun silmihiini
Selkeästi peilaellen muotons näytti,
Niinkuin eteheeni maalattuna kaikki.
Näin mä vuoret kuni sinihattaraiset
Kohoaavan kuverjaina; vuorten kyljil
Tuolla täällä yrtti viherjäinen kasvoi,
Tummanviherjäinen taivaanyrtti.
Mutta huomaa mikä ihanainen loiste!
Huomaa: yrtin lempeen lehden päärmehistä
Kultavalo sädehtien yössä paistoi
Kirkkahaasti vuoren hämäräisel pohjal.
Valo armas kesä-yöseen valjus päiväs!—
Mutta ylähäällä vuorten kukkuloilla
Päilyi vaisu, kaino valkeuden kaari,
Kuni koite pyhä, kuni pohjan tulet
Seppelinä talven taivahalla päilyy.
Mutta kelle suotiin asunnoksi
Tieno ihmeellinen? Kuinka rakennellaan
Kesä-yöseen himmeässä maassa?
Tahi onko asujaamista se tyhjä?—
Eihän ole tyhjä ihanainen saari
Asujaimista ja heidän ilostansa,
Onnestansa sini-vuorel kaltevalla.
Siellä olentoja näin mä komeoita,
Kauneita kuin jumalien heimokunnast.
Tuossa haamu seisoi, tuossa haamu liikkui
Hämärässä vuoren tummal pohjal
Kultakajasteessa taivaanyrtin lehden.
Heljä puhtaus ja povessansa sointu
Heille hekumansa kallein aina;
Tämän kuvasteli, tämän ilmi-antoi
Ilo uneksuva heidän kasvoillansa.
Mutta kuitenkin ain armahin ja kauniin
Oli heidän kasvojensa tyyni loiste,
Koska katsahdit he juhlalliseen leimuun,
Joka suloisesti kaukasuudest paistoi,
Kuni valtahinen, kimaltava tähti
Kiilsi monimuotoisilla säteillänsä.
Sinne heidän silmän alat mieluisasti
Kääntyi kesä-yöseen kalveasta maasta.
Toki; mitä kaikki tämä? Mikä tieno,
Mikä lumouksen saari? Tämä kansa,
Joka äänetönnä oljentelee vuorel?
Mikä säteilevä valkeus tuo tähti
Kummallinen kaukahalla, jonka puoleen
Heidän kasvons aina autuina kääntyy?
Tuota arvellessain, taasen äänen kuulin
Kuiskaavan mua korvahaani lehtein kohdust.
Minä äänen kuulin, käsitin sen lauseen:
»Tieno, jonka silmäs kuvattuna huomaa
Tuolla luoteisessa maan ja taivaan ääril,
Onpi odottavain lasten maa ja taivas.
Eihän toki tämä taisteleva maamme,
Siellä väikkyy rauhan viiri, myrskyt lepää;
Eikä ol se päivä valo pyhäin miesten,
Joille elon aurinko ain kirkkaast paistaa.
Näet sinä vartomuksen tumman portaan,
Hurskahitten sankarien rauhansaaren,
Joiden elonaamu täällä syttyi,
Joiden päivä, puhtahaana synnin pilvist,
Sammui ennen nousuu Bethlehemin tähden,
Ennen ilon sanomata kuultuansa.
Tuossa heidän maansa, asuntonsa,
Siinä vuosituhansien kiertoessa
Vuottavat he päivää suurta, jona kerran
Kutsuu heitä kotimaansa torven-ääni.
Ja tuo valo, loistava kuin tähti ankar,
Uloslähtee heille toivon valtakunnast.
Mutta aatokses mä arvelevan kuulen:
'Eikö vartoomisen kauvalliset hetket,
Eikö aika yhtäpintahinen aina
Toki ikävyyden synkeyttä saata
Heidän sieluillensa tumman yöseen kohdus?'
Niin sä kysyt, mutta huomaa: Tyynihinä
Autuuttamme vissiä me odotamme,
Ilman tuskaa ajan pitkän aikaellen.
Vuosi kuni riemuhetki meiltä vierii
Vilkkaasti ja toinen helmohimme rientää.—
Hetket, päivät, vuodet kiitää—ja, mi ihme?
Kodon pyhä vainio on edessämme!
Uskoa me emme voi ja toki uskom,
Suloisessa häiriössä viehkeilemme,
Silmän kirkkaan suljemme ja aukasemme,
Viehkeilemme kuni lapset pienet.
Myhäellen ympärkäännymme ja käymme
Takasin taas harhailemaan metsän yöhön,
Tielle kerran tullessamme käytyämme,
Mutta väleheen me kiirehdimme jälleen
Kohden maata miekkoisten. Kuuluu pauhu,
Pyhän metsän pauhu meidän ympärilläm—
Ennen kuultu!—ja me kuni liepeet haamut
Astelemme, ihanasti kainostellen,
Kodon kumiseval tiellä. Sydämmemme
Riutuen nyt muisteleevi: kaikki ennen
Ammoin nähty!—Mutta vastaan meitä rientää
Lehdon vienot immet lehtiseppeleillä
Viilehillä kaunistaen kiharamme.
Riemuten nyt juhlajoukko esiinkulkee,
Jalosti me sisäänkäymme linnahaamme
Komeahaan; autuus kulmillamme paistaa.
Mutta niinpä aikaeli matkamiesi
Leikitellen liepehillä kotoniitun,
Ilon vuosikymmenen taas vieriessä.
Samoin joutuu aika heidän, maassa tuolla,
Odottaissa, tuliloimoon katsahdellen.
Sydän helläst huutaa: 'herraus, jo joudu!'
Mutta heti rientää lausumahaan taasen:
'Viivy toki, viivy; onnellisna varron!'
Siitä hymyhuulin haamu kasvons peittää
Uneksuen lehtein suojaan; pian taasen
Peitostansa ylös katsahtaa hän
Otsal leimuval päin valkeutta kallist,
Ja niin posken kajasteessa kelmeässä
Ilon kyynel helmiheleänä kiiltää.»
Tämän äänen kuiskaavan mä kuulin,
Kuulin hienon hyötökoivun hämärästä.
Mutta hiljaisesti soma ääni kuoli
Aamutuulen virtaan, joka suloisella
Hyminällä päivän sanomana riensi
Ilmast koillisesta. Pian aurinkoisen
Tuliviilu ylös taivahalle nousi,
Sumuna poiskarkoittaen yöseen kuvat,
Yöseen armaat haamut luoteen partahalta;
Ja taas syntyi kesän juhlapäivä kaunis.
PILVILAIVA
Uneksumisen nyt kertoo tahdon,
Joka muistostain ei pakene;
Vielä kosk se aatuksiini johtuu,
Päädyn ihmeellisiin tunteisiin.
Näin oil unelman: Kaukamaissa,
Vierahissa yksin harhailin,
Kävin vuoret, kävin pimeet laaksot
Tietämättä mihen tarkoitin.
Muistui viimein mieleheeni aika,
Minkä vietin kototantereil
Seuras armahimman nuorenimmen;
Povel viattomal vietin sen.
Sillon ikävyys kuin iltapaiste,
Vuorten jyrkis syksy-iltana,
Sydäntäni raskahaasti painoi;
Immen luoksi tieni käänsin taas.
Astelin mä vaivaloista tietä
Neidon kirkkai kasvoi kuvaillen;
Hän oil valkeuden haamu ylhäält,
Jalol otsal maata polkien.
Illan tulles kodon portaal seison:
Allamielin impi laulelee
Majas yksinään ja viskeleevi
Laattialle lehtii helmastans.
Akkunat hän koristelee kauneiks
Tuomenkukkaisilla tuoksuvil,
Oksil pihlajan ja engelmillä,
Alat kiirehtien ankarast.
Huonees vallitsee nyt rauhallinen
Pyhä-aaton ehtohämäryys,
Aurinkoinen lempeest katsahtaavi
Lännen lehtimetsiin vaipues.
Allamielin impi lauleleevi,
Pukee päällens niinkuin matkahaan,
Miehustallens esiliinan solmee,
Huivin päähäns, kiirehtien ain.
Miksi levotonna, kaunis impi,
Mikä kiire ilta-askareis?
Tässä olen kaukaisilta mailta;
Riemuten sua taasen katselen.
»Immen lähtöhetki onpi tullut,
Mutta ennen kuni siirryin pois,
Tahdoin kammiosi koristella,
Lehditellä valkeen laattian.»
Miksi jätät sinä kammioni,
Miksi lemmittysi entisen?
Kyselin mä murheellisel mielel
Immeltä, jo valmis lähtemään.
»Miksi himeys nyt otsallasi,
Joka ennen puhdas, kirkas oil?»
Niin hän kysyi äänel vakavalla,
Hälle vastaukseks lausun mä:
Metsis autioissa vaeltelin,
Pensastoissa orjanruoskist täys;
Tuulen murheellinen ääni laaksois
Sydämmeni kovin synkisti.
»Puhtautta korkee taivas tahtoo,
Puhtaus on lemmen asunto.
Lias lammikon ei ruusu kasva
Eikä saastaisuudes rakkaus.
Tahtoisitko lemmen maljast nauttii
Jumalien suosimana tääl,
Olkoon mieles puhdas niinkuin lumi
Tunturille vasta lankenut.
Toki ei niin lieto, häilyväinen,
Tuulen tuiskahtais se kiitää pois,
Mutta luja niinkuin pohjan tähti,
Luja, seisova ja kirkas ain.»
Niin hän lausui. Hältä kysyin taasen
Eron hetkes mielel synkeäl:
Ijankaikeksiko erkanemme
Joutumatta yhteen kerran viel?
Vastasi hän katseel kostealla:
»Tuhansien vuotten mentyää
Toinentoistam vastaan hymyilemme,
Ja kosk yhteentullaan, syleillään.»
Impi, mikä hirmuhinen aika,
Aika pyörryttävän kauvallii'n!
Tuomitse mua vuosi tahi kaksi
Seurastasi oljentelemaan.
SUOMENMAA
Maa kunnasten ja laaksoen,
Mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
Tuo loistees pohjan tulien,
Tää talven, suven ihana,
Mi onpi soma maa?
Siel tuhansissa järvissä
Yön tähdet kimmeltää
Ja kanteleitten pauhina
Siel kaikuu ympär kallioi
Ja kultanummen hongat soi:
Se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
Sun lempeet taivastas,
En tulta heljän aurinkos,
En kirkast kuuta kuusistos,
En kaskiesi sauvua
Päin pilviin nousevaa.
Oil monta näissä laaksoissa
Tok' aikaa ankaraa,
Kun yöseen halla hyyrteinen
Vei vainiomme viljasen;
Mut toivon aamu, toivon työ
Taas poisti halla-yön.
Viel monta näissä laaksoissa
On käynyt kauhua,
Kun sota surman, kuolon toi
Ja tanner miesten verta joi;
Mut sankarien kunnian
Sai Suomi loistavan.
Nyt ihanainen, kallis maa
On meidän ainiaan;
Tuos aaltoileva peltomme,
Tuos viherjäinen niittumme,
Tuos metsiemme jylhä yö
Ja meriemme vyö!
Tuon lehtimetsän kaikunaa
Mi autuus kuultella,
Kun valjetessa aamuisen
Siel pauhaa torvi paimenen,
Tai koska laulain laaksossa
Käy impi iltana!
Mi autuus helmaas nukkua,
Sä uniemme maa,
Sä kehtomme, sä hautamme,
Sä aina uusi toivomme,
Oi Suomenniemi kaunoinen,
Sä ijankaikkinen!
HÄRKÄ-TUOMO
Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
Teki työtä, uhmaili kuin peikko;
Milloin peltoa hän pöllytteli
Väsymättä, milloin möyriskeli
Soita, luhtia kuin korven karhu
Talvikontoansa rakentaissaan.
Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.—
Kuni mäkitammi oli varsi
Sankarimme, pojan palleroisen;
Kuhilaana hivus karhee peitti
Hänen päänsä, joka, huolimatta
Maailmasta ja sen pauhinasta,
Aina miestänsä vei omaa tietä.
Eipä syntiä hän kielin tehnyt,
Harvasanahinen Härkä-Tuomo;
Mutta mykkänä hän myöskin seisoi
Lukukinkerillä, jonne vaivoin
Hänet saatti kerran kirkonmiesten
Käsky sekä kylänmiesten voima.
Mutta siellä vakavana istui
Tarhapöllönä hän pöydän alla
Kuuman hetken; sieltä vakavana
Käyskeli hän kotihinsa taasen.
Oli hälle tuntematon vieras
Aina A ja O ja aapiskirja;
Eivät tuossa avittaneet ämmät,
Eivät puuhat lukkarein ja pappein,
Eikä mustan jalkahirren keino.
Lukemahan oppinut ei Tuomo;
Oli paljon, jota ei hän tainnut,
Johon luja luontonsa ei käynyt,
Johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
Kirvesvarttakaan ei veistämähän.
Yksi oli toki työ ja toimi,
Johon iski aina miehen into:
Härkäparillansa peltosarall'
Ajeskella poudan pahtehessa
Käärittynä sakeahan pöllyyn,
Miehelle se huvi suurin täällä.
Ajeli hän: silloin kauas kuului
Luihkina ja halkaisevat huudot,
Räminätä, rähinätä kuului.
Toki tuolloin taasen jutteli hän,
Juhdillensa jutteli, kuin veikko
Veikollensa ilvehtien juttuu.
Mutta sitten taasen hirveästi
Miesi ärjäht ja hulja heilui;
Taivaan tuulta löi hän, harvoin härkää.
Niinpä uhmaili hän talon työssä,
Talon tantereilla tallusteli
Elämänsä päivät äänetönnä—
Äänetönnä ilman juhtiansa—
Kuni koira uskollinen aina.
Näki tuskin täällä toisen kylän,
Toista pitäjää ei milloinkana,
Mutta kerran toki Herran huoneen,
Kuuli kerran omat kirkonkellot,
Koska poika hikinaamoin istui
Jalkahirress' suvisunnuntaina.
Senpä täällä elon tanterelta
Ulkopuolla kodon vainioita
Päivänä hän pahteisena huomas.
Miellyttikö häntä kerran vielä
Mailmaa tuntemahan laajemmalta?—
Mitä huoli hän sen huminasta,
Yksin junnaili hän juhtinensa
Kuulematta kiusauksen ääntä.
Eipä koskaan täällä käsivartta
Kannun ääressä hän koukistanut,
Katsonut ei silmä milloinkana
Kohden naisen poven kukkuloita—
Miehen mieltä eksyttävä tieno.
Oli hällä toki elki pieni,
Tapa urohien muiden mukaan:
Pyhäsiltä pesällistä kaksi
Poltti lehteä hän venäläistä,
Koska härkiänsä katsomassa
Käyskeli hän talon härkähaassa.
Onpi ihanainen kesäpäivä,
Kirkas juhlapäivä. Kylän kansa
Kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
Ravittuna hauskalt' atrialta
Nuoret huviansa etsimähän,
Tuolta yksi, toisialta toinen,
Kuinka tila kunkin on ja luonto,
Sekä nuorukaisen että immen
Että lapsen tulihilpee mieli.—
Pian riemu käy, ja kaikkialla
Kuulet ilon hengen siipein iskut:
Tuolla kunnahalla kaltevalla,
Soimioisten kivisellä mäellä
Keinu korkealle ilmaan heiluu;
Keinu heiluu, huivit impein liehuu,
Kauas kaikuu kultahinen pauhu.
Taasen korvas toisialle käännä,
Kylän kujalta sä kuulet kiekon
Paukkinan. Siell' uljaat miehet nuoret,
Miesivoimaan jaettuina kahteen,
Karttujansa käyttelevät tiellä,
Visakiekkoinensa kiistelevät.
Mutta lapset missä liekiöitsee,
Missä elon aamukansa vilkas?
Katso: helmassa tuon peltokedon
Leikkiänsä kirkuen he lyövät.—
Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Eipä keinumäell' eikä tuolla
Kujallakaan kiekkotaistelossa.
Ei hän ole tuolla eikä täällä;
Kohden härkiänsä astelee hän
Härkähakaan jyrkkärintehiseen
Kosken kaatuvilla partahilla.
Sinne vakavana käyskelee hän,
Nysä taskussa ja tulusmaaru;
Korkeana kesäjuhlan taivas,
Pilvetönnä, hänen päällään päilyy.
Pianpa hän kohtaa kumppaninsa;
»Luikinsa» ja »Poikansa» hän kohtaa
Veräjällä, nurmell' lakealla.
Myhäellen, tyytyvänä istuu
Juurelle hän koivuhisen kannon
Iskemähän tulta, polttamahan
Pesällisen lehtee venäläistä.
Iskee hän ja pian savu ryöhää;
Tuulettomass' ilmassa se kiirii
Pallosina miehen ympärillä.
Siinä mieluisasti katselee hän
Kohden Poikaansa ja Luikiansa,
Jotka itse on hän kasvattanut,
Vetohärjiks' opettanut heitä,
Tehnyt heistä verrattomat juhdat.
Ajan alasmäkeä jo vierii
Heidän elämänsä toikot päivät;
Vuotta kaksikymmentä jo lähes
Monessa he ovat kantanehet
Helteessä ja kylmäss' iestänsä.
Mutta eihän ydintä ja voimaa
Vielä jäsenistä jykevistä
Puutu; vielä vuosia he käyvät
Tuomon turviss' ikeen jynkän alla
Kaimalassa, Luiki niinkuin Poika.
Tuossa he nyt, voimaa uutta luoden,
Ahkerasti atrioitsee, purren
Lempeen nurmen mehukasta heinää,
Koska hiilakkaana juhlan taivas
Heidän päällään päilyy, päivän loimo
Lämmittäen loistaa, käen äänen
Ihanasti hymisevä kaiku
Riutuvana ympär' soi ja koski
Vahtoisena matkan päässä pauhaa.
Niinpä iltapäiväll' ihanalla
Suvisunnuntaina tyytyvänä
Tuomo koivukannon juurell' istuu,
Nysä suussa, katsoin härkiänsä,
Koska ilo telmeisenä liikkuu
Kylän tantereilla. Siellä keinu
Ylös heilahtelee räikynällä
Taivaan luhtihin ja visakiekko
Lentelevi tomuavalla tiellä.
Mutta katso: jopa muuttamahan
Käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
Tuonneppa he astelevat alas
Alhoon lomass' ojan-puurtamien;
Likemmäksi koskea he siirtyy.
Heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle:
Alahalla juhtansa hän näkee.
Siinä istuu, nysän toisen lataa,
Karkullansa tulta lyö, ja taasen
Savun sinisiä kierroksia
Ympärillensä hän hellittelee,
Katselevi myhäilevin huulin
Alas kohden härkähempujansa.
Alhossapa kosteassa härjät,
Ojan äyrähällä miesi viipyy,
Nysä hampahissa, joka vihdoin,
Pohjaan poltettuna, savun kieltää.
Mutta aurinkoisen iltalämmin
Lempeä ja kohiseva koski
Maanittelevatpa härkämiestä
Unen syliin vaipumahan viimein.
Vasten kiveä hän sammaleista
Tuossa kallistunna huoahtaapi,
Unta uneksuen rakkaimmista.
Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Kuules: Luikillensa luihkaisee hän,
Taasen parahtaa hän Pojallensa;
Milloin makeata maikausta
Juttelee hän tovereille taasen,
Uhmaellen unen vainioilla.
Mutta laskenut on päivän loimo,
Yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
Kesä-yösen valon himmentäen.
Yösen levolle jo vaipunehet
Ovat juhdat pajistohon alhon;
Mutta kuorsatenpa aina Tuomo
Sammalkiven suojass' uneksuvi;
Koski hälle univirttä veisaa.
Vielä hetki vierii. Korven ukko,
Hyypiöinen, istuimensa heittää,
Kohden kosken pauhua hän lähtee
Hienoisilla siivill' lentämähän;
Tuolloin synkäll' äänellä hän huutaa,
Lentää yli uneksuvan miehen,
Siinä huutaa kerran huikeasti,
Katoo avaruuteen öisen taivaan.
Mutta silloin herää Härkä-Tuomo,
Ylös pöllähtäen maasta lentää,
Löyhähtääpä kerran miesi taaja.
Tuossa hän nyt tuijottelee hetken,
Harjastoa kyhnii; toki viimein
Kotihinsa astelemaan päätyy.—
Niin hän vietti juhlan iltapuolen
Härkiensä kanssa härkähaassa,
Hälle parhaat elon kannikalla.
Mutta Tuomon metsäss' astellessa
Kerran, kirveskynä kainalossa,
Tuli teurastaja taloon, tuima
Verkatakki herra; kysyi miesi:
»Onko myytävänä Kaimalassa
Teurasnautaa mulle oivallista?»
Huomasi hän härjät, valtahiset,
Pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
Lehtikammioissaan Metsolassa.
Kohta heihin herra kaupungista
Mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
Silloin tuumiskeli isäntäinen
Tuonne tänne; rakas oli raha,
Rakas myöskin jalo juhtapari,
Talon verrattomat vetohärjät.
Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
Kolikkoja lisäten, ja katso:
Eihän enään Kaima tuossa kauan
Tuumiskellut, mutta heitti härjät,
Tuiman teurastajan haltuun heitti.
Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
Riensi talliin kohden tovereita
Ainoisia. Toki, tyhjänäpä
Hinkalot hän löysi, nurkass' ikeen
Muistopatsahana murheellisna.
Siinä, pahintansa aavistellen,
Uros seisoi, kasvot kalveana
Kuni kylmän tulisijan tuhka.
Mutta hänen tuossa arvellessaan.
Tuli piika, sanat jyrkät lausui:
»Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
Koska marssivat jo sarvijuhtas
Kaupunkihin kohden kuolemaansa?»
Silloin Tuomo, sanat kuultuansa,
Sanat korvillensa kamalimmat,
Kelmeänä kuni aave astui
Talon pirttihin ja huolimatta
Ilta-atriasta vaipui alas
Vuotehelle, kohottaen peiton
Korkealle yli kiirehensä.
Meni päivä, meni vitkoin viikko,
Tuomon aina maatess' äänetönnä,
Huohottaen helteisessä työssä,
Kunnes kerran, tulless' illan lempeen,
Vaaleana makas vuoteellansa
Miesi milloinkana heräämättä.
Niin hän päätti elämänsä päivän;
Pian pois hän räikynällä vietiin,
Talon korske'illa hevosilla,
Talon vainioilta haudan helmaan.
Tyhjinähän tallissa nyt seisoi
Härkähinkalot, pois oli Tuomo;
Muistopatsahana murheellisna
Vajan loukoss' ies seisoi tuolla.
Itkemähän silloin emäntäinen,
Silmäss' isännänkin kyynel kiilsi,
Koska hartaall' äänellä hän lausui:
»Olipa tuo uskollinen miesi,
Teki työnsä täyteen mittaan aina;
Mistä löydän hänen vertaistansa?»—
Mutta pohjan puoleen kirkonmaata
Tuomo haudattiin. Ei pyhät kellot
Hälle soineet eikä murhejoukko
Hänen haudallansa huokaellut.
Missä miesi lepäs, osottihan
Ajan maassa musta multapilkku.
Mutta kohos toki tanterelle
Heinä viherjäinen taas; ja katso:
Pian kenkähän ei tiennyt täällä,
Missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.
PAIMENTYTTÖ
Katri, pieni karjanpaimen,
Askartelee ahol laakeal,
Karjankello korven rannal
Kilahtelee kaulas Helmiken.
Pieni »Jalli», jörönaama,
»Turkin» luppakorva penikka,
Venyy vieres pienen piian,
Yksitoikkohinen, äkeä.
Äkeänä, ärmättinä
Päivää ensimmäistä karjassa,
Istuu Jalli väsyneenä,
Poros karvahiset tallukat.
Miksi otti pentun kurjan
Katri karjaan, kiusankappaleeks?
Miksi vastoin taaton tahtoo,
Vastoin äitin armaan kieltoa?
Mutta mitä askartelee,
Mitä laitteleevi lapsinen?
Hattua hän valmistaavi,
Komeata »krullaa» tuohesta,
Kaunistaa sen kukkasilla
Oikein herrashatun muotoiseks.—
Viimein törttö päähän pannaan,
Krulla ankar, kukkashehkuva,
Niistinhuiviks hieno tuohi
Vielä kuverretaan kourahan.
Ja niin seisoo nipahuulin
Hepenissään herrashempukka.
Sievästi hän asteleevi
Tanterella edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee
Kenokaulahinen fröökinä.
Keksahtaa hän varjollensa,
Varjo kiltist vastaan keksahtaa,
Keksahtaa hän Jallillensa,
Tomppelina Jalli töröttää,
Väsyneenä, voipuneena,
Pörrönaama, porotallukka.
Impi ylpee, niuskanokka
Tuosta veikkarians nuhtelee,
Häristäävi huivillansa,
Kilakoiten äänel kileäl,
Mutta taasen tapsuttaa hän
Salissansa edestakasin,
Keksahtelee, keikahtelee,
Niistinliinallansa liehuttaa
Arvokkaille kasvoillensa
Kenokaulahinen heilakka.—
Niinpä herrashepenissä
Käy hän kaupungissa Metsolan.
Aurinkoinen aleneevi
Kohden tutkaimia kuusiston,
Likka raukka leikissänsä
Unohtaavi karjan kirjavan.
Hellansa ja Helmikensä
Viimein toki muistaa hän.
Sillon seisoo niinkuin seiko,
Äänel helottaval huuhelee,
Kuulteleevi korval tarkal,
Ei hän kuule kelloo Helmiken.
Kiirehtii hän kiepomahaan,
Hatasarviansa hakemaan,
Kutsuu Jalliansa, kurja,
Pelko poskella jo kelmeä.
Paimen hyppää, huuheleevi,
Karjan ammumista matkien;
Äyhkinällä äkeällä
Peräs haarustellen tallustaa
Pieni penttu pörrönaama,
Kieli ulkona hän läähättää.
Ja hän astuu miten jaksaa,
Miten julkee laiska lalluttaa.
Astuu jäles Katrin kiltin
Korven juurikkoista kamaraa,
Mutta Katri, soma sorsa,
Lentää kuni Lemmon leimaus;
Jalli kontii kahnustellen;
Aina kauvemmaksi köntti jää.
Lahorunko, koivu kääpänen;
Yli muurin päästäksensä
Karvakölli kerran koettaa.
Kiipee, kynsii, äyhkii, nilkkuu,
Alas takasinpa tuupahtaa.
Tuosta nousee meno tuima,
Tuhattulimmainen rähinä.
Kuulee Katri kiusaksensa,
Että käydä tie on takasin,
Pauhaa, itkee, kiitää kohden
Jallin kiljunata kiukkuista.
Tuhopaikkaan tyttö ehtii,
Löytää tallin koivun kyljeltä,
Häneen kouran kiivaan iskee,
Häntä ravistellen raapottaa,
Niskaturkist nytkäseevi,
Laskee tanterelle tallukan.
Tuosta Jalli julmistuuvi
Eikä paikastansa pakene,
Makaa, musta kilpikonna,
Killistellen kohden taivasta.
Killistellen kohden taivasta.
Tyttö häntä turhaan kutsuu,
Turhaan pistäyy hän piilohon:
Jalli lepää, läähättäävi,
Kuulematta Katrin huutoa,
Tuijottelee taivahalle,
Taivahalle tassut torkottaa
Takasinpa tyttö juoksee
Vihan jupinalla Jallin luo,
Peikon sieppaa sylihinsä,
Kerran niskanaavast nytkäsee;
Tuosta toinen tiuskaseevi,
Vallan riivatusti rähisee.
Sylissänsä karvakölli
Tyttö korves kolkos kiitelee;
Hattu päässä, herrashattu,
Krulla koristettu kukkasil
Kahahtelee kuusten oksis,
Kilvan keikahtelee kukkaset.
Huuhelee hän, huutelee hän,
Karjan ammumista matkiilee.
Kelloa hän kuulteleevi
Korval tarkal, eikä hengähdä:
Kyhkyläinen hyyhyäävi,
Ikävyyden oksal istuen,
Kylkeen salon kuivan kuusen
Tikka punaharja paukuttaa;
Sen hän kuulee, vaan ei kuule
Karjan kileätä kelloa,
Koska päivän aurinkoinen
Iltariutuvana alenee.
Niinpä syämmel surusella
Salos synkeäs hän samoilee,
Huuhelee hän, huohottaa hän,
Murheen metsäs itkee hyryttää;
Taakkana viel sylissänsä
Karjasankarinsa katala;
Kiikkuu kölli jörötellen
Lapsen helmassa vaan, huoleton.
Kuuluu korves kirveenpauke,
Metsä mäikyy, tanner tömisee;
Hakkaa siellä »Hanko-Heikki»
Juuret visakoivun kaarevan.
Hankoa hän hankkiileevi,
Sivakasta sahranhankoa
Isäntien ihasteeksi,
Monen miehen mieliteoksi;
Onpa äijä parkkiposki
»Hankoniekka Suomes parahin».—
Hänpä korves kalkuttaavi;
Kohden häntä likka liehtomaan.
Tuulosena tultuansa
Ukon luoksi koivun äärehen,
Kyselee hän kyynelsilmin,
Huokaellen kurja haikeast:
»Sano, miesi, metsän ukko,
Anna mulle armas vastaus:
Näitkö karjaa kadonetta,
Helmikeä, kellolehmääni,
Kyytöäni, Koivoani,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa ukko uhkee,
Pidättäen kirvest kiiltävää:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaa, kuullut kelloa.»
Mutta tyttö tuskissansa:
»Voi mua, lasta onnetonta, voi!
Kadotin mä kodon karjan,
Saatoin ehkä Mehkon kitahan.
Hakien nyt hukkuneita
Samoelen ympär saloja;
Mutta vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi kurja käydessänsä
Päivää ensimmäistä Paimelas.
Ota häntä huomahaasi,
Ukko sinä, avullinen ain,
Että voisin vilkkahaasti
Etsii kadonetta karjaani;
Tuo hän kotja illan tulles,
Hankonesi kylään palaten.»
Tuohon vanha vastaeli,
Ukko moukkiposki, leikkisuu:
»Suostuisiko sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan?
Tulpas tänne, töllökuono,
Sedän vanhan seurakumppaniks.—
Mene hiiteen; vihakiiski,
Mene viistosilmän vietäväks,
Murhanainen 'Muuri-Jussi'!
Kuka käski sinun puremaan?
Purit paukon peukalooni,
Ukon peukalohoon, peijakas.—
Katsos niin! nyt turkkis tuoksuu,
Piti sulle! musta murrisuu,
Että saapi saivaristos,
Tukkas pöllytyksen pienoisen.—
Onhan tuota kerraks tuossa;
Piisaa jo, mun Katri-piikasein!
Mitä tietää turriainen,
Mitä äkeissänsä ärmätti?
Nytpä toki tietäköön hän
Purreheensa ukkoo uhkeaa,
Purreheensa peukalooni
Punapaukon, peni peijakas!
Eihän suostu sonnisilmä
Tässä kanssain iltaan istumaan;
Kontis metsäkyöpeliksi,
Paistikaksi pedon poskehen.
Pidä hän viel poikanasi;
Pian itse taas hän talluttaa;
Eihän pila paljon paina,
Viisi kuusi naulaa korkeintaan.—
Vitkommin sä varvastele,
Noinpa ällös tulta pyrskien,
Heitä suru Helmikeistä,
Kyytöseljistä ja Koivopäist;
Kyllä jälleen lehmät löytyy,
Löytyy säästäminä susien.»
Tuohon lausui tyttö vieno,
Rukoellen äänel haikeal:
»Huuda kerran huikeasti,
Huuda, Hanko-ukko kultanen,
Anna pauhaa partakuusten,
Että peto kauvas pakenis;
Huuda kerran huimaavasti,
Valta-äänelläsi luihkase.»
Tuohon lausui ukko uhkee,
Moukin poskestansa painaen:
»Pianpa on tuokin tehty,
Pian pantu julma jolaus»;
Ja hän huusi hirveästi
Ammottaen kohden korkeutt',
Huusi kerran, huusi toisen,
Huusi kerran kolmannenkin viel:
Kaiku ympärkiiriskeli,
Metsä, maa ja pilvet jylisi.
Huuttuansa lausui äijä,
Ruttoruskeana poskiltaan:
»Tekee työnsä moinen huuto,
Kolme jolausta julmaa näin.
Mutta ellei tuostakana
Vetonaulaks oikein olisi,
Kyllä keinon toisen tiedän,
Jolla soitan suren sukkeloon,
Hiien hakaan hallaturkin,
Tahi leukaluunsa lukkoon lyön
Lappalaisen lukemilla,
Sanasilla vallan sarvipäil.
Kuules nyt, mun kynäseni,
Kuinka Mehko meiltä manataan:
'Marssi, poika, muille maille,
Korven kammo, konnan sikiö,
Häntähurri, Hornan halli,
Vilkase kuin tuli turkanen!
Ellet mielis melkotella
Pojes tuntureille tuulien,
Äläst pure Katrin karjaa,
Äläst sarvipäitä peljätä,
Pure puuta, pure maata,
Pure murhamielin paasea;
Noidun muuton leukas lukkoon,
Silpaan turveturkkis seljästäs,
Viskaan rankas Rutjan koskeen,
Turkkis Tuonen virtaan tuliseen!
Niin sua tahdon kuranssata,
Elles koreasti kuljeskel,
Tassuttele taitavasti,
Koskematta kirjo-karjahan.'—
Moiset sanat työnsä tekee,
Tekee Susilassa teposet.
Ole rauhas, likka leiska,
Ilman yhtään huolen huokaust;
Kohtahanpa lehmäs löydät
Säästäminä suren hampaitten;
Käyppäs taasen huuhelemaan,
Kuultelemaan kilikelloa.»
Niin hän lausui, ukko uljas,
Lausui, painoi moukin poskeheens,
Kääntyi taasen kirveinensä
Kimppuun visakoivun kaarevan.
Mutta läksi likka liesuun,
Halkasemaan sammalsaloa,
Huuhelemaan, kuultelemaan,
Turhaan kuultelemaan kelloa,
Riipotellen retkellänsä
Karva-köllii käsivarsillaan.—
Mitä huomaa tyttö tuossa?
Pienen metsähiiren hyppäävän
Kannon-koloon keitahalta,
Kiirehtien kitivitinäl.
Senpä huomaa huolen lapsi,
Lausuu sydämmestä synkeäst:
»Miekkohinen metsähiiri,
Onnellinen kanto-koturi,
Ei ol karjas kurjan teillä,
Ei sua uhkaa viha vanhimpais.
Olsin pieni piikkisilmä,
Oi mä 'onnen-myyri' olisin!»
Niin hän juttuu juostessansa,
Maata sammaleista samoten,
Näkee tuolla tintin pienen,
Tiasen partakuusen kehdossa,
Lausuu taasen tuskissansa,
Koito kadehtien kujertaa:
»Tintti pieni kuusen kehdos,
Olisin mä oma siskoses,
En nyt murhees murentuisi,
Kadonetta karjaa etsien.
Olisin mä siskos pieni,
Ilolintu aina olisin!»
Niin hän rientää riipponensa,
Hyppää Hyypiöisten ahoilla,
Jossa armaal aamuhetkel
Kirjokarjaansa hän paimensi.
Aho pyörtää ympärillä,
Kanto-aho alakuloinen,
Kannon kärjel rastas raukka
Ehtovirttänsä jo visertää,
Aurinkoinen taivahalla
Iltariutuvana loimottaa.
Mutta karja, kultakarja,
Onpi teillä tietämättömil;
»Ehkä surmansa jo saaneet
Kaunis Kyytö, Hella, Helmike.»
Tyttö seisoo: vimman silmä
Ympär ahon aavan leimahtaa,
Kyynelkoskeen hyrskähtäävi
Sydämmensä murheen aholla,
Kyynel virtaa, rinta reutoo,
Ijankaikkinen on ikävyys,
Päivä synkee Paimelassa,
Hyypiöisten kiviahoilla.
Eukko vanha vastaan käypi,
»Pihkamuori» mustanaamanen,
Kaunoisien kaakkusien,
Pihkaleipäin kiltti leipoja,
Kiltisti hän leivät leipoo,
Ympärkiertoileevi kauppien;
Noilla kauppakierroksilla
Sanaa saarnailee ja laulelee;
Sillä muori mustanaama
Vallan ankara on lukija.—
Moinen monna kohtauuvi
Kantain pihkatuokkoaan
Käsivarrel vasemmalla;
Kirveskynä kädes oikeas.
Kyseleevi kyynelsilmin
Paimen kurja vaimolt vanhalta:
»Sano mulle, Pihkamuori,
Anna, eukko, armas vastaus;
Näitkö karjaa kadonetta,
Kultahista karjaa kotoni?
Sano, kuulitko sä kellon,
Helmikeni kellon kileän?»
Tuohon vastaa muori vanha
Kohden katsahtaen karmeast:
»En ol nähnyt, en ol kuullut,
Nähnyt karjaas, kuullut kelloas.»
Tuohon tyttö tuskissansa:
»Voi mua lasta onnetonta, voi!
Kadotinhan kodon karjan,
Haen vaivalla nyt hukkunei.
Onhan vaiva samoella
Taakka tämä käsivarsillain;
Väsyi peni Paimelassa
Päivää ensimmäistä käydessään.»
Tuohon taasen vanha vastaa,
Lausuu tuikealla tavalla:
»Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättäävi liekkiöö,
Rankasee hän rikollista,
Vihan lasta vallatonta lyö.
Mitä vielä? Huomasinpa
Aamul teidän tarhapihalla:
Vastoin tahtoo vanhimpainsa
Lapsi karjaan pentun vietteli;
Siis nyt ansiosta aivan
Tuossa karvakuormaas kantelet
Kaukana sun karjastasi.—
Mitä vielä? Suuri Jumala!
Tässä perkel lapsen pukee
Hullun 'Kukko-Leenan' krullahaan;
Hepenissä herrasnaisten,
Mukamakin tervatentti sä!
Mitä sanon, mitä saarnaan?
Voi sä ylpeyden enkeli!
Oikeinpa sua taivas tassii,
Syystä lennättää hän syntistä.
Syököön susi karjan kaiken,
Lyököön epeliä leimaus!
Läsnä on jo mailmanloppu,
Läsnä onpi hetki hirmuinen!»
Pakisi niin Pihkamuori,
Eukko murhan-musta muodoltaan,
Mutta pian piika pieni
Muorin metelistä pakeni,
Riensi kolkol katsannolla;
Tuonne katosi hän koivistoon.
Kalpeassa koivistossa,
Liimus lempeässä lentää hän,
Hatun päästään viskaseevi
Kolinalla kannon kylkeheen.
Siitä hyppää hassatukka
Halki hymisevän hongiston,
Toki taasen kuultelemaan
Karjankelloa hän seisahtaa.
Kellon kuulee koillisessa,
Kohden koillista hän kiirehtii,
Kiirehtii hän kiihoissansa,
Mutta kerran vielä kuultelee:
Kuulee kellon lounaisessa,
Kääntyy kohden lounasta hän taas.
Kaikuu tuolla, kaikuu täällä,
Kaikkialla kellot tuhannet;
Tuonne juoksee, tänne juoksee
Tuskissansa paimentyttönen
Katri kurja, miksi juokset,
Miksi tuiki turhaan kiitelet?
Kellot kaikki valhekellot
Korvis murehtivan paimenen.
Tuonpa hän tok' viimein huomaa,
Vaipuu alas hongan juurehen;
Valittaa hän, vaikertelee,
Vuotaa kyynelhelmet virtana.
Päänsä vasten polveansa
Alaskallistaa hän kiljunal;
Mutta Jalli, pöllö-penttu,
Lepää huokuvassa helmassa.
Niinpä itkee iltanummel
Likka pieni hongan juurella,
Vasten polvee päänsä painaa,
Polven peittää tukka tumpura.—
Mut jo paimen vaikeneevi,
Hetkes itkemästä herkenee,
Korkeuteen katsahtaen,
Päänsä vasten honkaa nojaten,
Taivasta hän rukoileevi,
Ristis kädet pienet polvilla:
»Elon herra, Jumalamme,
Katso puoleen kurjan paimenen,
Hälle armostasi anna,
Että löytyy karja kadonut!
Synnin tein mä, koska toivoin
Velhosanat onnen saattavan,
Synnin tein mä, kummitellen
Herrashepenis ja kukkasis;
Kadunpa tok' katkerasti,
Anteeks syntejäni anelen,
Lupaan lujal sydämmellä
Olla täällä kuuliainen laps,
Valmis käskyyn vanhimpaen,
Ylpeyden kauvas karkottaa.
Kotja taasen käytyäni
Kotokarjan kellon kilinäl,
Anon anteheeksi emoltani,
Hänen kaulahaansa lankien.
Mutta saata, että löydän
Kulta-omenani ihanat,
Elon herra taivahaassa,
Katso puoleen kurjan paimenen!»
Niin hän lausui, kunnes sammui
Ääni raukeneva rinnassa.
Mutta eipä sammunutkan
Rukouksen hohde huulilta.
Huulet liikkuu hiljasesti,
Hartauden kieltä kuiskaten,
Silmä kirkas, tumpurainen
Ylös korkeuteen katselee,
Heleänä kyynelvirta
Seisoo poskel päivän polttamal,
Kuni tahtoisi hän kuulla
Rukousta pienen piikasen.
Niin hän istuu iltanummel
Hymisevän hongan juurella;
Rukoilee hän: soma rauha,
Kuni aamun kaino kajaste,
Väikkyy hänen kasvoillansa,
Huulillansa liehe lempeä;
Sanoo hälle sydämmensä,
Että kuultu onpi äänensä.
Liehuu illan tuuli liepee,
Lapsen kiharia kiemaillen,
Pienen peittää päivän tähti
Säteittensä kultaan kiiltävään.
Ja niin vaipuu silmän vaippa,
Väikkyy punertava pimeys,
Koska nukkuu nurmilintu,
Uneen raukeneevi makeaan.
Unohtaavi karjan kellot
Paimen unen ihanassa maas;
Kaikki Jalli unohtaavi
Huovahtaen helmas paimenen;
Yhdessä he uneksuuvat
Päivän huolet kauvas heittäen.
Honka heitä viihdyttäävi
Ylähällä hiljaa hymisten,
Ylähällä hongan huipus
Heporastas vilkas visertää.
Unta mitä uneksuuvi
Tuossa paimen? Unta ihanaa:
Kumo taivaan aukeneevi,
Alas astuu heljäst aukiost
Enkel hamees hiilakkaassa,
Kohden paimenta hän kiirehtii.
Likenee hän murheen maata,
Hopeaisten siipein sihinäl
Hongan juurella hän seisoo
Lempeänä luona paimenen,
Kätensä hän laskee hienon
Lapsen kiirehelle hempeäst,
Kuiskaa hänen korvahansa
Ilon ihanaisen sanoman:
»Kuuli taivas tuskas äänen,
Katsoi armiaasti puolehees;
Ol siis rauhas, paimen pieni,
Kohta löydät karjas kadonneen.
Lähe tästä lounaisehen,
Tuonne kohden koivumäkeä,
Ilokeimon kunnahalle,
Sanajalkaselle aholle.»
Niin hän lausuu, taasen päätyy
Ylös korkeuteen kiitämään;
Aukion hän ennättäävi,
Kirkkahaana päilyy kynnyksel;
Katoo hän ja valo peittyy,
Kumo taivaan ihanasti soi.—
Herää paimen huoveestansa,
Kuni liekki ylös lentäen,
Muistaa mitä lausui enkel—
Unen ihmeellisen muistan ain—
Rientää vasten lounatuulta
Kohden Ilokeimon ahoa;
Kuni leimaus hän kiitää,
Eikä tunne taakkaa helmassaan.
Kuuleevi hän kellon kaikun,
Löytäävi hän karjan kultasen
Kultamaalta mansikkaiselt,
Sanajalkaselta aholta.
Mikä hetki, ilon-hetki
Iloheimos ijankaikkinen!
Syleilee hän lehmiänsä
Ilon polttavissa kyynelis,
Katsoo ylös korkuutehen,
Taivaan laupeutta ylistää.
Kuni aurinkoisen viilu
Tuolla loistaa honkain välistä,
Niinpä loistaa lapsen kasvot
Paimelassa kesä-iltana.
Enhän tiedä, mihen vertaan
Riemun paimenpiikasen.
Ehkä naiseen, joka löytää
Helmen kallihimman taivaan al;
Tahi mieheen, joka astuu
Ylös korkehimpaan kunniaan?
Kehno heidän hekumansa
Ilon rinnal tuossa paimenen.—
Autuaana astelee hän,
Äänel heleällä huuhelee,
Asteleevi karjans kanssa
Kohden ihanaista kotoa.
Jalkimillaan omillansa
Astelee jo pieni Jallikin,
Totisena toisten seuras
Kohden kotoansa taaputtaa.
Surun päivä, ilon päivä!
Syvät ovat surut lapsenkin;
Surust toki synkimmästä
Kirkkaana hän astuu ulos ain;
Helmassa hän iki-äitin,
Luonnon kohdussa hän hengittää;
Itkee, huokaa murheen yössä,
Yö se ilon aamun kirkastaa;
Mikä vielä vienon mieli?
Aina taivaan liki naapuri.
Niin oil päivä Paimelassa,
Katrin kerran karjas käydessä;
Tuota alat muistelee hän,
Alat armiaasti hymyten,
Emäntänä onnellisna,
Onnellisena myös äitinä.
Seuraa onni oivallinen
Häntä askareissa ainiaan;
Tuosta yksi haasteleevi:
»Velhon keinot kyllä tuntee hän»,
Toinen taasen todistaavi:
»Usein hartaasti hän rukoilee.»—
Mutta vaihka valtiasna
Katri emäntänä elelee,
Ei tok' käyskel kempaellen
Turulla hän mailman turhuuden.
Kainona hän käyskeleevi,
Kasvohilla rauhan kirkkaus,
Kuni katsahtelis silmä
Aina valkeuden enkeliin.
ATALANTTA
Päiviltä jo kauvan pojes vierineiltä
Onpi kertoelma Atalantasta.—
Seisoo linna tuolla alppein rintehellä
Korkee Unterwaldenissa, helmassa
Vuorisen Helvetian. Päin koilliseheen
Linna tuijottaavi yli tunturein,
Yli laaksojen ja tuhansien virtain,
Mutta lounaiseheen vuori ylenee,
Metsä tuulinen sen harjanneella pauhaa.
Kennen onpi linna ja sen ympäril
Jylhän-kaunis tieno? Neito Atalantta,
Kansan lemmittyinen, tässä perintönsä
Omistaavi, suurelt sankar-isältänsä.
Tehnyt oli isä voimallisen työn:
Karkoitti hän Itävallan istuimelta
Verimiehen, hirveen hirmuvaltiaan;
Siitä toisen puetti hän, kunnon uroon,
Kantamahan majesteetin kruunua.
Mutta siirtyi sankar isiensä luoksi,
Heitti kartanons ja tavaransa kaikk'
Ainollensa; ja nyt kaunis Atalantta,
Suosiossa valtijaansa korkean,
Emäntänä linnassansa hallitseevi.
Kaunis oli neitonen Helvetian,
Ruhtinaattarien oli hänen haamuns,
Kelmee, kuni vuoril kesäjuhlan yö,
Korkea ja kelmee. Povi korskeana,
Uhkaavana, armiaana kuitenkin,
Ylöskohosi ja monen synkeänä
Ihasteena täällä, toivotonna ain.
Kuni päivän paistees kirsikkainen valmis,
Hehkui ihanainen suu, ja kuin tuo hattara
Tuolla kalveana paisuu taivahalla,
Niinpä Atalantan poski pyöreä
Lempeästi paisui, kajastaen kauvas.
Hänen silmäns terä tummansininen,
Kuinka tyyni, jalo! toki syvyydessä
Hohti lemmen liekehtivä aarnio.
Niin hän väikkyi linnassansa, niinpä linnan
Pihalla hän väikkyi; mustat kiharat,
Hiuskata kaarnemusta tuules liehui.
Tienon Onnetar ja ilon antaja,
Kaikkein turva armahin oil Atalantta,
Linnan emäntäinen antelias ain.
Kovan onnen koito hänen portillensa
Millonkana turhaan kolkuttanut ei;
Portti aukeni ja ravinto ja suoja
Vartoi vanhaa, vartoi lasta vienoista.
Itse antoi ihanasta kädestänsä
Aina antimensa nainen ylevä;
Katso: usein lahjojansa jakellessa
Likentää hän murehtivan pienoisen
Polvellensa hellästi kuin oma äiti,
Luoden kauvas katsantonsa riutuvan.
Niin hän usein täällä katsahtavan nähtiin,
Niinpä koska linnan tummas pylvästös
Laulu heleänä kajahteli ympär.
Kennen ääni kaikui? Ken tääl kirkasti
Äkist laulullansa Atalantan kasvot?
Nuori Agnes, kuni pääsky ilonen,
Uskollisin emäntänsä ylevän.
Lauloi hän, ja päätyi usein itkuhun
Herttaisehen kuulijansa, toki tyynnä,
Mutta uneksuen kuni autuas,
Kauvas katsahtaen Atalantta seisoi.
Toki armahimmasti hän katsahti
Vuoren rinteheltä laaksoon himmeään,
Koska uljas ratsastaja lähestyi
Komeata linnaa orhil pyrskivällä,
Nuori Arnold, linnan-immen sankari.
Ihanahan oli tämä hetki,
Hetki oman yljän lähenemisen.
Tuli kaunis ritari ja riemu paisui
Korkealle, riemu taivahan;
Sillä jumalien liekkinähän poltti
Atalantan lempi kuni aurinko;
Ylös ritari myös ihasteella katsoi
Kohden morsianta mustakiharaa
Kuni kohden ilmestystä hämärkaunist.
Koska oil hääpäivä heidän nouseva,
Kuni määrättihin viime eron-hetkel?
Ennen kuni kaari tämän vienon kuun
Kultaviiluna taas pyöreänä loistaa.
Mutta kertoelmani käy pilvihin,
Kaupungista suuresta ne pilvet karkaa
Myrskyn hurjan heittäminä linnahan.—
Valtikkansa hellitti ja hautaan vaipui
Lempee ruhtinas, ja taasen vallan sai
Joukkonensa hirmuhallitsija herra,
Jonka kerran immen isä ankara
Ulos maasta syöksi; mutta hirveänä,
Verijanova ja kostonhimova,
Taasen istuimelta silmänsä hän iski.
Mikä miehen valta-sana ensimmäin,
Koska päähänsä hän kultakehän painoi?
Tämän lausui peloittava ruhtinas:
»Huomatkaatte, käskyläiseni, ja tehkäät
Mitä käsken. Vuorilinna komea,
Rakentama miehen, valtarikkojan,
Unterwaldenissa seisoo, kuni tiettään.
Mutta minä valan olen vannonut,
Että kauvemmin ei seisköön tämä linna,
Pilvein korkeudes tuol; se vaipukoon
Riistämänä sotilasten ahneen joukon.»
Somas rauhas Atalantan asujaamet
Askartelit suojas muurien,
Kukin tyytyvänä tehtäväänsä tehden;
Mutta äkkiin ampui myrsky ukkosen.
Kuului vaskitorvein pärinä ja huuto,
Huuto hurjain miehien, ja räikynäl
Portit, ovet auki iskettihin linnas,
Atalantan rauhanlinnas.
Mutta kauhistuen linnan asujat
Tuonne tänne pakenivat yöseen kohtuun;
Tuonne Atalantta kasvoil vaalehil,
Tuonne Kaarin, silmät pallohina pyörtäin,
Riensi, kaamea; mikä minnekkin.
Miesivoimaa löytynyt ei rauhan linnas,
Jossa ryövärjoukko riistäen nyt käy.
Sieltä huuto, kirous ja nauru kuuluu,
Kuuluu sälähteleminen akkunain,
Koska huoneen riista kilvan jaksetahan
Ahnehitten kynsiltä, ja aikojen
Luomat kuvapatsahat ja ritarkilvet
Kirveillä ja keihäil maahan runnotaan.
Siitä, paljahaksi pian riistettynä,
Tuliloimona jo linna lekkoaa
Öisel tunturilla, kajastaen kauvas.
Palo ankar oil; ja näki aamuinen
Synkän raunion vaan ylpeästä linnast.
Yössä tummas harhaeli Atalantta.
Löysi viimein valjetessa koillisen
Laakson varjossa hän tuttavien huoneen;
Toki turhaan tälle ovelle hän löi.
Kuuli vaeltaja vastauksen kolkon:
»Kieltää meitä avaamasta oveam
Sinulle, oi neito, ruhtinaamme uhka,
Jonka miehet keihästetyt, miekkavyöt,
Vielä vaiheillamme karmehina käyvät.»
Siitä huonetta hän toista läheni,
Ovelle sen kolkutti, mut saman äänen
Humajavan kuuli yössä kulkija.
Vielä kohden majaa kolmatta hän astui,
Astui huoneheesen; mutta katsannot
Häntä vastaan käyvät kylmät, lausuellen:
»Älä viivy kauvan alla kattomme,
Älä ruhtinaamme uhkauksen tähden.
Elles onneamme tahdo hämmentää.»
Sillon synkeänä, harmistuen jatkaa
Vaeltaja tiensä; niinpä heistä käy
Emäntäinen vallan ylistetty ennen,
Heistä, joille vielä eilen ammensi
Linnanimmen yltäkylläisyyden sarvi.—
Synkeänä Atalantta käyskelee,
Mailman kiittämättömyyttä mietiskellen,
Tuota julkeata petoo; käyskelee
Huokuen hän, kaatuneena suuruutena.
Äsken linnan haltijatar korskea;
Hame yllänsä nyt rikkaus on ainoo.
Mutta myrsky ankarampi ensimmäist
Immen ennätti, kun sanoman hän kuuli:
»Kaunis Arnold, Atalantan lemmitty,
Valinnut on itsellensä toisen lemmen,
Neidon ihanimman keisar-kaupungis;
Siellä majesteetin paisteessa hän väikkyy.»
Niinpä sanoma kuin nuoli pitkäisen
Alas iski Atalantan kiirehelle,
Hänen peitti pimeyteen autioon,
Kuni pilvi varjokas kuun kasvot peittää,
Koljo kuutamoinen yöksi mustaks käy.
Syvä tuskan henkäys päin tähtein tienoon
Hänen huulillensa vaikerruksen toi:
Impi huusi, ääni kiljuvana kaikui,
Huusi koito halki vimman synkän yön.
Povi nousi, kaatui kuni aalto myrskys,
Koska hänen sydämmensä ystävä
Pimeyden ruhtinaksi musteni
Hänen silmissänsä, taivaan-kaunis ennen.—
Mutta ääni, joka äsken valitti,
Hetkessä nyt muuttui kirouksen kieleks,
Ulosammentaen vihan oikean.
Toki; tuskin oli kirouksen kuuro
Vuotamahaan alkanut, jo vaikeni
Neitonen ja alas tanterelle vaipui
Kastelemaan helmojansa kyyneleil.
Kauvan itki hän ja väkivaltaisesti,
Rinnas kadotetun lemmen katkeruus,
Riutumus ja vihan kuluttava loimo.
Niinpä sydämmensä kimmain taistelos
Atalantta oljentelee kaltehella
Himmeen niitun. Aurinko Helvetian
Puolipäivän korkeutta lähestyvi.
Mutta kiiriipä jo sama aurinko
Taivaan alasmäkeä; tok viipyy vielä
Atalantta ikävyyden niitulla.
Mutta eihän enään kyynel vuoda
Eikä rinta jätise, vaan tyyven taas
Onpi hänen olentonsa, tyyven, kylmä;
Katse yhtiälle yhä tuijottaa.—
Viimein niitun heittää hän ja käyskeleevi
Jalona ja huoletonna eteenpäin
Vakavilla askeleilla. Rohkeana
Povi nousee taas ja ihanainen pää,
Jonka hiuspalmikot kuin kärmeet mustat
Luikertelee vaeltajan hartioil.
Käyskelee hän, koska säteilevä päivä
Länteen kaatuu; mutta päivän paisteessa
Vaaleana loistaa poski pyöree immen,
Niinkuin lumitutkahimet tunturin
Tuossa itäisessä ihanasti loistaa.
Huomaa impi, kuinka vuori kimmeltää,
Seisahtaa ja kuni hymyä hän tahtois;
Mutta karvaus, koiruohon katkeruus
Hänen huuliltansa hymyn himmentää.
———————
———————
Eipä lapsi helleyden helmaan tullut.
Samennus jo entisien aikojen,
Muisto verisestä riidoist veljeskunnan
Hämäränä väikkyi Atalantan silmis.
Viipyi neito päivän heimon huomassa,
Viipyi kaksi, mutta aamul kolmannella
Pakeni hän ylenkatseen linnasta,
Läksi kerran vielä omiensa luoksi
Kartanohon toiseen; siellä viipyi hän
Hetken synkeän, jo toisella hän poistui,
Poistui vimmoissansa kuni tuulispää;
Sillä kärsimyksen lapsen tarkka silmä
Pian huomas katsantojen kylmyyden,
Sydämmien kuolettajan. Pois hän kiiti,
Kohden alppein korkeutta pakeni.
Mutta samoaa hän, alat hurjasti hän
Rientää yli vuorten, halki metsien,
Teroittaen katsantonsa lakkaamatta
Kohden tunturia pilvikorkeaa,
Kohden jäistä pyrstöö, komottaen tuolla.
Kiivahasti kiirehtii hän, haastelee
Äänel kimmeällä, tulisella kielel
Jätti-uroholle kylmäs haarniskas:
»Vuori, ota jäiseen helmahaasi koito,
Pian elämänsä liekki sammuta;
Sillä sulosempahan on neidon kuolla
Vinkan, hyyrtehisen henkäykses al,
Kuni alla ihmislasten kylmäin silmäin
Sydämmeni tuhansittain kuolee tääl.
Ota helmahaasi, ota helmahaasi
Atalantta, linnanimpi hyljätty!»
Niin hän lausui lakkaamatta kiirehtien
Kohden maaliansa kylmää, korkeaa.
Mäet jyrkät alenee ja laaksot nousee
Neidon jalkain alla, koska juoksee hän,
Juoksee eikä huomaa, että yö on tullut
Kasteinen. Ain hurjana hän samoaa,
Kunnes viimein väsyneenä maahan kaatuu,
Vaipuu uneen horrouden sikeään.
Mutta yö on poistunut ja päivä nousnut,
Koska herää unestansa impi taas.
Ympärillensä hän katsoovi ja huomaa
Rintehellä pienen majan matkan pääs.
Mutta ulos majasta käy miesi vanha,
Kohden lammastarhaansa hän astelee
Seuraamana vienon tyttösen. Hän päästää
Ulos laitumille lammaslaumansa
Kirjavan, ja itse paimeneksi lähtee.
Vaeltaja häntä vastaan kiirehtii,
Atalantta hälle murheisena lausuu,
Nimensä ja kohtalonsa kätkien:
»Kuule, miesi vanha, vaeltajan ääni,
Onnettoman pakolaisen anomus.
Suo mun ajan viipyä sun kattos alla,
Suo mun nauttia sun tules lämmintä
Ja sun leipääs syödä. Sulle palkinnoksi
Tahdon olla palveljasi ahkera,
Joko päivän huoneheessa askartellen
Tahi lampahitas vuoril vaalien.»
Tuohon ukko vastas, partahinen paimen,
Laupeasti neidon puoleen katsoen:
»Tule huoneeseeni, kovan onnen nainen,
Tule tämän lapsukaisen hoitajaks,
Jolta äsken äiti armas kuoli,
Kuoli emäntäni, oma tyttärein,
Kuoli vuonna menneheenä isä uljas,
Heitti henkens tunturien retkillä.
Astu sisään huoneeseeni rohkeasti,
Kuka mahdat sinä ollakkin;
Muotos sanoo, ettes ole meidän majoist.»
Lausui harmaapäinen; mutta neitonen,
Nähden pimeydes valkeuden piirron,
Astui matalaiseen mökkiin lampurin.—
Oljenteli Atalantta rauhan loukos,
Emännöitsi: askarteli, ompeli,
Ompeli hän pukimia pienoiselle;
Mutta hänen otsallansa viipyi yö.—
Ylähällä, pilvein naapurina seisoo
Vuoren penkerellä maja lampurin.
Ankaran Helvetian sä laaksot näet,
Näet tunturien jylhät harjanneet
Longottavan jalkais alla, näet virrat
Tuhannet ja monta merta hymyvää.
Tämä oli kuva Atalantan nähdä;
Mutta synkeänä alaskatsoi hän.
Mutta ajan kulkee pyörä, kiirittäen
Ylös yhden, toisen maahan vaivuttain
Arvelemaan, mistä kotoa me ollaan.
Niinpä kumouksen mahtavan se toi
Kaupunkihin suureen. Alas istuimelta
Verisehen kuolemahan syöstihin
Hirmuvaltias, ja vapauden päivä
Nousi kirkas taas. Ja nuori ruhtinas,
Joka valtakunnan kruunua nyt kantoi,
Muisteleevi ystäviä isänsä,
Hänen, joka, edellisnä verimiehen,
Kerran kansan suosiossa vallitsi.
Tämän ystäviä poikahinen muistaa,
Tahtoo heidän mahleitansa lievittää.
Raunion hän Unterwaldenissa muistaa,
Murheellisen patsaan neidon linnasta;
Katso: siihen rakentaa hän linnan uuden,
Jalomman viel ensimmäistä, kaunistaa
Ulkoaa ja sisältä sen kalleuksil.
Mutta linnan kohotessa ympärkäy
Käsky sulohinen kaikkeen neljään tuuleen:
»Tulkoon Atalantta, nainen kunnian,
Ottamahan omaksensa uuden linnan;
Tulkoot hänen uskolliset palveljans!»
Kaikkialle käsky tämä armas ehtii,
Kaupunkeihin, kammiohon paimenen
Ylähällä tunturil; ja valmihiina
Seisoo uusi linna Unterwaldenis.—
Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta
Linnan entisistä asujaamista,
Jotka pakenivat kauhistuksen yönä.
Soma Kaarin ilosena palasi
Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui
Ympär tienoo laulu kannis, viaton,
Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa,
Yhä silmäellen alas laaksohon.—
Päivän pitkän vielä kallis vieras viipyi,
Viipyi kaksi, mutta päivän kolmannen
Hämärtyissä lähenee tok' Atalantta
Etähällä, seljäs ruunan korskean,
Pukimessaan kuni linnan impi ennen;
Häntä seuraa uros, harmaapartanen
Paimenukko; aasiansa kannustaavi.
Sillon vastaan joukko rientää riemuten,
Kaarin ensimmäisnä laulun helinällä.
Atalantta heitä tervehtii,
Mutta ilon sädettä ei silmä anna,
Eihän siirry hänen otsaltansa yö.
Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin:
Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa.—
Mutta valtiatar linnahansa astuu:
Rakennetaan juhlallinen atria,
Tyhjennetään toivon kultahiset maljat,
Muistot unohduksen virtaan manataan.
Toki synkeänä miettii Atalantta,
Juhla hiljaisena jymisee.
Päivät nousee, päivät laskee. Kuni ennen
Atalantan kartanossa eletään,
Taasen työ ja toimi hedelmänsä tuovat;
Ihanina loistaa vilja-vainiot.
Kuni ennen moni kovan onnen lapsi
Läpi linnan väljän portin käy,
Mikä nälkäsenä tullen, mikä taasen
Ravittuna, puettuna poistuen.—
Ei tok' valkeutta mennehitten päiväin,
Elämällä muotoo entisyyden ei;
Sillon valtiatar aurinkona antoi
Kaikkialle iloa ja lämmintä.
Antaapa tok' impi anovalle aina,
Mutta kylmä oli katse antajan.
Eipä lemmekkäästi millonkana enään
Pienoista hän sylihinsä viettele.
Ja mi ennen hekumansa korkein täällä?
Povellansa syleilyksen ahdistus,
Koska lohdutti hän kärsimyksen lasta.—
Ja mi ennen hälle ilon hetken toi,
Semä kaikki hältä pannahan nyt pantu.
Laulun äänen vaikenemaan käski hän,
Vaikenemaan kultakanteleitten kielet;
Jaahailevaa jutteloa tarinan
Ethän enään kuullut iltavalkealla;
Siitä Kaarin murheisena huokailee.—
Huokaileevat naiset kyynelkosteil silmil,
Suruansa näyttäen, tok' ainiaan
Yksinänsä Atalantta käyskeleevi,
Millon aikaellen tunturilla tuol,
Siellä seisten, kauvan-aatteleva neito.
Vieriessä vuosien ei muutu muoto
Linnan immen vakavan, ei ikäväns
Yksinäisyydessä yhä oljennella,
Vaeltella, mietiskellen viipyä.
Millon niituilla hän käyskeleevi, millon
Virran partahilla. Mutta vuorilla
Useammin toki seisovan hän nähdään,
Mykkä naisen-kuva, jalo, kelmeä.
Tuollon astuupa hän ylös korkehimman
Alpin tutkaimelle, pilvein äärihin,
Jossa myrskyt pauhaa.—Katso, luoteisesta
Myrsky jymisevä pieksee, neitonen
Vaaleana väikkyy sumukierroksissa,
Kosteassa yössä pilvi-aaltojen.
Tuonne tänne vallan temmoileevi aalto,
Mutta jäykkänä ain seisoo neitonen;
Kiharansa mustat lainehilla loiskii.
Toki välkähtäävi päivän valkeus
Hattarien lomasta, ja mailma aava
Väikkyy neidon silmäin alla pyörtäen.—
Mutta kiljunalla luodetuuli pieksee
Haamua, mi tyyneheenä seisoo ain;
Kiharansa tuulen siivil loiskii,
Kunnes taasen aalto pilven, kostea,
Hämärässä kiharia pyörittelee.—
Mutta usein toki taivas selkeä
Hänen kiireellään ja ympärillään päilyy,
Koska ilmakerroksissa eeterin
Viipyy nainen. Mutta mitä kiehtoo silmä
Vuorilt katsahtajan väsymättömän?
Mitä mietiskelee yksinäisen sielu
Sinertävän leimauksen kartanos?
Tahtooko hän elämämme arvoitusta
Käsittää ja täällä korkeimman
Viisauden löytää? Tahi etsiiko hän
Nähdäksensä kangastusta lemmen maast,
Jossa ystävä ei ystäväänsä heitä?
Tuot ei kenkään tiennyt. Yhä palasi
Retkiltänsä mykkänä hän kammioonsa,
Eikä hymyn ainohisen liehettä
Täällä vienoiselle lapsellekan suonut.
Niin hän alat valtijana synkeänä
Vitkon vieriessä vuosikymmenen
Haaveksien käyskeli. Ja koitti päivä,
Jona Atalantan elon aamuinen
Kerran täällä nousi. Hänen synnyinpäiväns,
Vuodel tällä sabathina pyhänä,
Taasen koitti keväpukimessaan, kaunis.
Kaunis oli päivä, mutta ilta oil
Vielä kaunihimpa, ilta juhlantyyni.
Tullessa tän illan, taasen neitonen,
Yksinänsä, iltakelmeänä
Kohden harjannetta riensi. Ylemmäks,
Aina ylemmäks hän ehti, joutui eteen
Hälle viimein jalaviston hämärä.
Sisäänpä hän astui hämäräiseen yöhön;
Toki lumikukkasien valkeus
Tuolle yölle päivän ihmeellisen antoi.
Mutta kenen löysi neito lehdon yössä?
Metsä-impisenkö? Katso, pieni Kaarin
Yksin istuu kukkasien kinokses,
Seppeliä siteleevi ihanaista
Atalantan kiharien kaunisteeks,
Linnan emännälle päivän kunnioiksi.
Siinä vilauksen viipyi kulkija,
Kukkassiteljälle sanahisen lausui,
Mutta kauvemmas hän taasen yleni.
Jopa harjanteella tuolla neito seisoi,
Katseli hän ehtoa Helvetian,
Joka ihanana ihmeellisen loisti
Alasvaipuessa alppein auringon,
Rauetessa pyhän juhlapäivän.
Taasen tuolla etähällä itäises
Kiilto lumitunturien tutkaimilta,
Joiden säikkä ilman liepeen reunastaa,
Levi taivahalle, sädekiilto ankar;
Ja he korkeuden luhtiin kohosit,
Kukkulat, kuin pyhät immet valkeis vaatteis,
Tuliloisteheessa monen kynttilän.
Mutta alahalta vainiot ja virrat
Kajastivat tuntureille vastahan,
Myhäellen armiaast, ja virran purjeet
Pyhäs kajasteessa vitkon retkeilit,
Kauka-vuorilt kaikuessa paimenien torven.
Kaikki lemmen kuva. Kuvan ankaran
Näki tämän allaan Atalantta jalo,
Näki hän, ja poski vaalee kuumeni.
Mutta käärittihin maa ja taivas
Ruskoon riutuvaan, ja seisoit kukkulat,
Metsät, virran venheet kuni kultavaatteis
Hiljaisessa hetkes ilta-hämärän.
Kaikui toki halki ihmeellisen illan
Kaukahalta tunturien torvi ain,
Kaikui häntä vastaan tornin-kellon ääni
Sälähtäen laaksost. Äänen ankaran
Kuuli tämän allaan Atalantta jalo,
Kuuli hän, ja povi tulta löi;
Tunsi halun polttavan kuin sulkemahaan
Sylihinsä mailman kaiken, lausumaan
Helleyden kieltä, jossa mykkänä hän
Käynyt oli kauvan. Aikaan menneesen
Katsahti hän kuni kamalahaan juopaan,
Koska, rinta levotonna huokuen,
Iltana hän seisoi katumuksen vuorel.
Vielä toki tahtoi neito hillitä
Kapinan, mi sydämmessä riehui, tuima.
Mutta kuuluipa nyt ääni muinoinen
Jalaviston hämärästä helähdellen,
Koska lauloi siellä Kaarin lempeä,
Lauloi ihanasti, metsä tumma kaikui.
Kaarin, ettäs rikkomahaan rohkenit
Kieltoo kovaa, korottamaan heljän äänes,
Koska lähellä hän seisoi, kieltäjä.
Mutta vapaastihan korotit sä äänes
Laulamahaan kaipauksen joutsenest,
Joka merel aaval harhaeli kauvan,
Toki löysi viimein kukkassaariston.
Vilkkahaana Atalantan korvaan
Laulun hopeainen virta kiirehti
Ylös vuoren selkämälle. Hurja myrsky
Nousi hänen povehensa paisuvaan,
Korkealle karkelivat syämmen laineet.
Mutta siinä seisten, käsi otsalla,
Koska mustenivat hälle maa ja taivas,
Huusi linnan neito: »Kaarin, lapseni!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.
Mutta läksi heti alas harjanneelta
Juoksemaan hän kohden äänen kaikunaa.
Tuimasti hän juoksi, lensi, vaihka tanner
Pyörsi hänen silmissänsä pimeten.
Riensi hän, ja äkisti nyt maahan kaatui,
Koska hurmeen ulos suustaan syöksi hän
Kultapilvenä, ja punattihin kentäs;
Siinä hetken huokuen hän huovahti,
Riensi taasen kohden armahinta ääntä.
Kerran toki seisahtaa hän, nojaten
Vasten röystehistä pallasta ja huutaa
Alas kohden jalaviston lehtoa,
Huutaa äänel leppeästi kaikuvalla,
Pientä laulajata luokseen kutsuen:
»Tule, Kaarin, minä syleillä sua tahdon,
Tule kiirehesti, lapsi kaunoinen!»
Kertoen hän huusi, ei tok' Kaarin kuullut,
Vaan hän lauloi joutsenesta saaristos.—
Tuosta taasen Atalantta, linnan impi,
Lumikelmeänä samosi
Kohden lehtoa, ja lehdon ennätti hän
Kukkasvuotehelle alasvaipuen
Äänetönnä. Mutta avettuhuun helmaan
Luokseen viittasi hän vienon laulajan,
Viittasi hän, katsoi puoleen lemmekkäästi.
Sillon Kaarin heti ylös karkasi
Kiljahtaen tanterelta, seppel kädes,
Kiljahtaen, huomatessaan korkean
Emäntänsä aaveheena lehdon yössä
Hälle helmans aukasevan mykkänä.
Mutta riensi Kaarin ihanaiseen helmaan,
Kuni houreessa hän alasraukeni;
Atalantta hänen sylihinsä sulki,
Hänen huulillensa painoi suutelman
Pyhän, lemmen tulta täys, ja katsahti hän
Vielä kerran häntä kohtaan suloisest.
Siitä kallistui hän lehdon kukkaskohtuun
Kylmänä, kun sielu ruumiin kammion
Heitti ainiaaks. Mut vielä kuolemassa
Atalantta vienoistansa syleili,
Armahinta laulajaa, mi häiriössä
Lemmen hekuman ja kammon huovahti.
Hetki vieri; viimein Kaarin, aina helmois
Kuolleen emäntänsä, päänsä kohotti
Ylös rinnoilt kylmiltä kuin jää. Hän katsoi
Hämmästyen kohden naista kalveaa,
Katsoi ympärilleen kuni lapsi villi.
Ei tok' pyrkinyt hän kuolon kahleista,
Ei, vaan hekumalla hurjalla hän viipyi
Tämän helman ihanassa kylmyydes.—
Makasihan maassa lumikukkaskranssi,
Senpä sieppasi hän kätehensä tuskal,
Sillä seppelöitsi Atalantan kiireen;
Ja hän synkeästi hymyili.
Siitä kiharistaan kourin temmasi hän,
Koska, tuijottaen taivaan kumohon,
Lauloi kimmeästi vaikertavan laulun,
Laulu vaikertava linnan ennätti.
Linnassapa asujaamet arvelemaan,
Miksi laulu hurja, ihmeen murheinen
Ilman ääris temmelteli kiljunalla,
Millon riutuvana, millon ärjyen.
Arvelit he, taasen kuultelit he tarkoin
Ympärillä korkeuden luhtia
Aina kajahteli sama murheen ääni.
Sillon vuoren kaltaa ylös kulkemaan
Linnan kansa kiirehti; ja lehdon suojas
Kukkasvaipal valkealla löyttihin
Yhteenliitettyinä kuolon, vimman vieraat.
OLI MULLA KULTA KAUNOINEN
Oli mulla kulta kaunoinen
Ja ilonen kuin aamu;
Eikä muistostani koskaan men
Se tyyni taivaanhaamu.
Viel kuolon maassakin mun korvissani kaikuu
Äänensä lempeä.
Kuni kannel länsituules soi,
Niin ääni kauniin immen,
Unet ihmeelliset mulle toi
Se heljä ääni lemmen,
Sen kuulen vielä muiston mennehestä mailmast,
Riutuen kuulen sen.
Hetken Paimelasta muistan ain,
Kun pilvi synkee pauhas,
Pian päivä toki voiton sai
Ja heljän helmans aukas
Ja Pohjannummen niitult himmeältä kuului
Impeni huuhellus.
Muistelenpa hetkee ankaraa—
Oi muisto pyhä aina!—
Tuol Kauniaisten ahoilla
Ma seisoin sunnuntaina,
Ja kaukahaalla huokailivat torninkellot—
Kultani kuollut oil.
Impi kuoli, lausui kuoltessaan:
Pois taivaan maahan lähden.
Murheemm' riensi kyynelvirtahaan
Tuon taivaan-immen tähden,
Mut taivaan murhe kyyneleistä leimahteli,
Polttaen autuaast.
KONTIOLAN KASKI
Jylhä kuusisalo kaskeksi on kaattu
Pohjarintehelle Kontiolan vuoren,
Jossa, ennen lankeemista talven lumen,
Moni kirves läimähteli päivää monta
Kouras monen urosen, ja metsä kaatui.
Korkea on vuori: kauvas kaikkialle
Silmäs kantaa seistessäsi harjanneella;
Taasen astellessas kallioista tietä
Mäikyy jalkais alla, kumahtelee kuuset,
Kumahtelee, kamahtelee, korpi kaikuu.
Melkonen on kaski: tuhat askeletta
On sen pituus ilmast itäisestä länteen,
Levyys seittemän ja sata päiväst pohjaan.
Ja sen risurytö ruskea ja runsas,
Kuivattama kesäpäiväin kirkkaan poudan,
Peittää kallistuvan rinteen, peittää monta
Karhunkontoa ja surenluolaa monta.
Mutta kasken partahalta vuoren juureen
Mäel kaatuvalla seisoo vielä metsää,
Kuusistoa, armahtamaa kirveen terän,
Seisoo kuni partahinen sankarlauma
Alaskatsahdellen tappotantereesen,
Jossa joukko veljeksiä, uneksuen
Kuolon unta, maahan kaadettuna makaa.
———————-
———————-
Niinpä neito, mutta sanoi taasen poika:
»Siellä talo, jonka pirtis laakeassa,
Jonka aittamäel käyskelet sä kerran
Tommin emäntänä, kiltist askartellen.
Siellä talo kaltevilla pelloillansa,
Nurmillansa heinäsillä, joilla kerran
Tommi isäntänä kylvelee ja niittää
Päivän helottaissa, mutta illan tulles
Käyskelee taas oman emäntänsä luoksi.»
Niin hän lausui, mutta myhäellen neito
Yhä katsahteli koillisehen kauvas,
Huuliltansa kuului toki sanat:
»Kontiolan päivä, voiton, lemmen päivä,
Pysy pyhänä mun muistossani aina!»
Tuohon uljas Tommi, otsal riemun loiste:
»Pysy muistossani, sinä päivä jalo!
Keltä sain mä käsivarsihiini voiman,
Työhön, toimeen uuden voiman? Ken mun silmäin
Kirkasti? Se impi, joka kuusen juurel
Tuolla seisoi hämärässä kultaisessa
Vuodattaen korvihiini taivaan kieltä.
Sinua mä kiitän, ihanainen impi!»
Mutta neito, kauvas katsahdellen aina,
Taasen haasteleevi äänel vakavalla:
»Ken soi mulle mahdin lausumahaan kieltä,
Joka uuden väen, voiman sulle antoi?
Korkeuden henki, rauhan tyyni henki.
Mutta ken mun ylös katsahtamaan nosti
Kohden taivahitten vainioita?
Kasken juhlaisesti lainehtiva liekki,
Joka aaltoeli pilvein tanterilla.
Teitä minä kiitän, Kontiolan loimot!
Yli kaiken toki häntä minä kiitän,
Valtiasta tulen riehuvan ja myrskyn.»
Niinpä haastelit he onnen kalliolla
Aurinkoisen ehtiessä lännen rantaan.