KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun päivä päivältä kävi yhä vaikeammaksi tyydyttää asianhaarojen asettamia surullisia vaatimuksia, oli toukokuun 4:nä päivänä dekurionien neuvostossa päätetty vedota maaherran armeliaisuuteen ja apuun. Jo 22 päivä samaa kuuta kaksi neuvoston jäsentä lähetettiin sotaleiriin esittämään kaupungin kärsimystä ja ahdinkotilaa: kulut äärettömiä, rahasto tyhjennettynä ja velanalaisena, tulevat saatavat jo pantattuina, mikä kaikki oli seuraus yleisestä köyhtymisestä, joka taas oli johtunut eri syistä ja etenkin sotilasten toimeenpanemista vahingoista. Noiden henkilöiden tuli sitäpaitsi huomauttaa maaherralle, että kumoamattomien lakien ja tapojen mukaisesti ja Kaarle Viidennen erityisen julistuksen nojalla ruttotaudista aiheutuneet kulut olivat suoritettavat valtion rahastosta, että vuoden 1576 kestäneen ruton aikana maaherra, markiisi Ayamonte, oli lakkauttanut kaikki kuninkaalliset verot ja lisäksi avustanut kaupunkia itse kamarin myöntämillä neljälläkymmenellä tuhannella kulta-scudolla. Lopuksi tuli noiden lähettien pyytää neljää seikkaa: että verot nyt, kuten silloinkin oli lakkautettavat; että kuninkaallinen kamari myöntäisi raha-apua; että maaherran oli annettava kuninkaalle tieto kaupungin ja maakunnan surkeasta tilasta; että suojelisi uusilta sotilasryöstöiltä jo edellisten uuvuttamaa ja tuhoamaa herttuakuntaa. Spinola vastasi lohduttaen heitä säälillään ja uusilla kehoituksilla. Hän sanoi suuresti valittavansa, ettei voinut olla Milanossa käyttääkseen kaikkea huoltaan onnettoman kaupungin kärsimystaakan huojentamiseen, mutta toivovansa että arvoisien herrojen harras into oli kaikesta huolehtinut, ja että nyt elettiin aikana, jolloin ei saanut surra kuluja, vaan jolloin joka tavoin piti ponnistella viimeiseen asti. Mitä tulee suoranaisiin pyyntöihin, sanoi hän parhaan taitonsa mukaan ottavansa ne huomioon, mikäli asianhaarat ja pakoittavat seikat sitä sallivat. Siinä kaikki. Käytiin siellä uudelleen, palattiin uudelleen, pyydettiin ja vastattiin toistamiseen, mutta en mistään ole huomannut, että olisi saavutettu vakavia päätöksiä.
Myöhemmin, kun rutto oli ylimmillään, maaherra katsoi tarpeelliseksi avoimen kirjeen muodossa luovuttaa toimintavaltansa suurkansleri Ferrerille, hänen itsensä kun oli pakko, kuten kirjoitti, kiinnittää kaikki huomionsa sodan asioihin.
Samanaikuisesti dekurionit olivat tehneet toisenkin päätöksen, nimittäin pyytää kardinaali-arkkipiispaa määräämään toimeenpantavaksi juhlallista kulkuetta, missä kaupungilla kannettaisiin Pyhän Kaarlen ruumista.
Tuo kelpo hengenmies kielsi tämän monestakin syystä. Häntä ei miellyttänyt tämä luottamus mielivaltaiseen keinoon; toiselta puolen hän pelkäsi, että, ellei tulos vastannut yleistä odotusta, mikä oli pelättävissä, luottamus saattaisi muuttua pahennukseksi.[54] Lisäksi hän pelkäsi, että jos todella oli olemassa myrkyttäjiä, joista puhuttiin, tarjoaisi kulkue ylen suotuisan tilaisuuden heidän rikoksilleen; ja että jos niitä ei ollut, niin suuri väenpaljous itsessään aiheuttaisi yhä suurempaa tartunnan levenemistä, mikä vaara oli paljoa arveluttavampi ja todellisempi. Tulee ottaa huomioon, että myrkyttämisien epäileminen, joka hetkeksi oli heikennyt, joku aika sitten oli herännyt entistään yleisempänä ja rajumpana.
Oli taas nähty tai luultu nähtävän seinät, julkisten rakennusten portit, talojen ovet, kolkutusvasarat myrkkyvoiteilla tahratuiksi. Uutinen tästä havainnosta kiiti huulilta huulille, ja niinkuin käy varsinkin mielten ollessa kovin kiihoittuneina, kuuleminen teki saman vaikutuksen kuin näkeminen. Mielet katkeroittuivat yhä enemmän niin paljosta kurjuudesta, täyttyivät epätoivolla vaaran uhkaavasta itsepäisyydestä ja takertuivat sentähden kernaammin tähän uskoon, sillä viha synnyttää rankaisemisen halua. Ja kuten vallan oikein on huomauttanut eräs sangen henkevä mies,[55] mielessään vihaa kantava ihminen kernaammin laskee kärsimykset inhimillisen ilkeyden syyksi, jolle saattaa kostaa, kuin sellaisen aiheen syyksi, jonka suhteen ei saata muuta tehdä kuin tyytyä ja alistua.
Hieno, silmänräpäyksessä ja ytimiin tunkevasti vaikuttava myrkky — siinä sanoja, jotka riittivät selittämään taudin raivokkaisuutta ja kaikkia sen käsittämättömimpiä ja tavattomimpia kohtauksia. Sanottiin tätä myrkkyä kokoonpannuksi rupisammakoista, käärmeistä, ruttotautisten verestä ja syljestä, sanalla sanoen kaikesta, mitä ikinä villi ja hillitön mielikuvitus saattoi kuvitella kamalaa ja inhoittavaa. Tämän lisäksi luultiin harjoitettavan noitumista, minkä katsottiin tekevän joka seikan mahdolliseksi, mikä kumosi jokaisen järkevän vastasyyn ja ratkaisi jokaisen vaikeuden. Kun ei vaikutus välittömästi ollut seurannut ensimäistä myrkkyvoitelua, selitettiin tämä hyvin helposti: se oli muka ollut vasta-alkajamyrkyttäjien epäonnistunut yritys; mutta nyt tuo taito oli kehittynyt täydelliseksi ja tahto käynyt itsepintaisemmaksi tuon pirullisen ilkityön toteuttamisessa. Sitä, joka nyt enää olisi tahtonut väittää, että tuo oli ollut pelkkää pilaa, joka olisi kieltänyt, että oli olemassa salaliitto, olisi pidetty sokeana, itsepäisenä, ellei häntä olisi suorastaan epäilty henkilönä, jolla oli etua siitä, että käänsi pois totuudesta yleisen huomion, kanssarikollisena, myrkkyvoitelijana. Tämä sana oli pian joka suussa, muuttui juhlalliseksi ja hirvittäväksi. Kun kerta oli tämä vakaumus, että nimittäin oli olemassa myrkkyvoitelijoita, pidettiin melkein välttämättömänä, että ne saatiin ilmi. Kaikki urkkivat tarkkaavaisina. Joka askel saattoi herättää epäluuloa.
Ja epäluulo muuttui helposti varmuudeksi, varmuus raivoksi.
Ripamonti mainitsee siitä pari esimerkkiä, huomauttaen, ettei hän valinnut niitä kaikkein järkyttävimmistä, mitkä joka päivä esiintyivät, vaan niistä, jotka itse omin silmin liiankin hyvin oli nähnyt.
Pyhän Antoniuksen kirkossa, missä vietettiin jotain kirkollista juhlaa, eräs yli kahdeksankymmenen ikäinen vanhus aikoi, rukoiltuaan polvillaan, istuutua, ja pyyhki sitä ennen vaippansa liepeellä pölyn pois penkiltä.
— Tuo vanhus voitelee penkkejä! huusivat yhteen ääneen muutamat naiset, jotka olivat huomanneet tuon liikkeen.
Kirkossa — niin todella kirkossa! — oleva väki hyökkäsi vanhuksen kimppuun: hänen valkoista tukkaansa raastettiin, häntä ruhjottiin nyrkiniskuilla ja potkuilla, hänet laahattiin ulos kirkosta puolikuolleena ja sitten vankilaan, tuomarin eteen, kidutukseen. — "Näin omin silmin, miten häntä laahattiin", sanoo Ripamonti; "miten tämä kauhea kohtaus päättyi, sitä en koskaan saanut tietää; mutta en luule tämän onnettoman voineen senjälkeen elää kuin ainoastaan muutaman hetken".
Toinen tapaus, joka sattui seuraavana päivänä, oli yhtä omituinen, vaikka ei yhtä surkea. Kolme ranskalaista nuorta miestä, kirjailija, maalaaja ja mekaanikko, oli tullut Italiaan tutkimaan muinaisesineitä ja ansaitsemaan hieman rahoja. He olivat lähestyneet erästä tuomiokirkon ulkopuolista osaa ja pysähtyivät siihen tarkkaavaisesti katselemaan. Yksi, kaksi, useampi ohikulkija seisahtui; muodostettiin piiri heidän ympärilleen ja pidettiin tarkoin silmällä noita nuoria miehiä, joiden puvut, tukanmuoto ja matkalaukut ilmaisivat muukalaista, ja mikä pahempi oli, ranskalaista. Ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, että seinä todella oli marmoria, he ojensivat käsiään.
Muuta ei tarvittu.
Silmänräpäyksessä heidät piiritettiin, heihin käytiin käsiksi, heitä pideltiin pahoin, heidät laahattiin ja tuupattiin nyrkeillä vankilaan. Onneksi oikeudenpalatsi oli lähellä tuomiokirkkoa ja vielä suuremmaksi onneksi heidät huomattiin syyttömiksi ja päästettiin vapaiksi.
Eikä sellaisia seikkoja tapahtunut yksistään kaupungissa; raivo oli levinnyt samoin kuin tartunta. Matkustaja, jonka maalaiset kohtasivat syrjässä valtatiestä tai jonka itse valtatiellä nähtiin astuskelevan hitaasti tai paneutuvan loikomaan hieman levähtääkseen, tuntematon henkilö, jolla kasvoissaan oli jotain tavatonta, tai epäluuloa herättävää kasvoissa tai puvussa, kävi oitis myrkkyvoitelijasta. Jos silloin kuka tahansa huudahti, jos lapsikin parahti, hälyytettiin ihmisiä koolle ja riennettiin paikalle. Onnettoman yli ropisi silloin kivisade, tai käytiin häneen raivokkaasti käsiksi ja laahattiin vankilaan.
Ja vankila oli määräaikaan asti pelastuksen satama.
Mutta dekurionit, joilta viisaan kirkonmiehen kielto ei ollut riistänyt rohkeutta, toistivat pyyntönsä, jota yleisön toivomus melukkaasti kannatti. Kardinaali vastusti vielä jonkun aikaa ja koetti uudelleen saada heidät luopumaan tuosta ajatuksesta. Se oli kaikki, minkä yhden miehen terve äly saattoi tehdä vastustaessaan aikansa nurinkurisuutta ja rahvaan tungettelevia vaatimuksia. Kun ottaa huomioon tämän ajan mielipiteiden luonteen ja että ainoastaan epämääräisesti pelättiin, jopa vastustettiin kulkueen tuottamaa vaaraa, joka silloin ei likimainkaan ollut niin selvä kuin meille tänään, ei ole vaikeata ymmärtää, miten toisten huonot perusteet saattoivat kardinaalin mielessä syrjäyttää hänen hyvät perusteensa. Oliko, siis siinä suostumuksessa, johon hän lopulta myöntyi jokunen määrä tahdon heikkoutta — sellaiset kysymykset kuuluvat ihmissydämen salaperäisiin arvoituksiin. Varmaa on ainakin, että jos yleensä näyttää siltä, kuin olisi oikeus laskemaan joku erehdys kokonaan järjen syyksi ja vapauttaa omatunto kaikesta syystä, tämä voi epäilemättä tapahtua kun on kysymys tuollaisista harvoista valioihmisistä — ja kardinaali Borromeo kieltämättä oli niitä — joiden kaikki teot koko heidän elämänsä aikana ilmeisesti ja epäröimättä ovat totelleet omantunnon ääntä, lukuunottamatta minkäänlaista ajallista etua.
Kardinaali myöntyi siis lopulla hartaisiin ja toistuneisiin pyyntöihin. Hän antoi luvan kulkueen pitämiseen ja lisäksi hän suostui siihen, että arkku, johon oli suljettu Pyhän Kaarlen maalliset jäännökset, asetettaisiin kahdeksan päivän ajaksi nähtäväksi tuomiokirkon pääalttarille.
En ole mistään huomannut, että terveyslautakunta tai muut viranomaiset olisivat tätä vähääkään vastustaneet tai luvan johdosta tehneet muistutuksia. Mainittu lautakunta ainoastaan määräsi muutamia varokeinoja, jotka ehkäisemättä vaaraa ainoastaan osoittivat, että sitä pelättiin. Se julisti ankarampia määräyksiä, jotka kielsivät kansaa ulkoa tunkemasta kaupunkiin; ja ollakseen varma näiden määräyksien noudattamisesta, se suljetutti kaupungin portit. Samoin se tahtoi, mikäli mahdollista, sulkea pois tästä väenpaljoudesta ruton tartuttamat ja siitä epäillyt henkilöt, ja antoi tätä varten naulata kiinni eristettyjen talojen ovet, joita taloja, jos saatamme uskoa erään kirjailijan yksinkertaista tiedonantoa, oli luvultaan noin viisisataa.[56]
Kolme päivää käytettiin valmistuksiin. Kesäkuun 11 päivä, joka oli tilaisuutta varten määrätty, kulkue päivän valjetessa lähti liikkeelle tuomiokirkosta. Etunenässä kulki pitkä jono kansaa, enimmäkseen naisia, joista toisilla pää ja kasvot olivat avaran mustan harson peitossa, toiset taas avojaloin ja karkeakuteisissa puvuissa. Sitten seurasivat ammattikunnat liput edellä, hengelliset veljeskunnat erimuotoisissa ja -värisissä puvuissaan; sitten eri munkkikunnat ja papisto, jokainen yllään arvomerkkinsä ja kantaen kädessään palavaa vahakynttilää. Keskellä, kokonaisen soihtumetsän ympäröimänä ja äänekkäimpien laulujen kaikuessa kannettiin upean verhokatoksen alla pyhimysarkkua, ja kantajina oli neljä mitä komeimmin puettua kaniikkia, jotka vähän väliä vuorottelivat. Arkun kristallilaitojen läpi näki kunnioitetun pyhimysruumiin, puettuna loistavaan piispanpukuun, päässä hiippa. Ja muuttuneessa ja muodottomaksi käyneessä näössä saattoi vielä eroittaa jälkiä entisistä piirteistä, jommoisina niitä esittivät muotokuvat ja jommoisina muutamat muistivat häntä nähneensä ja ihailleensa hänen eläessään.
Sielunpaimen-vainajan maallisten jäännösten jälessä, kertoo Ripamonti, jolta parhaasta päästä lainaamme tämän kuvauksemme, kulki arkkipiispa Federigo, ollen häntä lähinnä persoonansa, kuten myös ansioidensa, verensä ja arvonsa puolesta. Välittömästi hänen jälessään seurasi toinen osa papistoa, sitten tulivat virkamiehet täydessä juhlapuvussa, sitten aateliset, joista toiset upeissa vaatteissa, ikäänkuin kunnioittaakseen kirkollisen menon juhlallisuutta, toiset surupuvuissa jopa avojaloin, säkkikankaasta tehdyissä vaatteissa ja kaapu vedetty yli kasvojen, kaikki suuri vahasoihtu kädessä. Lopuksi seurasi muuta sekalaista väkeä.
Pitkin koko kulkueen tietä, kadut olivat komeasti koristetut, kuin suurimpina juhlapäivinä. Rikkaat olivat kantaneet esille loistavimmat huonekalunsa; köyhien talojen etusivut oli koristettu naapurien tai yleisen kassan varoilla. Missä verhojen asemesta, missä itse verhoilla lehdekkäitä oksia; kaikkialla riippui maalauksia, mielilauselmia; ikkunalaudoille oli asetettu maljakkoja, muinaisaikuisia taideteoksia, kallisarvoisia esineitä. Kaikkialla paloi kynttilöitä. Useiden ikkunoiden ääressä muusta maailmasta eroitetut potilaat katselivat juhlakulkuetta ja yhtyivät ohikulkevien rukouksiin. Muut kadut olivat autiot, väestä tyhjät, lukuunottamatta aniharvoja, jotka samoin ikkunoistaan kuuntelivat kumeata kohinaa tai kiipesivät katoille — ja näiden joukossa nähtiin nunniakin — voidakseen kenties sieltä edes kaukaa nähdä tuota pyhää arkkua, kulkuetta, jotakin.
Kulkue liikkui läpi joka kaupunginkorttelin. Joka kadunristeyksessä ja pienellä torilla, joita oli etukaupunkiin päättyvien pääkatujen suulla, joilla silloin vielä oli tuo vanha nimi carrobi, ja joita tätänykyä on vaan yksi jälellä, kulkue pysähtyi ja pyhimysarkku laskettiin maahan sen ristin viereen, jonka Pyhä Kaarle oli pystyttänyt jokaiseen tuollaiseen kadunkulmaukseen edellisen ruton aikana, ja joita vielä tänäänkin näkee muutamia pystyssä. Näin ollen kulkue ehti palata takaisin tuomiokirkkoon vasta keskipäivän jälkeen.
Ja seuraavana päivänä, jolloin parhaillaan mielissä vallitsi tuo ylväs luottamus, jopa useissa kiihkoinen varmuuskin, että kulkue ehdottomasti oli tehnyt lopun rutosta, silloin kuolleiden luku kasvoi joka säätyluokassa, kaikissa kaupunginosissa ja lisäksi niin suunnattomasti, niin rajun vauhdikkaasti, että melkein jokainen huomasi, että juuri kulkue oli tämän syynä tai ainakin aiheuttavana tilaisuutena. Mutta oi yleisen harhaluulon hämmästyttävää ja surkuteltavaa voimaa! Enemmistö ei johtanut tätä vaikutusta niin suuren ihmisjoukon monituntisesta yhteensulloutumisesta ja lukemattomien kosketusten monistumisesta, vaan katsoi onnettomuuden syyksi sitä helppoutta, joka oli tarjoutunut myrkkyvoitelijoille suurin piirtein toimeenpanemaan jumalatonta hankettaan.
Väitettiin, että he olivat sekaantuneet joukkoon ja myrkkyvoiteillaan saastuttaneet niin useita kuin suinkin olivat voineet. Mutta kun tämä ei näyttänyt riittävältä ja tarkoituksenmukaiselta keinolta aikaansaamaan niin suurta ja kaikissa säätyluokissa laajalle levinnyttä kuolevaisuutta, ja kun, kuten näyttää, oli mahdotonta epäluulon tarkkaavan ja urkkivan silmän huomata ainoatakaan voide-tahraa tai -pilkkua kulkueen varrella, turvauduttiin tämän seikan selittämiseksi tuohon toiseen keksintöön, joka jo oli vanha ja tunnustettu Europan tieteessä, nimittäin myrkyllisiin ja tuhoaviin pöly-jauheisiin. Sanottiin siis, että tällaisia jauheita oli levitetty kaduille ja etenkin kulkueen pysähdyspaikkoihin, ja että ne olivat tarttuneet vaatteiden laahuksiin ja vielä enemmän jalkoihin, joista useat sinä päivänä olivat kulkeneet paljaina. "Täten", huomauttaa tämän johdosta eräs sen ajan kirjailija,[57] "tuo sama kulkue-päivä näki hurskauden törmäävän yhteen jumalattomuuden, vilpillisyyden vilpittömyyden, tappion voiton kanssa". Mutta sitävastoin poloinen ihmisymmärrys törmäsi yhteen omien luomiensa harhaluulojen kanssa.
Tästä päivästä alkaen tartunnan tuhot kasvamistaan kasvoivat. Lyhyen ajan kuluttua tuskin enää oli ainoatakaan taloa, joka ei olisi ollut ruton saastuttama. Varsin pian sairaalan potilasluku, yllämainitun Somaglian tiedonannon mukaan, kohosi kahdesta tuhannesta kahteentoista tuhanteen. Myöhemmin, näin väittävät melkein kaikki kronikankirjoittajat, se kohosi kuuteentoista tuhanteen. Heinäkuun 4:ntenä päivänä, kuten olen huomannut eräästä terveyslautakunnan jäsenten kirjelmästä maaherralle, jokapäiväisen kuolevaisuuden lukumäärä kohosi yli viidensadan. Myöhemmin, ruton ollessa ylimmillään, tämä luku, yleisimmän arvioimisen mukaan, vaihteli tuhannen kahdensadan ja tuhannen viidensadan välillä, ja jos tahdomme uskoa Tadinoa, se nousi muutamina päivinä yli kolmentuhannen viidensadan.
Nyt saattaa kuvitella miten suurta tuskaa tunsivat dekurionit, joiden niskoille oli jäänyt koko taakka tyydyttää yleistä tarvetta ja korjata, mikä oli korjattavissa näin suuressa onnettomuudessa. Joka päivä täytyi hankkia sijaan ja lisätä kaikennäköisissä yleisissä toimissa palvelevia henkilöitä. Näitä olivat niin sanotut monatti; tällä vanhalla ja synnyltään tuntemattomalla nimellä mainittiin, henkilöitä, jotka näinä vaikeina ruton aikoina suorittivat tuskallisinta ja vaarallisinta työtä, mikä oli siinä, että korjasivat ruumiit taloista, kaduilta, sairaalasta, että kuljettivat ne hautoihin ja hautasivat ne, että lisäksi veivät potilaat sairaalaan, hoitivat heitä, polttivat saastutettuja esineitä ja puhdistivat epäiltyjä. Noita henkilöitä olivat niinikään varoittajat (apparitori), joiden erityisenä tehtävänä oli astua kuljetusvaunujen edellä ja kelloa kilisyttäen varoittaa ohikulkijoita väistymään syrjään. Lopuksi oli toimitusmiehiä (commissari), joiden tehtävänä oli järjestää eri virkailijoiden toimet, minkä tekivät terveyslautakunnan välittömän määräyksen alaisina. Sitäpaitsi oli pidettävä huoli siitä, että sairaalassa oli lääkäreitä, kirurgeja, lääkkeitä, ruokavaroja, laajan sairashoidon kaikkia välikappaleita; olipa myös hankittava uusia huoneita uusiin tarpeisiin.
Tähän tarpeeseen pystytettiin kiireisesti laudoista ja oljista kojuja sairaalan sisäpihalle; toinenkin sairaala rakennettiin, samoin kokoonpantu niinikään kojuista ja lauta-aidan ympäröimänä; siihen mahtui neljätuhatta henkeä. Ja kun tämäkään ei riittänyt, päätettiin rakentaa vielä kaksi uutta sairaalaa. Itse työhönkin jo ryhdyttiin. Mutta kun kaikenlaisia keinoja puuttui, ne jäivät keskeneräisiksi. Keinot, henkilökunta, rohkeus väheni, mikäli tarve kasvoi.
Toimeenpano jäi yhä tuumista ja määräyksistä jälelle; ainoastaan epätäydellisesti, sanoillakin, tyydytettiin mitä välttämättömimpiä tarpeita, jotka olivat vallan ilmeisiä. Mutta ei siinä kyllin. Jouduttiin sellaiseen voimattomuuden ja epätoivon tilaan, että laiminlyötiin monet näistä tarpeista, jopa kaikkein säälittävimmät ja huutavimmat. Täten esimerkiksi huolenpidon puutteessa kuoli suuri joukko lapsia, joiden äidit olivat kuolleet ruttoon. Terveyslautakunta ehdoitti, että rakennettaisiin turvakoti näille pienille orporaukoille, tai että ainakin jotain tehtäisiin heitä varten; mutta se ei voinut aikaansaada mitään. "Joka tapauksessa", sanoo Tadino, "tulee säälien antaa anteeksi kaupungin dekurioneille, joita hämmensi, häiritsi ja ahdisti hillitön ja mistään välittämätön raaka sotaväki, mikä oli vielä paljoa julkeampi onnettoman herttuakunnan muissa osissa, varsinkin kun ei mitään apua, ei mitään tehokasta välitystä voitu saada maaherran puolelta. Tämä ainoastaan vastasi, että oli sota-ajat ja että täytyi hyvin kohdella sotamiehiä".[58] Niin tärkeätä muka oli valloittaa Casale! Niin ihanalta näytti voiton tuottama kunnia, riippumatta siitä syystä ja päämäärästä, joiden vuoksi taisteltiin!
Avara, mutta ainoa yhteishauta, joka oli kaivettu lähelle sairaalaa, oli täpö täynnä ruumiita, ja joka päivä jäi sekä tässä että muissa kaupunginosissa hautaamatta ruumiita, joiden luku kasvamistaan kasvoi; näin ollen virkamiesten, jotka turhaan olivat hakeneet käsivarsia suorittamaan tätä surullista työtä, oli pakko tunnustaa, etteivät enää tietäneet, mihin keinoon turvautua. Ja mahdotonta on tietää, miten olisi päättynyt tämä tila, ellei olisi ilmaantunut tavaton apu.
Terveyslautakunnan puheenjohtaja, ollen vallan epätoivoisena, meni kyynelsilmin anomaan apua niiltä kahdelta kunnon kapusiinimunkilta, jotka olivat sairaalan hallinnon esimiehinä. Veli Michele lupasi hänelle puhdistaa kaupungin ruumiista neljän päivän sisällä ja kahdeksan päivän kuluessa kaivattaa riittävästi hautoja, ei ainoastaan hetken tarpeita varten, vaan myös tyydyttämään sitäkin tarvetta, mitä pahimmassa tapauksessa tulevaisuudessa saattoi odottaa.
Erään virkaveljensä ja muutamien terveyslautakunnan virkamiesten seurassa, jotka puheenjohtaja tähän tarkoitukseen oli antanut hänen käytettäväkseen, hän läksi kaupungista värväämään maalaisia. Ja osaksi terveyslautakunnan arvon, osaksi luostariveljen puvun ja sanojen nojalla, tämän onnistui koota lähes kaksisataa maalaisasukasta, jotka ryhmitti kolmeen eri paikkaan hautoja kaivamaan. Sitten hän lähetti sairaalasta monattoja kokoamaan ruumiita ja määräpäivänä hän oli täyttänyt lupauksensa. Kerran sairaala oli vailla lääkäreitä. Ja ainoastaan tarjoamalla korkeita palkkoja ja arvoasteita ja suurta vaivaa näkemällä vasta jonkun ajan kuluttua niitä saatiin, mutta vallan riittämättömästi. Usein muonavaratkin siellä loppuivat, niin että täytyi pelätä nälkäkuolemaakin. Ja monesti, kun ei enää tiedetty, mihin keinoihin ryhdyttäisiin tärkeimpien tarveaineiden hankkimista varten, ilmestyi runsasta avustusta, mitä äkkiarvaamatta lahjana tarjosi yksityinen armeliaisuus. Sillä keskellä yleistä hämmennystilaa ja sitä välinpitämättömyyttä muihin nähden, mikä aiheutui jokaisen alituisesta omasta pelontilasta, oli olemassa jalomielisiä sieluja, jotka alati olivat alttiina ihmisrakkaudelle, oli toisia, joissa ihmisrakkaus oli herännyt kaikkien maallisten ilojen ja humun herjetessä. Samoin useiden niiden henkilöiden sortuessa tai paetessa, joille oli uskottu johto ja hankinta, oli kuitenkin muutamia, jotka alati terveinä ruumiiltaan ja järkähtämättömän rohkeina uskollisesti pysyivät paikallaan. Olipa vielä toisiakin, jotka säälin valtaamina rohkeasti ottivat hartioilleen ja kantoivat huolien taakkaa, jota kantamaan ei velvollisuutensa heitä kutsunut.
Yleisempi, alttiimpi ja pysyvämpi uskollisuus olojen asettamien vaikeiden velvollisuuksien täyttämisessä ilmeni kuitenkin hengellisessä säädyssä. Sairaaloissa, kaupungilla ei heidän apunsa koskaan puuttunut. Missä vaan oli kärsimystä, siellä heitä aina tavattiin; ja heidät nähtiin sekaantuneina vaikeroiviin ja kuolon kanssa kamppaileviin, vaikka usein itse olivat sairaita ja kuolon kanssa kamppailevia. Hengelliseen avunantoon he, mikäli saattoivat, liittivät maallisen avunannon; he antoivat kaikkea sitä apua, mitä asianhaarat vaativat.
Enemmän kuin kuusikymmentä pappia kuoli ainoastaan kaupungissa, noin yhdeksästä kahdeksan.
Kuten saattoi odottaakin mieheltä sellaiselta kuin Federigo, tämä oli kaikille kehoituksena ja esikuvana. Kun hänen ympäriltään oli kuollut pois melkein koko arkkipiispan taloon kuuluva henkilökunta, häntä kehoittivat sukulaisensa, ylhäiset virkamiehet, jopa lähiseuduilla asuvat ruhtinaalliset henkilöt pakenemaan vaaraa vetäytymällä johonkin syrjäiseen huvilaan maalle. Mutta hän hylkäsi tämän neuvon ja heidän toistuvat kehoituksensa, tehden sen saman tunteen valtaamana, joka oli saattanut hänet kirjoittamaan hiippakuntansa papeille: "Olkaa pikemmin valmiit jättämään tämä kuolevainen olemassaolo kuin hylkäämään noita onnettomia, jotka ovat meidän perhettämme, meidän lapsiamme. Menkää rakastavin mielin ruttoa vastaanottamaan, ikäänkuin uutta elämää, ikäänkuin palkintoa vastaanottamaan, niin pian kuin saattaa olla sielu voitettavissa Kristukselle".[59]
Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan niistä varokeinoista, jotka eivät panneet estettä hänen velvollisuuden täyttämiselleen. Ja tässä kohdin hän antoi neuvoja ja määräyksiäkin papistolle. Mutta samalla hän ei välittänyt vaarasta, ei näyttänyt edes sitä huomaavan, silloin kun hänen hyvää tehdäkseen täytyi panna itsensä sille alttiiksi. Puhumattakaan papeista, joiden parissa hän oleskeli lakkaamatta kiittäen ja ohjaten heidän intoaan, kannustaen niitä, jotka osoittautuivat laimeiksi toimessaan, lähettäen heidät niihin paikkoihin, missä toiset olivat sortuneet, hän tahtoi, että pääsy oli vapaa hänen luokseen jokaisella, joka häntä tarvitsi. Hän kävi sairaaloissa lohduttamassa potilaita ja rohkaisemassa heidän hoitajiansa. Hän kulki kaupungilla, tuoden apua onnettomille, jotka oli suljettu taloihinsa, pysähtyen ovien kohdalle, ikkunoiden alle kuulemaan heidän valituksiaan, ja antamaan heille puolestaan lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Sanalla sanoen, hän syöksyi keskelle ruttoa, eli keskellä sitä ja ihmetteli itsekin lopulla että oli siitä pelastunut vahingoittumattomana.
Täten yleisten kärsimysten ja olevien olojen pitkällisen häiriintymisen aikana, olivat nämä olot sitten millaisia tahansa, näkee aina hyveen kasvavan ja käyvän ylevämmäksi; mutta samanaikuisesti yhtä yleisesti kasvaa ja kiihtyy pahanilkinen häijyys. Tämä toteutui silloinkin. Ne pahantekijät, jotka rutto säästi ja joita se ei peloittanut, saivat yleisestä hämmennystilasta, järjestysvallan täydellisestä höltymisestä uutta tilaisuutta ja vauhtia toiminnalleen ja samalla uuden varmuuden rankaisemattomuudesta. Jopa lisäksi tämän järjestysvallan harjoittaminen suureksi osaksi siirtyi heidän pahimpien ainestensa huostaan. Niinpä esim. ainoastaan tämänlaatuiset henkilöt suostuivat vastaanottamaan monattojen ja varoittajien toimen, heihin kun voimakkaammin vaikutti ryöstämis- ja hillittömyys-mahdollisuuden toivo, kuin tartunnan pelko tai mikään muu luonnollinen vastenmielisyyden tunne. Tosin nämä virkailijat olivat hyvin kovan kurin alaisia, mitä ankarimmat rangaistukset oli heille määrätty, heille oli osoitettu erityiset paikkansa ja annettu esimiehiksi tarkastajia. Näitä molemmanlaisia virkailijoita valvoivat jokaisessa korttelissa valtuutetut virkamiehet ja aateliset, joilla oli valta kokonaisuudessaan pitää silmällä, että hyvän järjestyksen vaatimuksia noudatettiin.
Tämä järjestö jatkui ja tuotti hyviä tuloksia jonkun aikaa. Mutta kun kuolevaisuus lisääntyi niin hirvittävissä määrin, ja kun samalla kasvoi yleinen hämmennys ja sekasorto, nuo konnat vapautuivat kaikesta hillitsevästä valvonnasta ja rupesivat, varsinkin monattot, mielivaltaisesti mellastamaan kaikkialla. Isäntinä, vihamiehinä he astuivat sisälle taloihin, puhumattakaan heidän ryöstöistään ja siitä tavasta, millä kohtelivat niitä onnettomia, joiden ruton vuoksi oli pakko joutua noihin käsiin; he koskettelivat noilla saastutetuilla ja rikollisilla käsillään terveitä ihmisiä, lapsia, vanhempia, aviopuolisoja, uhaten laahata heidät sairaaloihin, elleivät lunnaikseen maksaneet, tai saaneet muita maksamaan rahaa. Toiste he vaativat maksua palveluksestaan, kieltäytyen korjaamasta pois jo mädännystilassa olevia ruumiita, elleivät saaneet määräsummaansa. Väitettiin — ja toisten herkkäluuloisuuus, toisten rikollisuus saattaa uskon ja epäilyksen tässä kohdin yhtä epävarmaksi — väitettiin, ja Tadinokin niin vakuuttaa,[60] että monattot ja varoittajat tahallaan pudottivat kuljetus-rattailtaan ruton saastuttamia vaatteita, levittääkseen ja ylläpitääkseen ruttoa, joka heille oli tarjonnut tulolähteen, valtaa ja tilaisuuden juhlia.
Toiset kurjat olennot sanoivat olevansa monattoja, käyttivät, kuten nämä, jalkineissa kulkusia, mikä oli määrätty monattoille sekä merkiksi että varoitukseksi heidän lähestyessään, ja tunkeutuivat taloihin, missä harjoittivat kaikenlaisia mielivaltaisia tekoja. Toisiin avoimiin ja asukkaista tyhjiin taloihin, joissa korkeintaan oli joku sairas, joku kuoleman kanssa kamppaileva, varkaat kävivät vapaasti sisälle anastaen mitä eteen sattui. Oikeudenpalvelijat yllättivät toiset heistä ja toimittivat samaa ryöstötyötä, jopa pahempaakin.
Samanaikuisesti kuin rikollisuus, kasvoi mielettömyyskin. Kaikki vaihtelevin määrin vallalla olevat erehdykset ammensivat mielien hämmennyksestä ja kiihoituksesta tavatonta voimaa, ja matkaansaivat pikaisempia ja laajempia vaikutuksia. Ja kaikki ne olivat omiaan vahvistamaan ja suurentamaan tuota myrkkyvoiteiden kauhua, mikä seurauksiltaan ja liioitteluiltaan usein muuttui, kuten olemme nähneet, rikollisuudeksi.
Tämän oletetun vaaran kuva ahdisti ja vaivasi mieliä paljon enemmän kuin todellinen vallitseva vaara. "Ja sillävälin kuin", sanoo Ripamonti, "hajalla tai kasoissa olevat ruumiit, alati silmien edessä ja jaloissa, muuttivat koko kaupungin ikäänkuin yhdeksi ainoaksi hautuumaaksi, oli olemassa jotakin vielä synkempää, vielä rumempaa, nimittäin tuo molemmanpuolinen raivo, tuo epäluulojen hillittömyys ja hirvittävä suunnattomuus… Eipä epäilty ainoastaan naapuria, ystävää, vierasta: nuo nimet, nuo ihmisrakkauden vankimmat siteet, aviomies ja -vaimo, isä ja poika, veli ja sisar aiheuttivat kauhua. Ja kauheata on sanoa: perheen aterioita, aviovuodettakin pelättiin ansoina, myrkytyspesinä".[61]
Se laajalle levinnyt luulo, että tällainen kummallinen ja kuviteltu salajuoni todella oli olemassa, hämmensi kaiken arvostelukyvyn ja järkytti kaiken molemmanpuolisen luottamuksen perustan. Alussa oletettiin että noiden kuviteltujen myrkyttäjien vaikuttimina olivat yksistään kunnian- ja saaliinhimo, mutta sitten alettiin haaveksia ja pitää totena jonkunmoista pirullista hekkumaa, jota muka myrkyttäjät tunsivat voidellessaan, jotakin tahtoa voimakkaampaa viehätystä. Hourailevien potilaiden harhapuheita, jotka syyttivät itseään siitä, mitä olivat toisten puolelta pelänneet, luultiin ilmestyksiksi, ja ne panivat uskomaan mitä tahansa kenestä tahansa. Ja enemmän kuin puheet vaikuttivat mieliin teot, kun tapahtui, että hourivat ruttosairaat tekivät niitä liikkeitä ja elkeitä, joita olivat kuvitelleet myrkyttäjien tekevän, mikä seikka on sekä hyvin todennäköinen, että omansa paremmin selittämään tuota yleistä vakaumusta ja niin monen kirjailijan vakuutuksia.
Täten pitkällisten noitumista käsittelevien oikeusjuttujen aikana syytettyjen joskus vapaaehtoiset tunnustukset melkoisesti edistivät tässä suhteessa levinnyttä ja vallitsevaa käsitystä. Sillä kun joku käsitys pääsee juurtumaan ja yleisesti vallitsemaan, se ilmautuu joka tavoin, yrittää joka tielle, kulkee läpi kaikki vakaumuksen asteet. Ja silloin eivät kaikki tai niin useat uskoisi eriskummaisen seikan toteuttamisen mahdollisuutta, ellei ilmaantuisi niitä, jotka uskovat sitä voivansa toteuttaa.
Niistä taruista, jotka aiheutuivat näistä myrkytyshoureista, ansaitsee yksi mainitsemista, se kun saavutti yleistä luottamusta ja levenemistä.
Kerrottiin, tosin ei aina samalla tavoin — sillä olisihan se kovin tavatonta taruun nähden — mutta vähäisin toisinnoin, että joku eräänä päivänä oli nähnyt pysähtyvän tuomiokirkon torille kuuden hevosen vetämien ajoneuvojen, joissa istui seurueen ympäröimänä komeasti, mutta synkästi puettu ylhäinen henkilö, jonka ihoväri oli tummanruskea, silmät tuliset, tukka pystyssä ja huulet uhkaavasti kokoonpuristetut. Tuon henkilön katsellessa tarkkaavaisesti, vaunut olivat pysähtyneet; ajaja oli kehoittanut häntä nousemaan vaunuihin, eikä hän ollut voinut kieltäytyä. Lyhyen ajan jälkeen ajoneuvot olivat pysähtyneet ja he olivat astuneet alas palatsin ovella, minne tuo henkilö oli astunut sisälle muiden kanssa ja missä oli nähnyt miellyttävää ja kammoittavaa, kolkon autioita paikkoja ja hymyileviä puutarhoja, synkkiä luolia ja komeita saleja. Ja kaikkialla täällä aaveita, jotka neuvoittelivat. Lopuksi hänelle oli näytetty suuria raha-arkkuja ja oli sanottu, että hän niistä saattoi ottaa niin paljon rahaa kuin tahtoi, sillä ehdolla, että samalla ottaisi pienen voideastian ja että tällä voiteella sivelisi kaupungin taloja. Mutta kun hän oli kieltäytynyt sitä tekemästä, oli hän äkkiä huomannut taas olevansa samassa paikassa, mistä hänet oli vaunuihin otettu.
Tätä tarua kansa täällä yleisesti uskoi, eivätkä edes monet viisaammatkaan, kertoo Ripamonti,[62] sitä pahasti ilkkuneet. Se kiersi koko Italian ja levisi ulkomaillekin. Saksassa sitä kuvattiin vaskipiirroksessa. Mainzin vaaliruhtinas kysyi kirjeessä kardinaali Federigolta missä määrin saattoi uskoa niitä ihmeellisiä seikkoja, joiden kerrottiin tapahtuneen Milanossa. Hän sai sen vastauksen, että ne olivat pelkkiä unenhoureita.
Samanarvoiset olivat oppineiden haaveet; vaikutuksiltaan ne olivat yhtä turmiolliset. Useimmat heistä pitivät näiden onnettomuuksien enteenä ja samalla syynä pyrstötähteä, joka näyttäytyi v. 1630, sekä Saturnuksen ja Jupiterin liittoa. "Mainittu liitto", kirjoittaa Tadino, "lankesi niin selvästi ja ilmeisesti yhteen vuoden 1630:n kanssa, että jokainen saattoi sen käsittää. Mortales parat morbos, miranda videntur".[63] Tämä tiedonanto, jonka syntymisaikaa ja alkuunpanijaa ei tunneta, liikkui, kuten Ripamonti huomauttaa, jokaisen suussa. Toista pyrstötähteä, joka näyttäytyi itse ruttovuoden kesäkuulla, oppineet pitivät uutena merkkinä, jopa ilmeisenä todisteena myrkytyksien olemassaolosta. He selailivat kirjoja — ja sellaisia onnettomuudeksi oli kosolta — etsien esimerkkejä ihmiskäden aiheuttamasta rutosta, kuten sanoivat. He viittasivat Liviukseen, Tacitukseen, Dioon, vieläpä Homerokseen ja Ovidiukseen ja useihin muihin vanhanajan kirjailijoihin, jotka ovat kertoneet tai maininneet samanlaisia tapauksia. Uudenaikaisista kirjailijoista oli vielä suurempi varasto. He siteerasivat satoja muita kirjailijoita, jotka järjestelmällisesti tai tilapäisesti olivat puhuneet myrkyistä, noitumisesta, voiteista ja jauheista: näitä olivat Cesalpino, Cardano, Grevino, Salio, Pareo, Schenchio, Zachia ja arvokkaasti päättääksemme, tuo pahaa onnea tuottava Delrio, jonka pitäisi olla kuuluisimpia kirjailijoita, jos näiden maine suorastaan johtuisi heidän teostensa tuottamasta hyvästä tai pahasta. Tämän samaisen Delrion yölliset valvomiset ovat riistäneet hengen useammilta ihmisiltä kuin eräiden valloittajien urotyöt. Tämän Delrion teos "Magian tutkimukset" — yhteenveto kaikesta siitä, mitä ihmiset hänen aikoihinsa asti olivat haaveilleet tästä aineesta — oli käynyt lakikirjaksi ja kumoamattomaksi ojennusnuoraksi ja oli vuosisadan ajan lain tukemien, hirvittävien ja alinomaisten kidutusten ja mestausten oppaana ja kiihoittimena.
Rahvaan mielikuvituksen houreista oppineet omaksuivat sen, mikä soveltui heidän mielipiteisiinsä; oppineiden haaveista oppimaton rahvas otti sen, mitä kykeni ymmärtämään, ja omaksui sen taitonsa mukaan. Ja kaikesta tästä muodostui suunnaton ja sekava yleisen mielettömyyden varasto.
Mutta enimmin ihmetyttää nähdä miten lääkärit, jotka alunpitäen olivat uskoneet ruton olemassaoloon, erittäinkin Tadinon, joka oli sitä ennustanut, joka oli nähnyt sen alun, seurannut sen kehitystä, joka oli sanonut ja saarnannut, että se oli todellista ruttoa, että se levisi tartunnan kautta, että jos ei sitä ehkäistäisi, se oli levittävä tuhonsa kaikkialle, ihmetyttää, sanon minä nähdä, miten tämä mies sittemmin katsoi näitä ennustamiaan seurauksia varmoiksi ilkeämielisen myrkytyksen todisteiksi; miten hän, joka tuossa Carlo Colonnassa, joka toisena oli kuollut ruttoon Milanossa, oli todennut hourailua ruton tunnusmerkkinä, sittemmin mainitsi tällaista ilmiötä myrkytyksien ja pirullisten salavehkeiden todistuksena. Esimerkkinä mainittakoon ainoastaan seuraava: kaksi todistajaa muka vakuutti kuulleensa erään tuttavan ruttotautisen kertovan, että eräänä yönä henkilöitä oli tullut sisälle hänen huoneeseensa tarjoamaan hänelle terveyttä ja rahoja, sillä ehdolla, että hän olisi suostunut myrkkyvoiteella sivelemään läheisten talojen seiniä ja että tämän henkilön kieltäydyttyä nuo oudot ihmiset olivat poistuneet; mutta että heidän sijaansa oli jäänyt susi, joka oli kömpinyt vuoteen alle, ja kolme kamalannäköistä kissaa itse vuoteeseen, ja nämä elukat "olivat jääneet siihen päivän koittoon asti".[64] Jos yksi ainoa ihminen olisi keksinyt tällaisen sekavan jutun, ei voisi muuta sanoa, kuin että "hän oli hieman vialla päästä", tai ainakaan ei kannattaisi asiasta sen enempää puhua. Mutta samanlaista havaitsee useissa sen ajan henkilöissä; tämä tarjoaa piirteen ihmishengen kehityshistoriaa ja antaa tilaisuuden havaita, kuinka sarja järkeviä ja hyvin järjestyneitä käsitteitä saattaa hämmentyä toisen äkkiä tielle tulleen käsitesarjan vaikutuksesta. Ja kuitenkin tuo Tadino oli aikansa kuuluisimpia miehiä.
Kaksi mainehikasta ja ansiokasta kirjailijaa[65] on vakuuttanut, että kardinaali Federigo epäili myrkytysvoiteiden todellisuutta. Tahtoisimme voida tuottaa tämän miehen suurelle ja rakastettavalle muistolle vielä eheämmän ylistyksen ja kuvata tätä hyvää kirkonmiestä tässäkin, kuten niin monessa muussa suhteessa, aikalaistensa enemmistön yläpuolella olevana. Mutta sen sijaan on meidän pakko hänen suhteensa panna merkille uusi esimerkki yleisen käsityksen kaikkivallasta, joka kietoi jaloimmatkin henget. Alussa hän todella, kuten Ripamonti huomauttaa, epäili myrkytyksen todenperäisyyttä; myöhemminkin hän aina piti kiinni siitä, että tuo luulo suureksi osaksi oli syntynyt herkkäuskoisuudesta, tietämättömyydestä, pelosta ja tarpeesta puolustaa pitkällistä varokeinojen laiminlyömistä; että kaikessa tuossa oli paljon liioittelua, mutta että siinä samalla oli jokunen määrä tottakin. Ambrosialaisessa kirjastossa säilytetään hänen kirjoittamaansa tätä ruttoa käsittelevää pientä teosta, ja tätä käsitystä on siinä monesti kosketeltu, jopa se kerta on selvästi lausuttukin; tämä kohta kuuluu seuraavasti: "Oli yleinen luulo, että näitä voiteita kokoonpantiin ja valmistettiin useissa paikoin, ja niiden valmistamistavasta puhuttiin paljon ja erilaisia seikkoja, joista toisia pidämme tosina, toisia kuviteltuina."
Oli kuitenkin niitäkin, jotka loppuun asti ja koko elinikänsä olivat sitä mieltä, että kaikki tuo oli pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Emmekä ole saaneet tietää sitä heidän itsensä kautta, sillä ei yksikään heistä ollut kyllin rohkea julkisuudessa esille tuomaan vakaumustaan, joka oli niin vastakkainen suuren joukon vakaumukselle. Olemme saaneet tietää sen ajan kirjailijain teoksista, jotka ivaavat tuota käsitystä tai vastustavat sitä harvojen harhaluulona, erehdyksenä, joka ei uskaltanut asettua julkisen keskustelun alaiseksi, mutta joka kuitenkin oli olemassa. Olemme lisäksi saaneet tietää sen kirjailijalta, joka itse on saanut sen muistotarinoista. "Olen tavannut Milanossa — näin sanoo kelpo Muratori yllämainitussa kohdassa — viisaita ihmisiä, jotka esi-isiltään olivat perineet järkeviä mielipiteitä ja jotka eivät sanottavasti uskoneet todeksi tuota puhetta myrkkyvoiteista." Huomaa, että oli olemassa salainen totuuden tuntemus, kodin keskuudessa piilevä luottamus; tervettä järkeä kyllä oli, mutta se pysyi salassa, peläten yleistä mielipidettä.
Viranomaiset, jotka päivä päivältä vähenivät, hämmentyivät ja joutuivat ymmälle, käyttivät kaiken jälellä olevan valppautensa ja päättäväisyytensä urkkiakseen ilmi nuo myrkyttäjät. Ja luulivatpa löytäneensä varsin monta heistä.
Oikeudenkäynnit ja tuomiot, jotka siitä aiheutuivat, eivät suinkaan olleet laatuaan ensimäisiä; eikä niitä edes voi pitää harvinaisina lakitieteen historiassa. Emme ota lukuun muinaisaikaa, vaan mainitsemme ainoastaan muutamia tapauksia ajalta, joka on lähellä kertomuksemme tapahtuma-aikaa: Palermossa v. 1526, Genevessä v. 1530, sitten v. 1546, sitten vielä v. 1574, Montferraton Casalessa v. 1536, Padovassa v. 1555, Torinossa v. 1599 ja uudelleen tuona samana vuotena 1630, tutkittiin ja tuomittiin melkein aina mitä ankarimpiin kuolemanrangaistuksiin milloin muutamat, milloin sangen monilukuiset henkilöt syyllisinä voiteiden, jauheiden, noituuden tai kaikkien näiden keinojen avulla tapahtuneeseen ruton levittämiseen.
Mutta kun tämä Milanon ruttomyrkytyksiä koskeva juttu oli kaikkein kuuluisin, on se kenties myös kaikista mainittavin; tai ainakin se enimmin antaa aihetta huomautuksiin, siitä kun on säilynyt seikkaperäisempiä ja uskottavampia asiakirjoja. Ja vaikka edellä mainitsemamme kirjailija[66] on tätä ainetta käsitellyt, joskaan hänen tarkoituksensa ei ole ollut varsinaisesti kirjoittaa sen historiaa, vaan hakea siitä todistuksia paljon arvokkaammalle ja tärkeämmälle kirjalliselle tehtävälle, on meistä näyttänyt siltä, kuin voisi tämä kysymys antaa aihetta uuteen teokseen. Mutta se ei ole tehtävä, josta voi suoriutua muutamin sanoin, eikä tässä ole tilaisuutta käsitellä sitä niin laveasti, kuin mitä se ansaitsisi. Ja sitäpaitsi olemme jo niin kauan hukanneet aikaa näiden tapausten kertomiseen, ettei lukija varmaankaan enää haluaisi tietää mitä vielä olisi esitykseemme lisättävää.
Säästämme siis toista teosta[67] varten tämän aiheen ja palaamme viimeinkin kertomuksemme henkilöihin, joita emme sitten enää ennen loppua hylkää.