KOLMASTOISTA LUKU.
Onneton viljavouti oli juuri ilman ruokahalua syönyt huonon aterian, johon oli kuulunut vanhaa leipää. Hän odotti kovin levottomana tämän myrskyn päättymistä, kuitenkaan ollenkaan aavistamatta, että se niin raskaana oli laskeutuva hänen päänsä yli.
Joku hyvänsuopa henkilö läksi juoksujalassa väkijoukon edelle ilmoittamaan uhkaavaa vaaraa.
Palvelijat riensivät melun houkuttelemina alas ovelle ja katsoivat tyrmistyneinä katua pitkin, mistä meteli läheni. Kuunnellessaan tietoa he jo näkevät etujoukkojen saapuvan. Hätäisen kiireellisesti riennetään viemään sana isännälle. Sillävälin kuin tämä tuumii pakoa ja pakotapaa, tulee jo toinen hänelle ilmoittamaan, että pako on liian myöhäinen. Palvelijoilla on tuskin aikaa sulkea ovi. He pöngittävät ja telkeävät oven, juoksevat sulkemaan ikkunat, vallan kuin ukkosilman lähestyessä ja kun rakeita voi odottaa joka hetki.
Kiihtyvä hälinä, jyristen kuin ukkonen halki ilmojen, kajahtaa tyhjään pihaan. Joka talon komero siitä kaikuu. Ja keskellä taajaa ja kumeata meteliä kuuluu vahvoja ja tiheään toistuvia kivenheittoja ovea vasten.
— Viljavouti! Viljavouti!
— Tiranni! Näännyttäjä!
— Tahdomme hänet elävänä tai kuolleena.
Tuo poloinen mies juoksenteli kalpeana, hengästyneenä huoneesta huoneeseen, lyöden yhteen käsiään, avuksi huutaen Jumalaa ja kehoittaen palvelijoitaan hyvin pitämään puoliaan ja keksimään hänelle jonkun pakokeinon.
Mutta miten ja minne paeta?
Hän kiipeää yliselle ja katselee ahtaasta kattoaukosta huolestuneena alas kadulle: hän huomaa sen täyteen sullotuksi raivokkaita ihmisiä ja kuulee huudot, jotka vaativat hänen kuolemaansa. Ja entistään kauhistuneempana hän vetäytyi takaisin ja haki itselleen kaikkein etäisimmän ja varmimman piilopaikan. Näin kyykistyneenä soppeensa hän kuunteli, eikö kamala pauhina asettunut, eikö meteli hieman hellittänyt. Mutta päinvastoin hän kuuli hälinän kiihtyvän pauhaavammaksi ja rajummaksi ja kivienheiton ovea vastaan käyvän yhä tiheämmäksi. Silloin hänet valtasi uusi sydämenkouristus, ja hän tukki äkkiä korvansa. Sitten hän ollen vallan suunniltaan kiristi kokoon hampaansa, kasvot vääntyneinä, jäykisti käsivartensa ja puristi nyrkkejään, ikäänkuin olisi tahtonut puolustaa oveaan…
Mitä hän muuten teki on vaikea tarkalleen sanoa, hän kun oli yksin.
Täytyy arvailla. Onneksi tukee meitä kokemus.
Tällä kertaa Renzo oli keskellä mellakkaa, ei aaltoilevan joukon viemänä, vaan tahallaan siihen tulleena.
Kuullessaan ensi verenhimon vaatimuksen, hän tunsi oman verensä kiivaasti kuohuvan suonissa. Mitä ryöstöön tulee, ei hänellä ollut aivan varmaa mielipidettä siitä, oliko se hyvä vai paha teko tässä tilaisuudessa. Mutta murha-ajatus herätti hänessä välittömästi aivan selvän kauhuntunteen. Ja vaikka hän oli yhtä intohimoisen oppivainen kuin useimmat muut, jotka joutuvat toisten intohimoisten vaikutuksien alaisiksi, ja vaikka hänkin siis oli varma siitä, että viljavouti oli viheliäinen näännyttäjä, ikäänkuin olisi tarkalleen tietänyt, mitä tuo poloinen oli tehnyt, oli jättänyt tekemättä ja ajattelematta, oli hän kuitenkin etumaisien joukossa rientänyt paikalle vahvasti päättäen tehdä kaiken voitavansa pelastaakseen onnettoman. Näissä aikeissa ollen hän oli tunkeutunut vallan lähelle sitä ovea, jota monella tavoin koetettiin murtaa.
Mitkä hakkasivat kivillä lukon nauloja irroittaakseen sen; mitkä taas koettivat talttoineen ja vasaroineen työskennellä tarkoituksenmukaisemmin. Toiset taas pistelivät kiviseiniä terävillä kivillä, tylsäkärkisillä veitsillä, nauloilla, sauvoilla ja kynsilläkin, jos ei ollut muuta asetta, kaapien pois laastitusta ja tehden siihen lovia, saadakseen irti tiiliä ja siten seinään aukon. Ne, jotka eivät voineet ottaa osaa tähän hyökkäys- ja hävitystyöhön, kiihoittivat huudoillaan työntekijäin rohkeutta. Mutta samalla nämä tunkeilullaan olivat esteenä työn edistymiselle, jota jo muutenkin runsaiden osanottajien epäjärjestyksinen into hidastutti. Sillä, kiitos taivaan, tapahtuu joskus pahaa toimeenpantaessa, samoin kuin valitettavasti liiankin usein sattuu hyvää yritettäessä, nimittäin, että kaikkein innokkaimmat hommaajat ovat esteenä.
Viranomaiset, jotka ensinnä saivat tiedon mellakasta, lähettivät heti noutamaan apujoukkoja linnan päälliköltä. Tämän linnan nimi oli silloin Giovia-portin linna. Päällikkö lähetti heti komppanian sotamiehiä. Mutta sillävälin kuin sana saapui, määräys annettiin, soturit kokoontuivat, läksivät matkaan ja saapuivat paikalle, oli jo viljavoudin talo sankan joukon saartama, ja soturien täytyi pysähtyä kauas siitä, väkijoukon laitaan. Komentava upseeri ei tiennyt mitä tehdä. Siinä paikassa, mihin soturit olivat pysähtyneet, ei ollut kertynyt muuta kuin lauma joutilasta, kaikennäköistä ja molemmansukupuolista väkeä. Heille tehtyihin kehoituksiin hajaantua ja tehdä tilaa he vastasivat pitkällä ja kumealla murinalla; eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Ampua tähän joukkoon tuntui upseerista sekä julmalta että vaaralliselta. Se olisi haavoittanut vähemmän vaarallisia ja saattanut nuo monet raivokkaat vimmoihinsa. Eikä hän muuten ollut saanut sellaista määräystä. Parasta olisi ollut raivata itselleen tie tämän etujoukkion läpi, tunkea se oikealle ja vasemmalle ja mennä hätyyttämään niitä, jotka toisia hätyyttivät; mutta välttämätöntä oli, että siinä hyvin onnistui.
Kuka voi taata, että soturit olisivat voineet edetä pysyen yhdessä ja järjestyneinä? Jos heidän ei onnistuisikaan halkaista tungosta, vaan jos itse hajaantuisivat väkitunkoon, joutuisivat he rahvaan mielivallan alaisiksi, sitä ensin ärsytettyään. Päällikön epäröimistä ja soturien paikallaan pysymistä selitettiin, oikein vai väärinkö, peloksi. Ne henkilöt, jotka olivat lähellä heitä, tyytyivät tuijottamaan heihin sennäköisinä, kuin olisivat milanolaiseen tapaan tahtoneet sanoa: Nauranpa sinulle vasten naamaa. Kauempana olijat ärsyttivät heitä alinomaa virnutuksillaan ja ivahuudoilla. Vieläkin edempänä olijat eivät ollenkaan huolineet soturien läsnäolosta; hävittäjät jatkoivat muurin murtamistyötään. Heidän ainoana pyyteenään oli pikainen yrityksensä onnistuminen. Katsojat eivät herjenneet kirkumisellaan heitä kiihoittamasta.
Näiden viimemainittujen joukossa herätti huomiota muuan pahanmaineinen vanhus, jonka pelkkä ulkomuoto jo tarjosi tavatonta näkemistä; hän mulkoili syväkuoppaisilla kiiluvilla silmillään, liikutteli ryppyjään pirullisesti hymyillen, kohotti kätensä inhoittavan harmaan päänsä päälle, heiluttaen vasaraa, nuoranpätkää ja neljää suurta naulaa, joilla sanoi aikovansa naulata kiinni ovenpuoliskoonsa viljavoudin, sittenkuin tämä oli pantu hengiltä.
— Hävetkää toki! huudahti Renzo, tuntien kauhua näistä sanoista ja nähdessään useita muita kasvoja, jotka näyttivät hyväksyvän ne, ja kenties rohkaistuna muutamien muiden kasvojen ilmeistä, jotka, vaikka mykkinäkin, näyttivät tuntevan samaa kauhua, mikä oli hänet vallannut.
— Mikä häpeä, riistämmekö siis teloittajalta ammattinsa? Murhata kristitty! Miten toivotte Jumalan antavan meille leipää, jos me teemme tällaisia vääriä tekoja? Hän lähettää meille salamansa, eikä leipää!
— Sinä koira, isänmaan petturi! huutaa kääntyen Renzoon päin muuan pirullisen näköinen mies, yksi niitä, joka keskellä meteliä oli saattanut kuulla nuo lapsellisen hurskaat sanat.
— Odota, odota.
— Hän on joku viljavoudin palvelijoista, pukeutuneena maalaiseksi.
Hän on urkkija.
— Ottakaa se mies kiinni!
— Antakaa hänelle aimo löylytys!
Sadat äänet kuuluvat ympäristöstä:
— Mitä on tekeillä? Missä hän on? Kuka hän on?
— Viljavoudin palvelija.
— Vakoilija!
— Viljavouti maalaisen puvussa ja aikeissa paeta.
— Missä hän on? Missä hän on?
— Käsiksi siihen mieheen.
Renzo ei enää hiisku sanaakaan, kyykistyy pieneksi ja tahtoisi pujahtaa tiehensä. Muutamat hänen ympärillään olijat peittävät hänet piiriinsä ja koettavat kaikenmoisilla huudoilla sekoittaa pois nuo vihamieliset murhanhuudot. Mutta kaikkein enimmän häntä hyödytti vallan läheltä kuuluva huuto:
— Tilaa, tilaa! tässä tulee apua. Tilaa, tehkää tilaa!
Mitä se oli?
Se oli pitkät puiset tikapuut, joita muutamat miehet kantoivat nostaakseen ne ylös viljavoudin talon seinää vasten ja yrittääkseen tunkea sinne ikkunasta. Mutta onneksi tämä keino, joka olisi saattanut yrityksen helpoksi, ei ollut helppo panna käytäntöön.
Kantajat, joita oli yksi kummassakin päässä ja siellä täällä itse portaita kannattamassa, horjuivat väkitungon tuuppaamina joka askeleella. Yksi piti päätään kahden astuimen välissä ja kantoi sivupuita hartioillaan ollen kuin horjuvan ikeen alla, ja ähkyi. Toisen täytyi luopua taakastaan saatuaan kovan tuuppauksen. Täten irtipäästetyt tikapuut kolhasivat päitä, hartioita ja käsivarsia. Saattaa helposti kuvitella, mitä sanoivat näiden päiden, hartiain ja käsivarsien omistajat. Toiset tarttuvat alasvaipuneeseen taakkaan, kömpivät sen alle ja nostavat sen selkäänsä huutaen:
— Eteenpäin vaan!
Sysättynä sinne tänne ja kiemurrellen nämä kohtalonomaiset kiipeemisvehkeet liikkuvat eteenpäin. Ne saapuivat sopivaan aikaan kääntämään toisaalle Renzon vihamiesten huomion, jotka tuuppautuivat hajalle. Renzo käytti hyväkseen tätä keskellä mellakkaa syntynyttä uutta sekasortoa, hiipi ensin kumarassa ja hiljaa pois, raivasi sitten kyynäspäillään itselleen tietä minkä jaksoi, poistuen tästä paikasta, missä ilma ei ollut hänelle terveellinen; ja hänen tarkoituksensa oli erota niin pian kuin suinkin tungoksesta ja tällä kertaa todella mennä tapaamaan tai odottamaan isä Bonaventuraa.
Äkkiä tavaton liike, joka on saanut alkunsa toisesta päästä, leviää keskelle joukkoa, ja huhu käy suusta suuhun, ryhmästä ryhmään:
— Ferrer! Ferrer!
Hämmästyksen, ilon, raivon, mieltymyksen, närkästyksen huudot kohoavat kaikkialta, missä tätä nimeä mainitaan. Toiset sitä toistavat, toiset koettavat tukahuttaa sen mainitsemisen. Mikä sitä puolustaa, mikä vastustaa. Toinen siunaa, toinen kiroaa.
— Tuossa tulee Ferrer!
— Se ei ole totta, ei ole totta!
— Totta, totta. Eläköön Ferrer, leivänhinnan alentaja!
— Ei, ei!
— Tuossa hän on, vaunuissa!
— Mitä siitä on väliä.
— Mitä hänellä täällä on tekemistä!
— Me emme tarvitse ketään.
— Ferrer! Eläköön Ferrer, köyhien ystävä.
— Hän tulee noutamaan vankilaan viljavoutia.
— Ei, ei. Tahdomme itse hankkia itsellemme oikeutta.
— Takaisin, takaisin!
— Hyvä, hyvä, tulkoon Ferrer!
— Vankilaan viljavouti!
Ja kaikki nousivat varpailleen ja kääntyivät sinnepäin, mistä odotettiin äkkiä ilmestynyttä tulijaa. Kun he kaikki nousivat varpailleen, eivät nähneet ollenkaan enempää kuin jos olisivat pysytelleet kantapäitään maassa; mutta kaikki vaan nousivat varpailleen.
Todellakin väkijoukon toisesta päästä, soturien pysähtymispaikan vastakkaiselta taholta, oli saapunut vaunuissaan suurkansleri Antonio Ferrer. Tämä oli luultavasti tuntenut tunnonvaivaa siitä, että ajattelemattomien määräystensä ja itsepäisyytensä kautta oli ollut syynä tai ainakin aiheena tähän mellakkaan, ja nyt hän yritti sitä rauhoittaa ja estää sen hirvittävintä ja korjaamatonta seurausta. Sanalla sanoen: hän koetti käyttää hyvään tarkoitukseen huonolla tavalla saavuttamaansa kansansuosiota.
Rahvaan toimeenpanemissa mellakoissa esiintyy aina muutamia henkilöitä, jotka joko hehkuen intohimosta, joko kiihkoisasta vakaumuksesta, rikollisista pyyteistä tai inhoittavasta halusta toimeenpanna epäjärjestystä ponnistavat kaikki voimansa pakoittaakseen tilan huippuunsa. He ehdoittavat ja rohkaisevat kaikkein nurjimpia tuumia ja lietsovat liekkiä, joka kerta kun se uhkaa sammua. Tällaisten henkilöiden mielestä ei mikään koskaan ole liikaa; he soisivat, että mellakka olisi loputon ja määrätön. Mutta näiden vastapainona esiintyy myös aina muutamia toisenlaisia ihmisiä, jotka ollen kenties yhtä hehkuvia ja uutteria, tavoittelevat vallan päinvastaista. Toiset heistä toimivat ystävyydestä tai erityisestä kiintymisestä uhattuihin henkilöihin; toiset ilman muuta vaikutinta kuin hurskasta ja vaistomaista veren ja julmien tekojen kauhua. Taivas näitä siunatkoon! Näissä vastakkaisissa ryhmissä pyyteiden yhtäläisyys synnyttää pikaisen yksimielisyyden toimintatavassa, vaikka ei edeltäkäsin ole tehty mitään sopimusta.
Mellakan joukkion ja ikäänkuin aineksen muodostaa sekalaisväki, josta mitkä enemmän, mitkä vähemmän, lukemattomin eri astein liittyvät joko toiseen tai toiseen äärimäisyyteen. He ovat hieman kuumapäisiä, hieman konnamaisia, hieman taipuvaisia jonkunmoiseen oikeudellisuuteen, niin kuin tätä ymmärtävät, myöskin vähän halukkaita näkemään jotain ilkityötä, yhtä valmiita julmuuteen kuin sääliväisyyteen, ihailuun ja inhoamiseen, mikäli tilaisuus tarjoutuu tuntemaan täydellisesti jompaakumpaa; halukkaita joka hetki kuulemaan ja uskomaan jotain huomiotaherättävää, persoja huutamaan, suosiotaan jakelemaan tai ulvomaan jollekin.
— Eläköön ja kuolkoon! ovat ne sanat, jotka halukkaimmin sinkoilevat heidän suustaan. Ja kenen on onnistunut vakuuttaa jollekin, ettei kyseessä oleva ansaitse joutua neljään palaan silvotuksi, ei tarvitse tuhlata useita sanoja herättääkseen heissä sen vakaumuksen, että tuo henkilö ansaitsee tulla riemukulussa kuljetetuksi. Nämä ihmiset ovat vuorottain näyttelijöitä, katsojia, välikappaleita, esteitä, riippuen eri tuulista. He ovat myös valmiit vaikenemaan, jos ei kukaan enää lausu heille kiihoittavaa sanaa, he lakkaavat yritteliäisyydestään, kun ei kukaan heitä innosta, he ovat valmiit hajaantumaan, kun vaan monet yksimieliset äänet vastustusta kohtaamatta ovat huutaneet:
— Menkäämme tiehemme.
Sitten he palaavat mielellään kotiansa ja kysyvät toisiltaan:
— Mitä oikeastaan on tapahtunut?
Mutta kun tällaisissa tilaisuuksissa tämä rahvaanjoukko edustaa enemmistöä, muodostaen yksinään koko voiman, niin kumpikin molemmista toimivista puolueista käyttää kaikkea taitavuutta saadakseen sen puolelleen, hallitakseen sitä. On kuin kaksi vihollissielua, jotka taistelevat päästäkseen asustamaan tähän jättiläisruumiiseen ja pannakseen sen liikkeelle. Siinä kilpaillaan siitä, kuka osaa levittää huhuja, jotka paraiten ovat omiaan kiihoittamaan intohimoja ja ohjaamaan liikkeitä toisen tai toisen tarkoituksen hyväksi; kuka tietää keksiä soveliaimmat uutiset herättämään tai asettamaan närkästystä, kiihoittamaan toivoa tai pelkoa; kuka osaa päästää huudon, joka mahdollisimman useiden suiden toistamana ja mahdollisimman äänekkäänä, kuvaa, todistaa ja synnyttää enemmistön pyrkimystä toisen tai toisen puoleen päämäärää kohti.
Tämän pitkän asiasta poikkeamisen tarkoitus on huomauttaa, että niiden kahden puolueen välisessä taistelussa, jotka ottelivat ylivallasta viljavoudin talon edustalle kokoontuneeseen väkijoukkoon nähden, Antonio Ferrerin ilmestyminen melkein silmänräpäyksessä tuotti voiton maltillisille, jotka ilmeisesti olivat olleet alakynnessä ja jotka, jos tuo apu olisi viipynyt, vähällä olisivat menettäneet voimansa ja aiheensa jatkaa.
Ferreriä katsoi rahvas suopein silmin tuon hänen keksimänsä viljanostajalle edullisen hintaluettelon vuoksi sekä myös sen sankarillisen vastustuksen tähden, jolla hän oli järkähtämättä kumonnut kaikki vastustukset. Ne henkilöt, jotka jo olivat hyvin suosiolliset hänelle, innostuivat nyt siitä rohkeasta luottamuksesta, jota osoittaen vanhus, ollen vailla sotajoukkoa ja varustuksia, tuli keskelle näin raivostunutta ja myrskyävää laumaa.
Erinomaisen vaikutuksen teki joukkoon levinnyt tieto, että hän muka itse tuli noutamaan viljavoutia, viedäkseen hänet vankeuteen. Rahvaan raivo, joka oli suuntautunut tähän poloiseen, ja joka epäilemättä olisi kiihtynyt hirvittävämmäksi, jos olisi tultu sitä vastustamaan ja jos ei sille olisi tehty mitään myönnytystä, asettui nyt tuosta tyydytyksen lupauksesta, tuosta, kuten milanolainen sanoo, suuhun heitetystä luusta, ja se väistyi vastakkaisten tunteiden tieltä, jotka valtasivat useiden mielet.
Rauhan ystävät hengähtivät vapaasti ja avustivat Ferreriä monella tavoin: hänen lähellään olijat nostaen ja yllyttäen suosionhuudoillaan rahvaan suosionosoituksia ja koettaen samalla saada rahvasta hieman väistymään, avatakseen tietä vaunuille; toiset paukuttaen käsiään, toistaen ja pannen kiertämään Ferrerin sanoja tai sellaisia, joita pitivät onnistuneimpina ja luuloittelivat hänen sanomikseen, saattaen itsepäisen raivokkaat vaikenemaan ja kääntäen näitä vastaan häälyvän väkijoukon uuden intohimon.
— Kuka tässä ei tahdo huutaa: Eläköön Ferrer!
— Etkö kenties tahdo, että leipää myydään halvalla?
— Se on konna, joka ei välitä kristityn oikeudesta. Ja sen lisäksi huudetaan muita hämmentäen, jotta saataisiin viljavouti pelastetuksi. Vankeuteen viljavouti! Eläköön Ferrer! Tilaa Ferrerille.
Ja kun tällaisten puhujain luku yhä lisääntymistään lisääntyi, laimeni vastapuolueen rohkeus sitä myöten. Viimein edelliset eivät enää tyytyneet soimaamiseen, vaan rupesivat ahdistamaan ja käsivoimin estämään niitä, jotka jatkoivat murtamistyötä, jopa tuuppasivat näitä pois ja tempasivat työaseet heidän käsistään. Nämä värisivät raivosta, uhkailivat ja koettivat taas päästä voitolle. Mutta verenhimoisten asia oli menetetty. Se huuto, mikä kuului ylinnä, oli:
— Vankilaan, oikeutta, Ferrer!
Lyhyen taistelun jälkeen nuo hurjistelijat tungettiin syrjään: toiset ottivat haltuunsa oven sekä suojellakseen sitä uusilta hyökkäyksiltä että valmistaakseen Ferrerille pääsyä sen luo. Ja muutamat heistä kutsuivat sisällä olijoita ovesta (halkeamia ei siitä puuttunut), ilmoittivat heille, että oli saapunut apua ja että pyytäisivät viljavoudin pysymään valmiina, "jotta hän heti lähtisi vankilaan — hm, ymmärrättekö?"
— Ferrerkö toimittaa julistuksien julkaisemisen? kysyi eräältä uudelta vieruskumppaniltaan Renzo; tämän mieleen muistuivat sanat Vidit Ferrer, joita tohtori Juonittelija oli osoittanut hänelle painettuna erään asetuksen alalaitaan ja joita oli kaiuttanut hänen korvaansa.
— Juuri hän: suurkansleri, vastattiin hänelle.
— Hän on kunnon mies, eikö totta?
— Kunnon mies tietysti! Sama, joka alensi leivän hinnan. Mutta nuo toiset eivät siihen suostuneet. Ja nyt hän tulee noutamaan viljavoutia viedäkseen hänet vankilaan, hän kun on tehnyt vääryyttä.
Turhaa on mainita, että Renzo oitis oli Ferrerin puolella, ja tahtoi heti mennä häntä vastaanottamaan; tämä vaan ei ollut helppoa. Mutta voimakkaiden vuoristolaisen tuuppaustensa avulla hänen lopulta onnistui raivata itselleen tietä ja asettua etumaisten joukkoon vallan vaunujen viereen.
Nämä olivat jo edenneet sangen kauas ihmisjoukkoon. Mutta nyt ne pysähtyivät tuollaisessa tilaisuudessa välttämättömän ja tavallisen esteen vaikutuksesta. Vanha Ferrer näytti milloin toisesta, milloin toisesta vaunuikkunasta nöyriä, ystävällisyyttä ja suosiollisuutta uhkuvia kasvojaan, jommoisia aina oli pitänyt varalla, jos joskus olisi tullut Filip IV:nnen eteen. Tässä tilaisuudessa hänen oli suorastaan pakko tuhlailla tätä ystävällistä ilmettä. Hän puhui tämän lisäksi; mutta niin monien äänten häly ja humu, hänen kunniakseen kaiutetut eläköönhuudot päästivät hänen sanansa ainoastaan harvojen korviin.
Hänen täytyi siis turvautua kädenliikkeisiin; milloin painoi sormenpäitä huulilleen niiltä noutaakseen suudelmia, sitten hajoittaen käsiään ja jaellen niitä lentomuiskuina oikealle ja vasemmalle, täten kiittääkseen yleisöä sen ystävällisestä vastaanotosta; milloin ojensi käsiään ja heilutti niitä alas ikkunasta, pyytäen tilaa, milloin taas painoi niitä alas anoen hiljaisuutta.
Kun hän oli aikaansaanut vähäisen vaitiolon, kuulivat ja toistivat lähimmät hänen sanansa.
— Leipää, runsautta. Tulen hankkimaan teille oikeutta. Vähän tilaa, minä pyydän.
Lopulta hän väsyi ja ikäänkuin tukehtui näin monen äänen pauhinasta, niin monien toisissaan kiinniolevain kasvojen näkemisestä, niin monesta häneen tuijottavasta katseesta, nojasi taapäin, pullisti poskensa, huokasi syvään ja virkkoi itsekseen:
— Par mi vida, que de gente![10]
— Eläköön Ferrer! Älkää pelätkö. Te olette kunnon mies. Leipää, leipää!
— Niin: leipää, leipää, vastasi Ferrer; yltäkylläisyyttä; sen minä lupaan.
Ja hän laski kätensä sydämelle.
— Vähän tilaa, hän sitten huusi niin lujaan kuin jaksoi. — Tulen noutamaan häntä vankilaan, tuottamaan hänelle ansaitun rangaistuksen. Ja hän lisäsi puoliääneen:
— Si está culpable.[11]
Kumartuen eteenpäin ajuria kohti hän sitten sanoi:
— Adelante, Petro, si puedes.[12]
Ajuri hymyili ystävällisen kohteliaasti, ikäänkuin hänkin olisi ollut ylhäinen henkilö. Ja erinomaisen sirosti hän osoitteli piiskallaan oikealle ja vasemmalle ja koetti saada tungettelevat naapurit hieman väistymään.
— Tehkää niin hyvin, hyvät herrat ja antakaa tilaa, aivan vähän, sen verran vaan, että pääsemme kulkemaan — sanoi hänkin.
Tällävälin kaikkein toimeliaimmat suosijat ponnistelivat tehdäkseen niin kohteliaasti pyydettyä tilaa. Muutamat hevosten edessä kulkijat saivat ystävällisin sanoin väen väistymään, laskien hiljaa kätensä heidän povelleen ja työntäen varovasti:
— Hieman tilaa, tehkää niin hyvin!
Toiset menettelivät samoin vaunujen sivuilla niin, että nämä pääsivät kulkemaan murskaamatta jalkoja ja riipaisematta naarmuja kasvoihin. Nämä näet olisivat voineet tuottaa paljon kipuja asianomaisille henkilöille ja lisäksi saattaa Antonio Ferrerin kansansuosion suuren vaaran alaiseksi.
Renzo oli jonkun hetken ihaillut tuota kunnioitettavaa vanhusta, joka oli hieman levoton ja väsynyt, mutta jota innosti pyrkimys ja jota niin sanoaksemme kaunisti toivo pelastaa mies kuolemantuskista, ja oitis hän hylkäsi tuuman lähteä pois. Päinvastoin hän päätti auttaa Ferreriä ja avustaa häntä siksi, kunnes hän oli toimeenpannut yrityksensä. Tuumasta tekoon; hän alkoi muiden mukana raivata tilaa, eikä hän suinkaan ollut toimettomimpia. Viimein aukenikin riittävä kuja.
— Joutukaa vaan eteenpäin, sanoivat muutamat ajurille, väistyen syrjään tai rientäen edelle avaamaan kujaa kauempana.
— Adelante, presto, con juicio,[13] sanoi ajurille isäntäkin.
Ja vaunut kulkivat edelleen.
Niiden tervehdyksien lomassa, joita Ferrer umpimähkään jakeli yleisölle, hän merkitsevästi hymyillen erityisesti kiitti niitä, jotka ponnistelivat häntä auttaen. Näistä hymyilyistä hyvin moni tuli Renzon osaksi, joka todella ne ansaitsi ja joka tuona päivänä palveli suurkansleria paremmin, kuin mitä hänen paras sihteerinsä olisi kyennyt tekemään. Lumoutuneena tästä ystävällisestä kohteliaisuudesta nuori vuoristolainen melkein luuli sinä päivänä tulleensa Antonio Ferrerin ystäväksi.
Niin pian kuin vaunut olivat päässeet liikkeelle, ne jatkuvasti kulkivat eteenpäin, tosin hitaasti ja joskus kohdaten pieniä esteitä. Koko matka ei ollut kenties pitempi kuin pyssyn kantama. Mutta katsoen sen vaatimaan aikaan, olisi se tuntunut sievoiselta matkalta kenestä tahansa, jolla ei olisi ollut niin kova kiire kuin Ferrerillä. Ihmisjoukko aaltoili eteenpäin, taaksepäin, oikealle ja vasemmalle vaunuista, vallan kuin aallot laivan ympärillä, joka etenee kovassa myrskyssä. Korvia viiltävämpi, räikeämpi, huumaavampi kuin myrskyn ääni oli kuitenkin tämä melu.
Ferrer katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulle, teki vilkkaita käsienliikkeitä, koetti ymmärtää, mitä ympärillä puhuttiin, voidakseen sovelluttaa vastauksensa kysymyksiin. Hän teki parastaan aikaansaadakseen hieman vuoropuhelua tuon ystävä-joukkueen kanssa, joka häntä ympäröi. Mutta tämä oli vaikeata, vaikeinta kenties, mitä oli esiintynyt niinä monina vuosina, joina hän oli johtanut suurkanslerin virastoa.
Silloin tällöin kuitenkin muutamat sanat, jopa muutama lausekin saapui selvempänä hänen korvaansa, samoin kuin suuremman raketin pamaus kuuluu keskellä taajaa ilotulituksen räiskettä. Ja Ferrer itse milloin yritti tyydyttävästi vastata kysymyksiin, milloin huusi umpimähkään sanoja, joita katsoi rahvaalle mieluisimmiksi, tai mitkä joku välitön kohtaus teki välttämättömiksi, ja näin hänkin puhui pitkin tietä:
— Niin, ystäväni; leipää, runsautta! Noudanpa itse hänet vankilaan. Hän on saapa rangaistuksensa … si está culpable. Niin, niin, minäpä tulen määräämään halvat leipähinnat. Asi es — niin on, piti sanomani. Kuningas, meidän herramme, ei tahdo, että hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa kärsisivät nälkää. Ox, ox, guardas,[14] älkää vain satuttako itseänne, hyvät herrat. Petro; adelante, con juicio. Runsautta, yltäkylläisyyttä. Vähän tilaa, minä pyydän. Leipää, leipää. Vankilaan, vankilaan. No mitä nyt? hän sitten kysyi eräältä henkilöltä, joka yläruumiiltaan oli tunkeutunut sisään vaununikkunasta ulvoen hänelle jotain neuvoa, anomusta tai suosiota. Mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt kuulla Ferrerin huudahdusta: No mitä nyt? oli hänet äkkiä vetänyt taapäin toinen, joka oli huomannut hänen vähällä joutumassa pyörien alle. Keskellä näitä kysymyksiä ja vastauksia, yhä uudistuvia suosionhuutoja, myös muutamia vastustusta murisevia ääniä, jotka kohosivat siellä täällä, mutta jotka heti tukahutettiin, Ferrer viimein saapui piiritetyn talon edustalle, etupäässä hyvien avustajiensa tukemana.
Toiset, joita, kuten kerroimme, samat hyvät pyrinnöt innostivat, olivat tällä välin koettaneet lakkaamatta raivata tilaa. He olivat käyttäneet kaikkia keinoja: rukouksia, kehoituksia, uhkauksia. Työntämällä, tuuppimalla, läheisen menestymisentoivon kartuttamilla voimilla oli heidän onnistunut tällä paikalla jakaa ihmisjoukko kahteen osaan sekä sitten saada väistymään nuo kaksi rintamaa niin, että portin eteen jäi pieni tyhjä tila. Renzo oli näytellen milloin edelläjuoksijan, milloin saattosoturin osaa saapunut perille vaunujen mukana ja voi nyt asettua toiseen niistä avustajien riveistä, jotka muodostivat vaunuille kujan ja samalla sulun kahdelle väkijoukon tulvalle. Ja samalla kun avusti voimakkailla hartioillaan toista näistä suluista, hänellä oli mainio paikka, mistä saattoi hyvin nähdä kaikki.
Ferrer hengitti viimeinkin vapaasti huomatessaan tämän oven edustan vapaaksi ja oven vielä suljetuksi. Suljettu tietää tässä samaa kuin: ei kokonaan murrettu. Saranat olivat melkein täydelleen irti pihtipielistä; molemmat ovet olivat halaistut, ammoittivat halkeamineen, ja niiden välisestä leveästä raosta näkyi ulos vääntynyt ja melkein taitettu rautatelki, joka niin sanoaksemme piti niitä koossa. Yksi noita kunnon miehiä oli asettunut tämän raon eteen ja huusi talon väkeä avaamaan. Toinen riensi vaununovelle ja aukaisi sen selkoselälleen. Vanhus pisti ensin päänsä ulos, nousi sitten pystyyn, nojasi oikean kätensä tuon kelpo nuorukaisen käsivarteen, astui ulos ja laski jalkansa vaununastuimelle.
Väki seisoi molemmin puoli varpaillaan nähdäkseen. Siinä oli lukemattomia kasvoja ja partoja pystyssä. Yleinen uteliaisuus ja tarkkaavaisuus aiheuttivat kotvan vaitiolon. Ferrer oli tänä hetkenä pysähtynyt astuimelle, katseli ympärilleen, kumarsi tervehtäen rahvasta, vallan kuin pappi saarnatuolista, laski vasemman käden sydämelleen ja huusi:
— Leipää ja oikeutta.
Sitten hän varmoin askelin, pää pystyssä, vaippaansa verhoutuneena astui alas vaunuista yläilmoihin nousevien suosionhuutojen kaikuessa.
Tällävälin sisällä olijat olivat aukaisseet oven, tai oikeammin lopullisesti kiskaisseet auki lukon-salvan sekä puoleksi irtinyhdetyt haa'at. He raoittivat ovea juuri sen verran, että tuo niin hartaasti kaihottu vieras mahtui pujahtamaan sisään.
— Joutuin, joutuin, sanoi tämä. Avatkaa kunnolla niin, että pääsen sisälle. Ja te, kelpo ystäväni, pidättäkää rahvasta, älkää päästäkö sitä jälkeeni … taivaan nimessä! Raivatkaa vähän tilaa paluumatkaa varten. No, no, ystäväni, — näin hän sanoi sisällä olijoille — varokaa vähäsen, malttakaa toki vähän niin, että pääsen sisälle. Voi, kylkiäni! Varokaa hieman kylkiäni. No, nyt voitte sulkea. Ei, ei! vaippani, vaippani!
Todella olisi vaippa jäänyt ovenpuoliskojen väliin, ellei Ferrer kiireisesti olisi vetänyt jälkeensä laahusta, joka katosi koloonsa luikertelevan takaa-ajetun käärmeen tavoin. Sittenkun pari-ovet olivat jälleen suljetut niin hyvin kuin tämä kävi päinsä, pöngitettiin ne sisältä kangeilla. Ne ulkona olijoista, jotka olivat ruvenneet Ferrerin henkivartijoiksi, työskentelivät hartijoineen, käsivarsineen ja kielineen pitääkseen rahvasta aisoissa, rukoillen Herraa jouduttamaan sisälle mennyttä.
— Joutuin, joutuin, sanoi Ferrerkin sisällä eteisessä palvelijoille, jotka ympäröivät häntä hengästyneinä ja huutaen:
— Jumala siunatkoon Teidän Ylhäisyyttänne! Oi Teidän Ylhäisyytenne!
Voi, voi, Teidän Ylhäisyytenne!
— Joutuin, joutuin, toisteli Ferrer. Missä hän nyt on tuo kelpo mies?
Viljavouti astui alas portaita, puoleksi palvelijainsa laahaamana ja kantamana, valkeana kuin pesty liina. Huomatessaan pelastajansa, hän päästi syvän huokauksen, veri rupesi taas sykähtelemään suonissa, hän tunsi taas hieman elinvoimia säärissään, vähän punaa levisi hänen poskilleen ja hän riensi Ferrerin luo sanoen:
— Olen Jumalan ja Teidän Ylhäisyytenne käsissä. Mutta miten päästä täältä ulos? Kaikkialla ihmisiä, jotka vaativat kuolemaani.
— Venga con migo, usted,[15] ja rohkaiskaa mielenne. Tässä oven edessä ovat vaununi. Joutuin, joutuin.
Hän tarttui hänen käteensä ja vei häntä ovelle, yhä vaan häntä rohkaisten. Mutta itsekseen hän sen ohella mutisi:
— Aqui está el busilis! Dios nos valga![16]
Ovi aukenee; Ferrer astuu ulos etumaisena. Toinen seuraa kokoon kutistuneena, kiinni takertuneena tuohon suojelevaan vaippaan, kuten lapsi äitinsä hameeseen. Ne, jotka olivat pitäneet oven edustaa väestä vapaana, kohottivat käsiään ja heiluttivat hattujaan, täten muodostaen ikäänkuin väliverhon, ikäänkuin pilven, joka peitti viljavoudin ihmisjoukon vaarallisilta katseilta. Vouti nousi ensin vaunuihin ja kyykistyi kokoon yhteen sopukkaan. Sitten nousee vaunuihin Ferrer. Ajokalujen ovi suljetaan. Väkijoukko näki puoleksi, älysi ja arvasi mitä oli tapahtunut, ja heti kohosi sen keskeltä hyvähuutoja ja kirouksia.
Saattoi tuntua siltä, kuin nyt edessä oleva matka olisi ollut kaikkein vaarallisin. Mutta toiselta puolen oli tarpeeksi selvästi lausuttu se yleinen vaatimus, että viljavouti oli vietävä vankeuteen; ja toiselta puolen ne, jotka olivat helpoittaneet Ferrerin tuloa, olivat hänen lyhyen aikaa viipyessä viljavoudin talossa, ponnistaneet pitääkseen väkijoukossa vapaata tilaa, niin että vaunut tällä kertaa vapaammin ja jatkuvasti saattoivat kulkea edelleen. Sitä myöten kuin nämä etenivät, molemmin puolin seisonut rahvas törmäsi taas vaunujen takana yhteen ja sekaantui jälleen yhdeksi sankaksi laumaksi.
Heti kun Ferrer oli istuutunut, hän kumartui kehoittamaan viljavoutia pysymään hyvin piiloutuneena vaunujen perällä ja kaikin mokomin olemaan näyttäymättä. Mutta tämä kehoitus oli vallan turha. Ferrerin sitävastoin täytyi näyttäytyä, kääntääkseen itseensä yleisön koko huomion. Koko tämän, kuten myös edellisen matkansa aikana, hän vaihtuvalle rahvaanjoukolle piti puhetta, joka ajaltaan oli yhtenäinen, mutta sisällykseltään mitä hajanaisin. Tuon tuostakin hän kuitenkin sen lomaan lykkäsi jonkun espanjalaisen sanan, jonka kaikessa kiireessä mutisi nurkassa piilevän matkakumppaninsa korvaan:
— Niin, hyvät ystäväni: leipää ja oikeutta; linnaan, vankeuteen, minun valvontani alaiseksi. Kiitos, kiitos, suuri kiitos. Ei, ei; hän ei pääse käsistäni. Por ablondarlos.[17] Se on vallan kohtuullista. Tulemme tutkimaan, saamme nähdä. Minäkin, ystäväni, tahdon teidän parastanne. Ankara rangaistus. Esto lo digo por su bien.[18] Oikeat hinnat, kohtuulliset hinnat, ja rangaistus näännyttäjille. Väistykää hieman, minä pyydän. Niin niin, minä olen rehellinen mies, kansan ystävä. Hän on saapa rangaistuksensa; se on totta, hän on konna, hän on roisto. Perdone, usted.[19] Hänellä ei totisesti tule olemaan hauskaa … si es culpable.[20] Niin, kyllä me tulemme opettamaan leipureille tapoja. Eläköön kuningas ja hyvät milanolaiset, hänen kaikkein uskollisimmat alamaisensa. Kaikki hyvin! Animo; estamos ya quasi afuera.[21]
Todella he olivat jo poissa pahimmasta tungoksesta ja juuri pääsemäisillään väljemmille tiloille. Kun Ferrer täällä rupesi hieman lepuuttamaan keuhkojansa, hän huomasi tuon espanjalaisen apujoukon, joka lopulla kumminkaan ei ollut vallan toimettomana, se kun muutamien porvarien avustamana ja ohjaamana oli saanut kotia palaamaan jonkun osan tunkeilevasta rahvaasta ja pitänyt vaunuille vapaana ulospääsyn.
Vaunujen saapuessa soturit muodostivat kujan ja tekivät kunniaa suurkanslerille, joka hänkin tervehti oikealle ja vasemmalle, ja kun upseeri lähestyi tervehtimään, sanoi kansleri, säestäen sanojaan oikean käden liikkeellä:
— Beso a usted las manos.[22]
Nämä sanat upseeri käsitti niin kuin niiden tarkoitus todella oli, nimittäin:
— Olettepa antanut minulle aimo apua.
Upseeri teki toistamiseen kunniaa ja kohotti hartioitaan. Tässä olisi hyvin sopinut sanoa: Cedant arma togae.[23]
— Mutta tällä hetkellä eivät Ferrerin mieleen johtuneet sitatsionit. Ja muuten olisivat nämä sanat tehottomina haihtuneet tuuleen, sillä upseeri ei osannut latinaa.
Kulkiessaan näiden kahden henkivartijarivin, noiden kunniaatekevien kiväärien välitse, Petro tunsi vanhan sydämensä jälleen heräävän povessaan. Hän tointui täydelleen hämmennystilastaan, muisti kuka oli ja ketä oli ajamassa. Ja huutaen vallan muitta mutkitta: Hoi, pois tieltä, jo niin harvassa olevalle rahvaalle, että rohkeni sitä näin kohdella, hän läimäytti piiskalla hevosia ja käänsi ne linnaa kohti.
— Levantese, levantese; estamos ya afuera[24] sanoi Ferrer viljavoudille, joka rauhoittuen huutojen herkenemisestä, vaunujen nopeasta kulusta ja Ferrerin sanoista, ikäänkuin kääriytyi auki ja ojensi itsensä pystyyn. Ja hieman toinnuttuaan hän vallan loppumattomiin kiitteli vapauttajaansa. Tämä valitti sitä vaaraa, jonka alaisena hän oli ollut, onnitteli häntä pelastumisestaan ja huudahti pyyhkäisten kädellään kaljua päätään: — Que dirá de esto sua excellenda.[25] Onhan hän jo muutenkin niin huonolla tuulella tuon kirotun Casalen tähden, joka ei tahdo antautua? — Que dirá el conde duque,[26] joka rypistää otsaansa, jos putoava lehti kahisee tavallista enemmän? — Que dirá el rey, nuestro senor,[27] sillä epäilemättä joku huhu näin suuresta mellakasta saapuu hänen korviinsa. Ja loppuuko kaikki edes tähän? — Dios lo sabe.[28]
— Oi, minulla puolestani ei enää ole halua täällä elellä, sanoi viljavouti. Minä pesen käteni. Lasken toimeni Teidän Ylhäisyytenne käsiin ja vetäydyn elämään luolaan jonkun vuoren huipulle, elääkseni rauhassa erakkona, kaukana, kaukana tästä eläimellisestä murhajoukosta.
— Usted on tekevä, mikä on soveliainta por el servicio de su Magestad,[29] vastasi vakavana suurkansleri.
— Hänen Majesteettinsa ei voi tahtoa minun kuolemaani, virkkoi viljavouti. Luolaan, luolaan, kauas pois näistä ihmisistä.
Miten sitten kävi tämän viljavoudin päätöksen, lähdeteoksemme ei mainitse. Ja annettuaan meidän saattaa hänet linnaan, ei se enää hänestä mainitse mitään.