NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Renzo oli kuullut yleisesti kerrottavan, että kaupunkiin-pääsyn suhteen oli olemassa hyvin ankaroita sääntöjä, jotka kielsivät kaupunkiin sisälle astumasta jokaisen, jolla ei ollut terveydentodistusta, mutta, että itse teossa sinne saattoi päästä hyvin helposti, kun vaan osasi löytää oikean menettelytavan ja hyväkseen käyttää sopivaa hetkeä. Ja näin todella oli laita. Sivuutamme ne yleiset syyt, joiden vuoksi näinä aikoina jokaista käskyä sangen vähän noudatettiin; sivuutamme ne erityiset määräykset, jotka saattoivat juuri tämän käskyn täyttämisen niin vaikeaksi. Huomautamme ainoastaan, että Milano jo oli joutunut niin ahtaaseen tilaan, ettei enää käsitetty, mitä hyödyttäisi sitä suojella, ja miltä sitä oikeastaan suojeltaisiin. Ja jokainen, joka sinne ulkoa tuli, saattoi pikemmin näyttää huolimattomalta omasta terveydestään kuin vaaralliselta asukkaiden terveydelle.
Näiden tietojen nojalla Renzo päätti yrittää sisälle kaupunkiin ensi portista, joka sattui hänen eteensä. Jos siellä kohtaisi vaikeuksia, hän päätti kulkea ulkopuolella, muuria pitkin, kunnes löytäisi toisen portin, mistä pääsy olisi helpompi. Herra tietää, kuinka monta porttia hän kuvitteli Milanossa olevan.
Saavuttuaan siis lähelle kaupunginmuuria, hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, kuten ihminen ainakin, joka ei tiedä, minnepäin kääntyä, ja joka näyttää odottavan ja hakevan jotain viittausta jokaiselta eteensattuvalta seikalta. Mutta oikealla ja vasemmalla hän ei nähnyt muuta kuin kaksi mutkaisen kadun pätkää eikä vastapäätä muuta kuin kaupunginmuuria; ei missään merkkiäkään elävistä olennoista, lukuunottamatta ylhäällä olevasta vallinkohdasta nousevaa paksua ja mustaa savupylvästä, joka ylemmäksi noustuaan leveni ja kiertyi laajoiksi pyöriäisiksi, mitkä sitten haihtuivat levossa olevaan harmaaseen ilmaan. Ne olivat vaatteita, vuoteita ja muita ruton saastuttamia huonekaluja, joita poltettiin. Näin kolkkoja rovioita sytytettiin alinomaa, ei ainoastaan siihen, vaan myös eri kohtiin muuria.
Sää oli synkkä, ilma raskas, taivas kauttaaltaan pilven tai tasaisen usvan peitossa, joka näytti kieltävän auringonpaisteen, lupaamatta sadetta. Ympäröivä maaseutu oli osaksi viljelemätöntä ja kaikkialla kuihtunutta. Kasvullisuus surkastunut, kellastuneilla ja nuokkuvilla lehdillä ei ainoatakaan kastepisaraa. Tämän lisäksi tuo yksinäisyys, tuo hiljaisuus niin lähellä suurta kaupunkia, lisäsivät uuden hämmästyksen Renzon levottomuuteen ja saattoivat kaikki hänen ajatuksensa synkemmiksi.
Seisottuaan siinä jonkun aikaa epäröivänä, hän läksi umpimähkään astumaan oikealle, kulkien näin tietämättään Uudelle portille, jota ei voinut nähdä, se kun oli ulkonevan muurivarustuksen peitossa. Muutaman askeleen jälkeen hän alkoi kuulla kulkusten kilinää, joka herkesi ja uudelleen alkoi aina hetken kuluttua, ja lisäksi muutamia ihmisääniä. Hän astui eteenpäin, ja kuljettuaan muurivarustuksen kulman ympäri, ensimäinen seikka, mikä ilmeni hänen katseilleen, oli pieni puukoppi pahainen ja tämän kopin ovella vahtisotamies, joka väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä nojasi musketti-pyssyynsä. Takana oli paaluaitaus, ja sen takana portti, nimittäin kaksi muurinpätkää, katos päällä, portinpuoliskoja suojaamassa; nämä olivat, kuten myös paaluaitauksen ovi, selkiselällään. Mutta juuri aukon kohdalla oli maassa kolkko este: paarit, joille kaksi monattoa asetti miesparkaa, kuljettaakseen hänet pois. Tämä oli tullivirkamiesten esimies, jossa vähää ennen oli huomattu ruttoa.
Renzo pysähtyi odottamaan toimituksen loppua. Kun kulkue oli poistunut, eikä kukaan tullut porttia sulkemaan, tuntui hetki hänestä otolliselta, ja hän riensi joutuin portille. Mutta vahtisotamies huusi hänelle tuiman näköisenä: Hoi.
Renzo pysähtyi taas, iski hänelle silmää ja otti esiin hopeaisen puoli-dukaatin, jota näytti hänelle. Sotamies, jolla jo oli ollut rutto, tai joka sitä pelkäsi vähemmin kuin mitä piti puoli-dukaateista, viittasi Renzolle, että hän viskaisi tuon rahansa maahan. Ja nähtyään sen nopeasti kiitävän jalkojensa juureen, hän mutisi:
— Pujahda nopeasti sisälle.
Renzo ei antanut sanoa sitä itselleen useita kertoja. Hän kulki paaluaitaus-aukosta, hän kulki portista sisään ja astui edelleen, ilman että kukaan häntä huomasi tai oli huomaavinaan. Mutta astuttuaan noin neljäkymmentä askelta, hän kuuli toisen hoi-huudon, joka lähti tullivirkamiehen suusta. Tällä kertaa Renzo ei ollut kuulevinaan, ja edes kääntymättä hän joudutti askeleitaan. — Hoi, huusi uudelleen tullivirkamies, mutta ääni ilmaisi enemmän kärsimättömyyttä kuin päättäväistä tottelemisen vaatimusta. Ja kun häntä ei toteltu, hän kohotti hartioitaan ja palasi koppiinsa, hän kun nähtävästi kernaammin pysyi matkan päässä ohikulkijoista, kuin tiedusteli heidän asioitaan.
Tästä portista alkava katu johti silloin, kuten nytkin, suoraa päätä kanavalle, nimeltä "Laivurinkanava". Sitä reunustivat molemmin puolin pensasaidat, vihannespuutarhain aidat, kirkot, luostarit ja muutamat asuintalot. Tämän kadun päässä ja keskellä kanavan laitaa kulkevaa katua, kohosi risti, Pyhän Eusebiuksen risti. Kuinka tarkasti Renzo tähystelikin ympärillensä, hän ei nähnyt muuta kuin tämän ristin. Saavuttuaan kadunristeykseen, joka on melkein tämän kadun puolivälissä, ja katsoessaan oikealle ja vasemmalle, hän huomasi Pyhän Teresan kadulla, oikealla, porvarin, joka tuli suoraa päätä häntä kohti. — Vihdoinkin kristitty ihminen! hän virkkoi itsekseen. Ja hän poikkesi heti tuolle kadulle, aikoen kysyä mieheltä tietä. Kun tämä oli huomannut muukalaisen, hän mitteli häntä katseillaan kaukaa, ollen hyvin epäluuloisen näköinen; ja hänen epäluulonsa kiihtyi, kun hän huomasi, ettei vastaantulija kulkenut omia teitään, vaan että ohjasi askeleensa suoraa päätä häntä kohti. Tultuaan lähelle, Renzo otti lakin päästään, kuten kohtelias vuoristolainen ainakin, pani lakkinsa vasempaan käteensä, asetti oikean kätensä sen kuvun alle ja meni suoraan tuntemattoman luo. Mutta tämä mulkoili pahasti silmillään, peräytyi pari askelta, kohotti nystyräsauvaansa, jonka päässä olevaa rautanuppia heilutti Renzoa kohti ja huusi:
— Pois tieltä, pois tieltä!
— No, no, huusi nuori mies vuorostaan. Ja hän peitti taas päänsä. Ja kun hän ei mistään hinnasta, kuten sittemmin asiata kertoessaan mainitsi, tällä hetkellä tahtonut nostaa riitaa, hän käänsi selkänsä tälle mörröttäjälle ja jatkoi matkaansa samaa katua pitkin.
Porvari astui niinikään edelleen omaan suuntaansa, vallan väristen ja joka hetki kääntyen katsomaan taaksensa. Ja saavuttuaan kotiansa, hän kertoi, miten myrkkyvoitelija oli lähestynyt häntä nöyrän ja lempeän näköisenä, mutta samalla inhoittavan petturin ilme kasvoilla ja voidepönttö tai myrkkyjauhe-rasia — hän ei varmasti tietänyt kumpi — kädessä piiloitettuna lakinkuvun alle, voidakseen paremmin suorittaa vehkeensä, mutta että hän oli osannut pitää tuon konnan matkan päässä.
— Jos hän olisi astunut vielä askeleen minua lähemmäksi, olisin lyönyt häntä kepilläni vasten naamaa, ennenkuin hän olisi ehtinyt minua voidella, tuo ilkiö! Onnettomuudeksi olimme syrjäisessä paikassa, sillä jos olisimme olleet keskellä Milanoa, olisin kutsunut väkeä saapuville ja olisin pyytänyt yhdessä vangitsemaan tuon lurjuksen, ja ihan varmaan hänellä olisi ollut nuo pirun vehkeet hatussa. Mutta siellä, kahdenkesken, oli minun pakko tyytyä hänen pelkkään peloittamiseensa, panematta itseäni vaaralle alttiiksi. Sillä hyppysellinen jauhetta on helposti viskattu; ja noilla heittiöillä on erityinen taito: ja lisäksi itse piru on heidän puolellaan. Nyt hän epäilemättä kiertelee Milanon katuja: Herra sen tietää, mitä tuhoja hän aikaansaa!
Ja niin kauan kuin eli, ja sitä kesti monta vuotta, hän aina puhuttaessa myrkkyvoitelijoista, toisti kertomuksensa ja lisäsi:
— Ne, jotka vielä väittävät, ettei se ollut totta, älkööt tulkokaan sitä minulle sanomaan; sillä sellaista täytyy omin silmin nähdä!
Renzo ei aavistanutkaan minkä vaaran oli välttänyt, ja ollen enemmän vihan kuin pelon valtaamana, hän astuessaan ajatteli tuota omituista kohtelua ja saattoi lopulta osapuilleen kuvitella, mitä tuntematon hänestä oli ajatellut. Mutta tämä seikka tuntui hänestä niin järjettömältä, että päätti tuon henkilön olleen puolihullun.
— Alku on huono, hän ajatteli; tuntuu siltä, kuin minulla täällä Milanossa olisi turmiontähti. Kun astun sisälle, kaikki käy onnellisesti; mutta kun sitten olen täällä, ovat ikävyydet heti valmiina minua odottamassa. Mutta yhtäkaikki. Jumalan avulla … jos löydän … jos minun onnistuu löytää … niin hui hai! ei tämä kaikki merkitse mitään.
Saavuttuaan sillalle, hän kääntyi epäröimättä Pyhän Markuksen kadulle, se kun hänestä näytti johtavan keskikaupungille. Astuessaan eteenpäin, hän katsoi sinne tänne, eikö näkisi yhtään ihmisolentoa. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin muodottoman ruumiin, joka makasi sen pienen ojan pohjalla, mikä jonkun matkan kulkee noiden muutamien — silloin vielä harvempien — talojen ja kadun välillä. Astuttuaan tämän kohdan ohi, hän kuuli huutoja, jotka tuntuivat tarkoittavan häntä. Kun hän katsoi sinnepäin, hän näki erillään olevan majan kuistilla köyhän vaimon, kokonainen parvi lapsia ympärillään. Vaimo huusi hänelle toistamiseen ja viittasi hänelle kädellään lähestymään. Hän riensi sinne, ja kun oli tullut lähelle, tuo vaimo virkkoi:
— Hyvä nuori mies, rakkaiden vainajienne nimessä, olkaa niin armelias ja menkää ilmoittamaan tarkastajalle, että meidät on unhoitettu tänne. Meidät on suljettu taloon epäiltyinä sentähden, että miesparkani kuoli. Ovemme on naulittu kiinni, kuten näette. Ja eilisaamun jälkeen ei kukaan ole tullut tuomaan meille ruokaa. Näin moneen tuntiin, kuin olen seisonut tässä, en ole tavannut ainoatakaan kristittyä, joka tekisi minulle tämän laupeuden työn; ja nämä viattomat pienokaisraukat ovat kuolemaisillaan nälkään.
— Nälkään? huudahti Renzo; ja pistettyään heti kätensä taskuihin hän niistä veti esiin nuo kaksi leipää:
— Laskekaa sieltä minulle jotain alas, niin että voi hinata ne teille ylös.
— Jumala teitä siitä palkitkoon; odottakaa hetkinen, sanoi tuo nainen.
Ja hän meni noutamaan koria ja nyöriä, laskeakseen ne alas, ja niin hän sitten tekikin.
Tällöin Renzon mieleen johtuivat ne leivät, jotka ensi käynnillään
Milanossa oli löytänyt ristin juurella ja hän ajatteli:
— Tämä nyt on korvaus ja ehkä parempi, kuin jos olisin kohdannut oikean omistajan; sillä tämä nyt todella on armeliaisuuden teko.
— Mitä tulee tarkastajaan, josta puhutte minulle, kunnon vaimo, hän sitten sanoi laskiessaan leivät pieneen koriin, en saata tehdä mitään hyväksenne; sillä tunnustaakseni teille totuuden, olen täällä muukalainen, enkä ollenkaan tunne tätä kaupunkia. Mutta jos kohtaan jonkun henkilön, joka näyttää hieman ystävälliseltä ja inhimilliseltä, niin, että hänen kanssaan voi puhua, sanon sen kyllä hänelle.
Vaimo pyysi häntä moneen kertaan tekemään siten ja mainitsi sen kadun nimen, niin että Renzo saattoi neuvoa sinne menemään.
— Tekin, virkkoi Renzo, luulemma, voisitte tehdä minulle palveluksen, osoittaa oikeata ihmisrakkautta, ilman että se teitä häiritsisi. Voisitteko sanoa minulle, missä on korkeiden aatelisten täällä Milanossa omistama talo, jossa asuu ———n perhe?
— Tiedän, että täällä on sellainen talo, vastasi vaimo. Mutta enpä totisesti tiedä, missä se on. Kun kuljette tästä tuonnepäin kaupungille, luultavasti kohtaatte jonkun, joka sen teille osoittaa. Mutta muistakaa hänelle puhua meistäkin.
— Olkaa huoleti, sanoi Renzo; ja hän jatkoi matkaansa.
Joka askeleella hän kuuli kasvavan ja lähestyvän melun, jota jo oli alkanut kuulla seisoessaan siinä keskustellen; rattaiden räminää ja hevosenkavion kopsetta, joihin sekaantui kellojen kilinää ja silloin tällöin piiskan läimäyksiä ja melukasta huutoa.
Hän katsoi eteensä, mutta ei huomannut mitään.
Mutta saavuttuaan tuon mutkikkaan kadun päähän, hän äkkiä astui Pyhän Markuksen torille, missä hänen huomionsa ensiksi kiintyi kahteen pystyssä olevaan pölkkyyn, joissa oli kiinni nuora ja väkipyöriä. Ja ennen pitkää hän tunsi tämän noina aikoina niin tavalliseksi kammoittavaksi kidutuskoneeksi.
Se oli pystytetty tuohon paikkaan, eikä yksistään siihen, vaan kaikille toreille ja leveähköille kaduille, jotta joka kaupunginkorttelin valtuutetut, joilla oli hallussaan mitä mielivaltaisin oikeus rangaista, välittömästi voisivat sitä käyttää, kunhan kuka vaan heistä näyttäisi olevan syyllinen. Tällaisia olivat taloihin suljetut, jotka lähtivät ulos, alemmat virkamiehet, jotka eivät täyttäneet velvollisuuksiaan, tai kuka muu tahansa. Kidutus oli noita tuon ajan määrättömiä ja tehottomia parannuskeinoja, joita ylen tuhlaillen käytettiin.
Katsellessaan noita kidutusvehkeitä ja tuumiessaan, miksi ne oli asetettu tähän paikkaan, Renzo kuulee melun lähenemistään lähenevän ja näkee äkkiä ilmaantuvan kirkon kulman takaa miehen, joka heiluttaa kelloa. Se oli varoittaja; ja hänen takanaan kaksi hevosta, jotka ojentaen kaulaansa ja raskaasti laahustellen jalkojaan vaivaloisesti pääsivät eteenpäin. Hevoset vetivät ruumisvaunuja, ja näiden jälkeen tulivat toiset vaunut, sitten toiset, ja vieläkin toiset. Siellä täällä monattoja, jotka kulkien hevosten vieressä kiihoittivat niitä ruoskilla, suippokärkisillä sauvoilla ja kirouksilla.
Suurin osa noista ruumiista olivat paljaita, muutamat käärityt repaleisiin liinoihin, kasattuina ja sullottuina sekaisin kuin yhteenkietoutuneet käärmeet, jotka hitaasti kääriytyvät auki kevätlämmön tullessa. Sillä joka kerta kuin vaunut hätkähtivät tai tärisivät, näki noiden kolkkojen kasojen värähtelevän ja joutuvan ruman näköiseen epäjärjestykseen, päiden roikkuvan ja heiluvan, neitosten tukkien valuvan hajalle, käsivarsien heilahtavan pyörille, täten osoittaen jo kauhistuneille katseille, miten tällainen näky saattoi käydä vielä surkuteltavammaksi ja inhoittavammaksi.
Nuori mies oli pysähtynyt torin kulmaan lähelle kanavan rintanojaa ja rukoili tällävälin noiden tuntemattomien vainajien puolesta. Äkkiä kauhea ajatus välkähti hänen mielessään.
— Ehkä tuossa, yhdessä muiden kanssa, noiden ruumiiden alla… Oi, Herra! Suo, ettei niin olisi! Vapauta minut tästä kauheasta ajatuksesta!
Kun ruumissaatto oli kulkenut ohi, Renzo lähti liikkeelle, meni halki torin, poiketen vasemmalle kanavan ääressä kulkevalle kadulle, ilman muuta syytä tähän päätökseen, kuin se, että ruumissaatto oli poistunut vastakkaiseen suuntaan. Astuttuaan muutaman askeleen kirkon sivulta kanavalle, hän huomasi oikealla Marcellino-sillan. Tämän yli hän kulki ja saapui kapeata käytävää myöten Borgo Nuovoon. Ja kun hän yhä katseli ympärilleen, löytääkseen jonkun, jolta olisi voinut saada haluamiaan tietoja, hän näki kadun päässä papin, jolla oli mekko yllä ja keppi kädessä; tämä pappi seisoi raoitetun oven pielessä, pää kumarassa ja korva kallistuneena aukkoon päin. Vähän senjälkeen Renzo näki hänen nostavan kätensä siunaukseen.
Hän ajatteli, niinkuin todella olikin laita, että tuo pappi juuri oli ripittänyt jonkun; ja hän sanoi itsekseen:
— Siinä sopiva mies. Ellei papilla papillisessa virkatoimessaan ole hieman ihmisrakkautta, vähän hyväntahtoisuutta ja kohteliaisuutta, täytyy myöntää, ettei sitä enää ollenkaan ole tässä matoisessa maailmassa!
Tällävälin pappi poistui oven luota, astui Renzoa kohti ja pysytteli hyvin varovasti keskellä katua. Kun Renzo enää oli muutaman askeleen päässä hänestä, hän paljasti päänsä ja antoi merkin, että halusi puhua hänen kanssaan, samalla pysähtyen, tahtoen siten osoittaa, ettei aikonut tulla sopimattoman lähelle. Pappikin pysähtyi, asettuen kuuntelemaan, kuitenkin tokaisten sauvan eteensä maahan, ikäänkuin suojaavaksi etuvarustukseksi. Renzo esitti pyyntönsä, jonka pappi täytti, eikä sanonut ainoastaan sen kadun nimen, jonka varrella tuo talo sijaitsi, vaan antoi poikaparalle myös vähän tienohjeita, niitä kun huomasi tarvittavan; hän luetteli käännökset oikealle ja vasemmalle, kirkot ja ristit ja ne muut kuusi tai kahdeksan katua, jotka vielä täytyi kulkea ennenkuin saapui määräpaikkaan.
— Jumala suojelkoon teitä terveenä näinä aikoina ja alati, sanoi
Renzo.
Ja kun pappi hankki lähtöä, hän lisäsi:
— Vielä toinen armeliaisuuden työ.
Ja hän puhui hänelle unhoitetusta vaimoparasta.
Hyvä pappi kiitti häntä siitä, että oli antanut hänelle tilaisuuden tarjota niin tärkeätä apua lähimäiselle; hän sanoi ilmoittavansa seikan asianomaisille ja kulki edelleen.
Renzokin alkoi taas astua, tehtyään jäähyväiskumarruksen, ja tiellä hän koetti mielessään toistella saamaansa matkaohjetta, jotta ei hänen olisi pakko uudelleen kysyä tietä. Mutta lukija tuskin saattaa kuvitella, kuinka vaivaloinen tämä tehtävä hänelle oli, ei niin suuresti sen vaikeuden vuoksi, vaan äkkiä heränneen mullistavan mielenliikutuksen tähden.
Tuo kadun nimi, tuo tienohje oli saattanut hänet näin ymmälle. Olihan tuo se tieto, jota hän oli toivonut ja pyytänyt, ja jota vailla ei voinut tulla toimeen. Eikä hänelle oltu sanottu mitään, mistä olisi voinut saada synkkää ennettä ja kuitenkin… Tuo hieman selvempi ajatus, että lähellä oli päämäärä, joka oli poistava hänestä suuren epäilyksen, ja jossa saattoi kuulla sanottavan: hän on elossa, tai: hän on kuollut, tuo ajatus oli siihen määrin vallannut hänet, että hän sinä hetkenä mieluummin olisi tahtonut olla hämärässä kaiken suhteen, olla vasta sen matkan alussa, jonka loppu nyt pian oli käsissä. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja sanoi itsekseen:
— Voi sentään, jos tässä rupean tulemaan lapselliseksi, niin miten sitten käy?
Näin rohkaistuna kutakuinkin, hän jatkoi matkaansa, syventyen kaupunkiin.
Millaiseen kaupunkiin! Millainen olisikaan ollut, verrattuna silloiseen hetkeen, kuva siitä tilasta, johon kaupunki oli joutunut edellisen vuoden nälänhädän kautta?
Sattumalta Renzo juuri sattui kulkemaan kaupunginosan kautta, joka oli kaikkein suurimman tuhon ja muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä katuristeyttä, jolla silloin oli nimenä Carrobio di Porta Nuova. Siinä oli silloin keskellä pikkutoria risti, ja vastapäätä ja sen kohdan vieressä, missä nyt on San Francesco di Paolan kirkko, vanha Pyhälle Anastasialle omistettu kirkko. Niin raivokas oli ollut rutto ja siihen jätettyjen ruumiiden levittämä tartunta, että harvojen eloon jääneiden oli ollut pakko muuttaa pois ympäriltä. Tämä yksinäisyys ja avuttomuus oli jo omiaan ohikulkijassa herättämään synkkää alakuloisuutta, mutta siihen liittyi lisäksi useamman kuin yhden aistin tästä uudesta elottomasta asutuksesta vastaanottama kamala ja inhoittava vaikutus. Renzo joudutti askeleitaan, rohkaisten mieltään ajatuksella, ettei päämäärä saattanut olla niin lähellä ja toivoen, että näky ennen hänen perilletuloaan ainakin osaksi oli muuttuva. Ja todella hän vähän matkaa siitä tuli paikkaan, jota kumminkin saattoi sanoa elävien olopaikaksi. Mutta millainen olopaikka, ja millaisia eläviä!
Epäluulo ja pelko pitivät kaikki asuntojen ulko-ovet suljettuina, paitsi muutamia, jotka olivat selkiselällään joko sentähden, että kuolema oli tyhjentänyt nämä talot asukkaista, tai että ne väkivaltaisesti oli murrettu auki. Toiset ovet olivat ulkoa kiinninaulitut ja sinetillä varustetut, niissä kun oli joko vainajia tai ruttosairaita. Monet niistä oli merkitty noella tehdyllä ristillä, jotta monattot tiesivät sisällä olevan korjattavia ruumiita. Ja kaikki tämä oli tapahtunut enemmän huvin, kuin muun vuoksi, kun nimittäin paikalle oli osunut joku terveyslautakunnan asiamies tai joku muu virkamies, joka oli saanut päähänsä toimeenpanna määräyksiä tai yksinkertaisesti tehdä kiusaa. Näki kaikkialla matkan varrella ryysyjä ja mitä inhoittavampia tahrattuja siteitä, mädänneitä olkia, ikkunoista ulos viskattuja vuodeliinoja; joskus ruumiita tai äkkiä kadulle kuolleita, jotka oli jätetty siihen kunnes ruumisvaunut kulkivat ohi niitä poiskuljettamaan; toiste näitä ruumiita putoili vaunuista tai viskottiin niitä ulos ikkunoista. Siihen määrin tämän kurjuuden itsepäisyys ja kestäväisyys oli raaistanut mielet ja pannut unhoittamaan kaiken omaistenrakkauden ja yhteiskunnallisen arkaluontoisuuden.
Kaikkialla olivat täydelleen vaienneet myymälöiden ja verstaiden melu, ajoneuvojen räminä, kaupustelijoiden huudot, ohikulkijoiden pakinat. Ja varsin harvoin tätä kuolonhiljaisuutta keskeytti muu kuin ruumisvaunujen kolina, kerjäläisten valitukset, sairaiden vaikeroiminen, hurjistuneiden ulvonta ja monattojen huudot. Päivän valjetessa, keskipäivällä ja illalla tuomiokirkon kello antoi merkin erityisten arkkipiispan ehdoittamien rukousten lukemiseen. Tähän kutsuun vastasivat toisten kirkkojen kellot. Ja silloin saattoi nähdä ihmisten asettuvan ikkunoiden ääreen yhteisessä joukossa rukoilemaan. Saattoi kuulla kumeata äänien ja valitusten kohinaa, joka herätti surumielisyyttä, mitä kuitenkin lievensi jonkunlainen lohdutuksen tunne.
Tuohon aikaan oli kenties kaksi kolmannesta asujamista muuttanut manalle; suuri osa niistä, jotka vielä elivät, olivat sairaina tai lähteneet kaupungista; ulkoa tulleiden luku oli kuivunut melkein mitättömiin. Ja niiden harvojen joukossa, jotka kulkivat kaduilla, ei olisi sattumaltakaan pitkän matkan varrella kohdannut ainoatakaan, jossa ei olisi huomannut jotain omituista ja sellaista, mikä ei olisi ilmaissut surkeata olojen muutosta. Kaupungin huomattavimpien henkilöiden näki kulkevan ilman kaulusta ja vaippaa, jotka molemmat siihen aikaan välttämättömästi kuuluivat siistiin säätypukuun; papitkin olivat vailla kauhtanaa ja munkit ilman kaapua. Oli yleensä luovuttu jokaisesta pukineesta, joka omilla liehuvilla liepeillään olisi voinut kosketella jotakin tai — mitä kaikkein enimmin pelättiin — tarjota tilaisuutta voitelijoiden vehkeille. Paitsi että näin pyrittiin pukeutumaan niin ahtaisiin ja suppeisiin vaatteisiin kuin suinkin, oli jokaisen puku sangen laiminlyöty ja huolimaton: parrat olivat pitkät parrakkailla, tukatkin olivat pitkät ja hoitamattomat, mikä johtui, kuten tavallisesti, pitkällisen lamaustilan aiheuttamasta välinpitämättömyydestä, mutta myöskin siitä, että parturit olivat joutuneet epäluulonalaisiksi, sittenkuin muudan heistä, Giangiacomo Mora oli saatu kiinni ja tuomittu muka kuuluisana myrkyttäjänä. Tätä nimeä mainittiin kauan paikkakunnalla jokaisen kuuluisan rikoksen yhteydessä, vaikka se olisi ansainnut yleisempää ja kestävämpää säälin aiheuttamaa kuuluisuutta.
Useimmat pitivät toisessa kädessään sauvaa, muutamat pistooliakin, uhkaavana varoituksena jokaiselle, joka aikoi tulla liian lähelle; toisessa kädessä hyvänhajuisia pastilleja ja lävekkäitä metalli- tai puupalloja, joiden sisällä oli lääke-etikkaan kasteltuja pesusieniä; näitä he tavantakaa haistelivat tai pitivät lakkaamatta sieramien alla. Muutamat kantoivat kaulassaan pientä pulloa, joka sisälsi vähän elohopeaa, minkä luulivat kykenevän imemään itseensä ja pidättämään kaikki ruton turmiolliset vaikutukset; huolellisesti he sitten moneen kertaan päivän kuluessa vaihtoivat siihen uutta sisällystä. Aateliset eivät ainoastaan liikkuneet kaduilla ilman tavallista seuruettaan, vaan kulkivat myös kori käsivarrella ostamaan tarpeellisia ruokavaroja. Kun sattumalta kaksi ystävää kohtasi toisensa kadulla, he tervehtivät toisiaan kaukaa, tehden toisilleen äänettömiä ja kiirettä ilmaisevia merkkejä.
Jokaisella kulkijalla oli täysi työ välttää niitä saastaisia ja kuolettavia esteitä, joita oli hajalla maassa, jopa joskus täyteen sullottuna. Jokainen koetti pysyä keskellä katua, peläten jotain pahempaa likaa tai turmiollisemman taakan voivan pudota ikkunoista päälleen, ja myös peläten myrkky-jauheita, joita sanottiin usein viskattavan ylhäältä ohikulkijain päälle, ja lopuksi vielä peläten itse talojen seiniä, jotka saattoivat olla myrkkyvoiteilla sivellyt.
Näin tietämättömyys, joka aiheettomasti oli rohkea ja varovaisuutta noudattava, lisäsi tuskalliseen ahdistukseen uutta ahdistusta ja herätti turhaa kauhistusta, niiden järkevien ja hyödyllisten pelon- ja vaaranalaisuus-tunteiden sijalle, jotka se alussa oli syrjäyttänyt.
Tässä olemme antaneet kuvauksen siitä, mikä täällä oli vähimmin kammoittavaa ja surkuteltavaa, nimittäin terveiden ja varakkaiden kaupunginosasta. Niin monen kurjuuden kuvan nähtyämme ja ajatellessamme sitä vielä kammottavampaa, joka meidän on luotava lukijan katseiden eteen, emme nyt pysähdy kuvaamaan sairaita, jotka laahustelivat tai loikoivat kaduilla, köyhiä, lapsia, naisia. Tämä näky oli sellainen, että katsoja epätoivoissaan saattoi pitää jonkunmoisena lohdutuksena sitä, mikä poissaolleiden ja jälkeentulevien mielestä tuntuu onnettomuuden huipulta, nimittäin, että elossaolevien luku oli kuivunut niin vähiin.
Keskellä tätä hävitystä Renzo jo oli kulkenut melkoisen osan matkaansa, kun hän vielä ollen monen askeleen päässä kadulta, jolle aikoi poiketa, kuuli sieltäpäin lähestyvän sekavaa melua, mistä kuitenkin selvästi eroitti tuon tavallisen kauhean kellojen kilinän.
Tultuaan tuon kadun suulle, joka oli kaikkein leveimpiä, hän näki neljät pysähytetyt rattaat; ja kuten viljamarkkinoilla näkee ihmisten tulevan ja menevän, nostavan ja kaatavan kumoon säkkejä, samanlainen vilinä oli tässä paikassa. Monattot hyökkäsivät taloihin ja palasivat niistä hartioilla taakka, jonka sälyttivät joillekin rattaille. Toisilla heistä oli yllään punainen virkapuku, toiset olivat ilman tätä arvopukua, useilla oli vielä inhoittavammat arvomerkit, nimittäin erivärisistä nauhoista tehtyjä töyhtöjä ja ruusuja, joita nuo ilkiöt kantoivat ikäänkuin iloaan osoittaen keskellä tuota yleistä surua.
Milloin mistäkin ikkunasta kuului surkea ääni:
— Tänne, monattot!
Ja vielä kolkompi ääni vastasi tuosta synkästä joukosta:
— Heti paikalla, heti paikalla!
Kuulipa sitäpaitsi vuokralaisten valittavan, että vitkasteltiin, ja näihin vastasivat monattot kirouksilla.
Poikettuaan tälle kadulle, Renzo joudutti askeleitaan ja koetti olla näitä estäviä esineitä enempää katselematta, kuin mikä oli välttämätöntä voidakseen niitä välttää, kun hänen katseensa kohtasi erityistä sääliä herättävän seikan, joka ehdottomasti kiinnitti mieltä; Renzo pysähtyikin melkein tahtomattaan.
Erään talon kynnykseltä astui alas ja lähestyi jonoa nainen, jonka kasvot ilmaisivat varttunutta, mutta ei vielä ohimennyttä nuoruutta. Noissa kasvoissa ilmeni kauneus, jota suuri kärsimys ja taudin kuolettava kouristus oli verhonnut ja himmentänyt, mutta ei silti turmellut. Se oli tuota samalla pehmeätä ja majesteetillista kauneutta, joka säteilee lombardialaisesta verestä. Hän astui vaivaloisesti, mutta ei kuitenkaan hoiperrellen; silmät eivät vuodattaneet kyyneleitä, mutta näyttivät niitä runsaasti vuodattaneen. Tuossa surussa oli jotakin tyyntä ja syvää, mikä ilmaisi sielua, joka oli täysin tietoinen onnettomuudestaan sekä alistunut sitä kärsimään. Mutta hänen ulkomuotonsa ei ollut ainoa seikka, joka keskellä näin suurta kurjuutta saattoi hänet erityisen myötätunnon esineeksi ja joka veti hänen puoleensa tuon silloin niin väsähtäneen ja lamautuneen tunteen. Hän kantoi sylissään noin yhdeksänvuotiasta kuollutta tyttölasta, mutta tämä pieni ruumis oli hyvin somistettu, hiukset jakauksella otsalla, puettu lumivalkeaan hameeseen, ikäänkuin nuo kädet olisivat koristaneet sitä aikoja sitten palkinnoksi luvattua juhlaa varten. Tuo nainen ei pitänyt sitä makaavassa asennossa, vaan istumassa käsivarrellaan, rinta nojaten rintaan, ikäänkuin se olisi ollut elävä; kuitenkin pieni käsi, valkoinen kuin vaha, riippui sivulla raskaana kuin hengetön jäsen, ja pää lepäsi äidin hartialla raukeampana kuin nukkujalla — sanoin äidin, sillä ellei noiden molempien kasvojen yhdennäköisyys olisi tätä todistanut, olisivat sen selvästi todistaneet ne kasvot, joissa vielä kuvastui tunne-elämä.
Inhoittava monatto meni tuon naisen luo, ottaakseen lapsen hänen sylistään, mutta osoitti kuitenkin jonkunmoista tavatonta kunnioitusta ja ehdotonta epäröimistä. Mutta äiti peräytyi pari askelta, kuitenkin ilman, että hänen kasvoissaan saattoi huomata paheksumista tai närkästystä, ja hän virkkoi:
— Älkää häneen kajotko nyt; tahdon itse asettaa hänet näille rattaille. Ottakaa tästä.
Näin sanoen hän aukaisi kätensä, näytti rahakukkaroa ja pudotti sen monatton ojentamaan käteen. Sitten hän jatkoi:
— Luvatkaa, ettette riisu hänen yltään ainoatakaan rihmaa, ja että estätte muutkin sitä tekemästä, ja että laskette hänet maan poveen tällaisena.
Monatto painoi kättään sydämelleen. Sitten hän vallan auliisti ja melkein kunnioittavasti, enemmän tuon uuden tunteen vaikutuksesta, joka oli hänet vallannut, kuin odottamattoman palkinnon johdosta, vaivautui valmistamaan rattailla hieman tilaa pienelle vainajalle. Äiti suuteli tätä otsalle ja laski sen siihen kuin vuoteelle, sovitti sen siihen, levitti ylitse valkean vaatteen ja lausui sille nämä viimeiset jäähyväissanat:
— Hyvästi, Cecilia! Lepää rauhassa! Tänä iltana me muutkin tulemme, sitten aina pysyäksemme yhdessä. Rukoile tällävälin meidän puolestamme; ja minä rukoilen sinun ja muiden puolesta.
Sitten hän uudelleen kääntyi monattoon päin:
— Kun kuljette tästä takaisin tänä iltana, tulkaa ylös noutamaan minuakin; enkä minä tule olemaan yksin.
Näin sanottuaan hän palasi sisälle taloon ja hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ikkunaan, pitäen sylissään toista tyttöä, joka oli nuorempi ja vielä elossa, mutta jolla oli kuoleman enteet selvinä kasvoissa. Hän katseli siinä tuota vanhemman tyttärensä arvotonta hautajaiskulkua, kunnes rattaat lähtivät liikkeelle niin kauan kuin saattoi niitä nähdä; sitten hän katosi. Ja mitä muuta hän saattoi tehdä, kuin laskea vuoteelle ainoan jälellä olevan lapsensa ja laskeutua hänen viereensä yhdessä kuolemaan? Samoin vartensa päässä elämää uhkuva kukka yhdessä nupun kanssa kaatuu viikatteen terän viiltäessä, joka eroituksetta katkaisee kaikki niityn yrtit.
— Oi, Herra! huudahti Renzo, kuule heidän rukouksensa. Ota hänet luoksesi, hänet ja hänen pienokaisensa! He ovat tarpeeksi kärsineet; niin, he ovat tarpeeksi kärsineet!
Toinnuttuaan tästä omituisesta mielenliikutuksesta ja koettaessaan mielessään järjestää matkaohjettaan, tietääkseen, pitikö hänen seuraavassa kadunkulmassa kääntyä oikealle vai vasemmalle, hän kuuli siltäkin kadulta lähenevän toisen ja erilaisen melun, sekavia käskeviä ääniä, kumeita valituksia, naisten itkua, lasten parkumista.
Hän astui edelleen, odottaen tavallisuuden mukaan jotain synkkää ja surullista. Saavuttuaan kadun kulmaan, hän näki sekavan joukon lähestyvän ja hän pysähtyi, päästääkseen sen kulkemaan ohi. Siinä vietiin potilaita sairashuoneeseen. Toiset, joita väkisin kuljetettiin, tekivät tehotonta vastarintaa ja huusivat turhaan että tahtoivat kuolla omassa vuoteessaan, ja vastasivat hyödyttömin rukouksin kulkuetta ohjaavien monattojen kirouksiin ja komenteluun. Toiset astuivat ääneti, ilmaisematta surua tai muuta tunnetta, vallan kuin mielettöminä; naisia, hennot lapset sylissä, suurempia lapsia, jotka, pelästyneinä näistä huudoista, noista käskyistä, koko kulkueesta enemmän kuin epäselvästä kuolemanajatuksesta, ääneensä huutaen rukoilivat äidin suojelevia käsivarsia ja pyysivät päästä kotia. Mutta oi, kenties äiti, jonka luulivat jättäneensä nukkumaan vuoteeseensa, oli heittäytynyt siihen äkkiä ruton kouristamana ja loikoi ehkä siinä tunteettomana, kunnes rattaat tulivat noutamaan häntä sairaalaan, tai hautaan, jos olivat myöhästyneet. Kenties — mikä oli vielä katkerampia kyyneliä ansaitseva onnettomuus — heidän äitinsä makasi kokonaan tuskiensa valloissa ja oli unhoittanut kaiken, lapsensakin, ja kenties hänellä oli vaan yksi ajatus: saada kuolla rauhassa!
Keskellä tätä sekasortoa näki kuitenkin vielä jonkun mielenlujuuden ja omaistenrakkauden piirteen: näki isien, veljien, poikien, puolisojen tukevan rakkaita omaisiaan ja saattavan heitä lohdutussanoin. Ja näin eivät menetelleet ainoastaan täysi-ikäiset, vaan myös nuoret pojat ja tytöt, jotka seurasivat nuorempia siskoksiaan ja jotka osoittaen aikaihmisten älyä ja sääliä kehoittivat näitä olemaan kuuliaisia ja vakuuttivat, että mentiin paikkaan, jossa oli heidän parantumisestaan huolehtivia ihmisiä.
Keskellä tällaisten näkyjen aiheuttamaa surumielisyyttä ja hellyyttä, yksi seikka koski lähemmin vaeltajamme mieleen, sitä kiihoittaen. Tuo talo ei varmaankaan ollut kaukana, ja kuka tietää, eikö tuossa joukossa… Mutta kun koko kulkue oli ohi, ja kun tuo epäilys oli haihtunut, hän kääntyi erään monatton puoleen, joka kulki jälessä, ja kysyi häneltä Don Ferranten katua ja taloa.
— Mene hiiteen, tolvana! kuului vastaus.
Renzo ei ruvennut antamaan hänelle ansaittua vastausta; mutta huomattuaan parin askeleen päässä tarkastajan, joka kulki jonon päässä, ja jolla oli hieman kristillisempi ilme, hän kysyi häneltä samaa. Tämä viittasi sauvallaan suuntaan, mistä tuli ja sanoi:
— Ensimäinen katu oikealla, viimeinen suuri talo vasemmalla.
Sydän uuden ja voimakkaamman mielenliikutuksen raatelemana nuori mies kulkee osoitettuun suuntaan. Ja tuon kadun varrella hän äkkiä eroitti etsimänsä talon muiden matalampien ja vähäpätöisempien joukosta. Hän lähestyy ovea, joka on suljettu, tarttuu kolkutusvasaraan ja pitää sitä siinä kuin arpamaljassa, ennenkuin rohkenee ottaa esiin lipun, joka on ratkaiseva hänen elämänsä tai kuolemansa.
Viimein hän nostaa vasaran ja kolkuttaa päättäväisesti.
Muutaman hetken kuluttua raoitetaan ikkunaa, eräs nainen kurkistaa siitä varovasti katsoen, kuka se oli, ja katse epäilevänä, kuin olisi tahtonut sanoa:
— Monattoja? Rosvoja? Tarkastajia? Myrkyttäjiä? Paholaisia?
— Hyvä vaimo, sanoi Renzo katsoen ylös ja ääni jotenkin epävarmana.
— Onko täällä palveluksessa nuori maalaisnainen, nimeltä Lucia?
— Hän ei enää ole täällä, Menkää tiehenne, vastasi nainen, aikoen sulkea ikkunan.
— Hetkinen, minä rukoilen! Eikö hän enää ole siellä? Missä hän sitten on?
— Sairaalassa. Ja uudelleen hän tahtoi sulkea ikkunan.
— Mutta vielä hetkinen, taivaan nimessä! Onko hänessä rutto?
— Tietysti. Onko se mitään uutta, häh! Menkää nyt jo.
— Oi minua poloista! Malttakaapas: oliko hän hyvin sairas? Kuinka pitkä aika on siitä kuin…?
Mutta tällävälin ikkuna oli suljettu.
— Hyvä rouva, hyvä rouva! Yksi sana vaan, minä rukoilen, rakkaiden vainajienne nimessä! Enhän pyydä teiltä mitään, mikä teille kuuluu. Hoi!
Mutta se oli samaa, kuin olisi hän puhunut seinälle.
Uudestaan ahdistuneena ja raivoissaan pahasta kohtelusta Renzo tarttui toistamiseen vasaraan, ja oveen nojaten hän sitä puristi ja heilutti, kohotti sitä uudelleen epätoivoisesti kolkuttaakseen, mutta pidätti äkkiä iskunsa. Tässä mielenkiihoituksessa ollen hän kääntyi katsomaan, eikö näkisi jotain naapuria, jolta olisi voinut saada jotain tarkempaa tietoa, selvempää osviittaa. Mutta ensimäinen ja ainoa henkilö, jonka näki, oli toinen nainen noin kahdenkymmenen askeleen päässä. Tämän kasvot ilmaisivat kauhua, vihaa, kärsimättömyyttä ja ilkeyttä; silmät mulkoilivat ja näyttivät samalla tahtovan katsella Renzoa ja kauas; hän aukaisi suunsa huutaakseen täyttä kurkkua, mutta pidättäen hengitystäänkin; hän ojensi molempia luisevia käsivarsiaan, pisti esiin ja veti taas takaisin ryppyisiä ja petolinnun kynsien tavoin koukistettuja käsiään, ikäänkuin olisi tahtonut kaapata kiinni jotain; ja ilmeisesti saattoi nähdä, että hän aikoi kenenkään huomaamatta kutsua saapuville väkeä. Sinä hetkenä, jolloin Renzon katse kohtasi hänen katsettaan, tuo nainen kävi entistään inhoittavammaksi ja vavahti kuin se ainakin, joka yllätetään verekseltä.
— Mitä perhanaa…? alkoi Renzo, hänkin nostaen käsiään tuota naista kohti; mutta tämä menetti kaiken toivon huomaamatta saada Renzon vangituksi, ja päästi ilmoille huudon, jota oli siihenasti pidättänyt:
— Myrkyttäjä, ottakaa kiinni, ottakaa kiinni, kiinni myrkyttäjä!
— Kuka? Minäkö? Vaiti, sinä valhetteleva noita-akka, huusi Renzo.
Ja hän hyökkäsi häntä kohti, häntä peloittaakseen ja saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että hänen ennen kaikkea tuli ajatella omaa turvallisuuttaan. Eukon huutoihin riensi paikalle väkeä eri tahoilta, tosin ei joukottain, kuten olisi ollut laita samanlaisessa tilaisuudessa kolme kuukautta aikaisemmin, mutta joka tapauksessa suurempi määrä, kuin mitä tarvittiin yhden miehen tuhoamiseen. Samassa ikkuna aukeni uudelleen ja tuo äskeinen äreä eukko näyttäytyi siinä, tällä kertaa täydellisesti, ja huusi taholtansa:
— Ottakaa hänet kiinni, ottakaa hänet kiinni! Aivan varmaan hän on noita inhoittavia konnia, jotka kuljeksivat myrkkyvoiteillaan sivelemässä kunnon ihmisten ovia!
Kädenkäänteessä Renzo käsitti, että parempi oli päästä pakoon noilta, kuin jäädä asiaansa puolustamaan; hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, missä oli vähempi väkeä, ja sinnepäin hän alkoi juosta, tuupaten syrjään erään, joka tukki häneltä tien. Toista, joka juoksi hänen kimppuunsa, hän rajusti kolhaisi rintaan ja saattoi hänet peräytymään kahdeksan tai kymmenen askelta. Ja sitten hän täyttä vauhtia juoksi eteenpäin, puristettu ja jykevä nyrkki ilmassa, valmiina vastaanottamaan jokaisen, jota haluttaisi tulla hänen tiellensä. Hänen edessään jatkuva katu oli yhä vapaa; mutta selkänsä takana hän kuuli jalkojen töminää ja sitä kovempana tämän hirvittävän huudon:
— Kiinni, kiinni myrkyttäjä!
Hän kuuli nopeimpien takaa-ajavien askeleiden lähenevän. Hänen vihansa muuttui raivoksi, hänen ahdistuksensa muuttui epätoivoksi. Hänen näkönsä sameni; hän tarttui veitseensä, veti sen esiin tupesta, pysähtyi, käänsi taaksepäin kasvonsa, jotka olivat kammottavammat ja uhkaavammat kuin mitä hänellä koskaan oli nähty, ja ojentaen käsivarttaan ja heiluttaen ilmassa välkkyvää veitsenterää, hän huusi:
— Ken rohkenee, tulkoon eteenpäin, te konnat. Tällä minä hänet tosiaankin voitelen!
Mutta ihmeekseen ja epämääräistä tyydytystä tuntien hän huomasi, että vainoojansa jo olivat pysähtyneet ja seisoivat siinä epäröivän näköisinä. Kuitenkin he edelleen ulvoivat ja huitoivat käsillään kuin haltioituneet, ikäänkuin viitaten kaukana Renzon takana oleville ihmisille. Tämä kääntyi taas ja huomasi — mitä ankara mielenliikutuksensa oli estänyt häntä aikaisemmin näkemästä — rattaat, jotka etenivät, jopa kokonaisen jonon noita tavallisia ruumisvaunuja, ynnä tavallisen saattoväen. Ja jälessä pieni joukko ihmisiä, jotka hekin olisivat tahtoneet hyökätä myrkyttäjän kimppuun ja ottaa hänet keskelleen; mutta sama este asettui heidän tielleen. Huomattuaan näin olevansa kahden tulen välissä, Renzon mieleen johtui, että se, mikä oli kauhun aiheuttaja noille ihmisille, saattoi olla hänen pelastuksensa. Hän älysi, ettei tässä kannattanut pitkään tuumia, pisti jälleen veitsen tuppeen, vetäytyi hetkeksi syrjään, alkoi sitten taas juosta ruumisvaunuja kohti, antoi ensimäisten vaunujen kulkea ohi ja huomasi seuraavissa melkoisen tyhjän sijan. Nopeasti hän tähtää, ottaa vauhtia, hypähtää, kopsis, siinä hän seisoo ylhäällä vaunuissa oikealla jalallaan, vasen jalka heiluen ilmassa ja käsivarret ylhäällä tasapainoa ylläpitämässä.
— Hyvä! Hyvä! huusivat yhteen ääneen kaikki monattot, joista muutamat jalan seurasivat jonoa, toiset taas istuivat vaunuilla, toiset, kauheata mainitakin, ruumiiden päällä, juopotellen suuresta pullosta, joka kierteli miehestä mieheen.
— Hyvä! Mainiosti osattu!
— Tulitpa asettumaan monattojen suojeluksen alaiseksi. Voit katsoa olevasi kuin kirkossa, sanoi hänelle toinen niillä rattailla olijoista, joille Renzo oli keikahtanut.
Hänen vihollisensa olivat jonon lähestyessä enimmäkseen kääntyneet, ja poistuivat, kuitenkin yhä huutaen:
— Kiinni myrkyttäjä!
Muutamat vetäytyivät pois hitaammin, pysähtyen tavan takaa ja kääntyen Renzoon päin ilkein irvein ja uhkaavin elkein. Renzo vastasi heille rattailta heiluttamalla ilmassa nyrkkejään.
— Maltappas, kun minä heille näytän, sanoi hänelle muudan monatto; ja temmattuaan irti erään ruumiin yltä saastaisen rievun, hän kiireessä sitoi sen solmuun, ja tarttuen kiinni sen toisesta päästä, hän nosti ja heilutti sitä ilmassa lingon tavoin, uhaten noita itsepäisiä, ja oli heittävinään sen heihin, huutaen:
— Odottakaapas, konnat!
Tämän liikkeen nähdessään he kaikki kauhistuneina pötkivät pakoon. Ja Renzo näki vaan vihollistensa selät ja kantapäät, jotka heiluivat ilmassa kuin vanutusmyllyn nuijat.
Monattojen parista kohosi riemu-ulvonta, myrskyisä naurunremahdus, jatkuva hohotus, joka ikäänkuin säesti tuota pakoa.
— Kas, kas, näet, osaammeko suojella kunnon ihmisiä, sanoi Renzolle tuo monatto. Yksi meistä on enemmän arvoinen kuin sata noita jäniksiä.
— Saatanpa totisesti sanoa, että saan kiittää teitä henkeni pelastuksesta, vastasi Renzo; ja kiitän teitä sydämestäni.
— Ei kestä, sanoi monatto. Sinä sen ansaitset; näkeehän, että olet kelpo nuori mies. Teet oikein kun voitelet tuota roskaväkeä. Voitele, hävitä heidät sukupuuttoon; he ovat vasta kuolleina jonkunarvoiset. Palkinnoksi siitä elämästä, jota me vietämme, he meitä kiroavat ja sanovat, että kun rutto on ohi, he aikovat hirttää meidät kaikki tyyni. Mutta hepä ennen tulevat kukistumaan kuin rutto. Ja monattojen pitää jäämän yksin herrastelemaan Milanoon, voittolauluja virittämään ja iloa pitämään.
— Eläköön rutto ja kuolkoon tuo roskaväki! huudahti toinen. Ja ehdoittaen tämän soman maljan, hän nosti pullon huulilleen, ja pidellen sitä molemmin käsin rattaiden tärähdellessä, hän joi aimo kulauksen, ojensi sen sitten Renzolle, sanoen:
— Juo meidän terveydeksemme.
— Sitä toivon teille kaikille sydämeni pohjasta, sanoi Renzo; mutta minun ei ole jano. Minua ei todellakaan haluta juoda tällä hetkellä.
— Olitpa aika kiipelissä, kuten näyttää, sanoi monatto. Näytätpä oikein säikähtyneeltä. Myrkyttäjäksi vaaditaan toisenlaista naamaa.
— Jokainen toimittaa virkaansa niin hyvin kuin voi.
— Annappas tänne pullo, sanoi yksi niistä, jotka kulkivat jalan rattaiden vieressä. Tahdonpa juoda siitä vielä toisenkin kulauksen sen entisen omistajan terveydeksi, joka on tuossa keskellä tätä sievää seuraa … tuossa noin, luulemma, noissa komeissa vaunuissa.
Ja kamalasti ja inhoittavasti irvistäen hän osoitti edellä kulkevia rattaita, joilla Renzo parka istui. Sitten hän muutti kasvonsa vakaviksi, mikä näytti vielä kierommalta ja inhoittavammalta, kumarsi sinnepäin ja virkkoi:
— Sallikaa, rakas isäntä, että monatto raukka nauttii teidän kellarinne viiniä. Nähkääs, meidän elämämme ei ole kaikkein helpointa. Me olemme niitä, jotka ovat nostaneet teidät vaunuihin viedäksemme teidät maatilallenne. Ja muuten teidän kaltaisillenne ylhäisille herroille viini saattaa helposti olla epäterveellistä. Mutta monatto paroilla on hyvä vatsa.
Ja keskellä toveriensa naurunhohotusta hän tarttui pulloon ja kohotti sitä. Mutta ennenkuin joi, hän kääntyi Renzon puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi hänelle, kasvoissa ylenkatseellista sääliä:
— Epäilemättä se piru, jonka kanssa olet tehnyt liiton, on hyvin nuori. Sillä ellemme me olisi olleet sinua pelastamassa, olisi hän totisesti sinua kauniisti auttanut!
Ja uuden yleisen naurunpurskahduksen säestämänä hän nosti pullon huulilleen.
— Entä me, hoi, pullo tänne! huusivat useat äänet etumaisilta rattailta. Juotuaan siitä mielinmäärin roisto ojensi molemmin käsin suuren pullon toisille tovereilleen, jotka vuoroonsa ojensivat sitä toisilleen, kunnes viimeinen tyhjennettyään sen, tarttui sen kaulaan, pyörähytti sitä pari kertaa ilmassa ja paiskasi sen sitten murskaksi katukivitykseen, huutaen:
— Eläköön rutto!
Näin lausuttuaan hän rupesi kaiuttamaan erästä heidän rivoa lauluaan. Hänen ääneensä yhtyivät kaikki muut tämän halpamielisen kuoron äänet. Tämä pirullinen laulu, jota säestivät kellojen kilinä, pyörien ratina ja hevosten kavioiden kopina, raikui tyhjällä kadulla ja kajahti taloihin, katkerasti ahdistaen siellä olevien harvojen asukasten sydämiä.
Mutta mikä seikka ei joskus voisi tulla ihmiselle hyvään tarpeeseen? Mikä seikka ei voisi joskus huvittaa? Äsken kohtaamansa vaara oli saattanut Renzolle varsin siedettäväksi tämän vainajien ja elävien seuran. Ja nyt oli hänen korvissaan melkein musiikkia tuo, mikä vapautti hänet noista ikävistä keskusteluista. Ollen vielä puoleksi huumauksissa ja suunniltaan hän kuitenkin voimiensa mukaan sydämessään kiitti Kaitselmusta siitä, että oli vapautunut niin suuresta vaarasta kärsimättä ja tekemättä pahaa. Nyt hän rukoili Herraa vapauttamaan hänet vapauttajistaankin. Ja itse puolestaan hän oli varuillaan, katseli monattoja, katseli katua, käyttääkseen sopivaa hetkeä liukuakseen hiljaa alas vaunuilta, antamatta heille tilaisuutta melun nostamiseen tai muuhun kohtaukseen, joka olisi voinut herättää ohikulkijoissa pahaa epäluuloa.
Äkkiä hän eräässä kadunkulmassa luuli tuntevansa paikan. Hän katsoi tarkemmin ja tunsikin sen useista varmoista merkeistä. Tiedättekö missä hän oli? Se oli Itäiselle portille johtava valtakatu, jota pitkin hän oli hitaasti astunut sisälle kaupunkiin ja kiireisesti poistunut noin parikymmentä kuukautta aikaisemmin. Hänen mieleensä johtui heti, että siitä kuljettiin sairaalaan; ja tämä omituinen sattuma, että juuri oli oikealla tiellä, ilman että sitä oli tiedustellut, tuntui hänestä Kaitselmuksen erityiseltä viittaukselta ja hyvältä jatkumisen enteeltä. Tuona hetkenä tuli ruumisvaunuja vastaan tarkastaja, joka käski monattojen pysähtyä, ja jotain muuta lisäksi. Jono pysähtyi, ja laulu vaihtui meluavaan keskusteluun. Yksi Renzon rattailla olevista monattoista keikahti alas.
Renzo sanoi toiselle:
— Kiitän teitä suuresti ystävällisyydestänne. Jumala teitä siitä palkitkoon.
Ja hänkin hypähti alas toiselle puolelle.
— Mene, mene, myrkyttäjä-parka, vastasi tämä. Etpä sinä ainakaan puhdista Milanoa asukkaista.
Onneksi siinä ei ollut ketään sitä kuulemassa.
Jono oli pysähtynyt kadun vasemmalle laidalle. Renzo riensi joutuin vastakkaiseen suuntaan, ja kulkien muuria pitkin hän kiiruhtaa sillalle. Hän kulkee sen yli, jatkaa esikaupungin katua pitkin, tuntee kapusiinien luostarin, ja lähellä sen porttia hän näkee sairaalan kulman ja astuu sisälle sen rautaportista, jolloin hänen eteensä aukenee tämän kolkon olopaikan pihanpuoleinen näky: tuskin muuta kuin aavistus, vähäinen näyte, mutta joka tapauksessa laaja, vaihteleva, kuvaamaton näyte siellä vallitsevasta elämästä.
Pitkin rakennuksen molempia seiniä, jotka katse eroittaa tästä kohdasta, oli suunnaton ihmisvilinä; siinä liikkui sekava, monenmuotoinen, kuohuva ihmisjoukko; siinä lisätulvaa, tunkeilemista, seisahdusta. Täällä kokonaisia sairaiden parvia, jotka saapuvat sairaalaan; tuolla onnettomia istumassa tai loikomassa jommankumman tienviereisen ojan varrella; heiltä joko olivat voimat uupuneet laahaamaan itseään laitokseen sisälle, tai olivat he epätoivoissaan lähteneet sieltä ulos eivätkä jaksaneet kulkea edemmäksi. Toiset sairaat harhailivat hajalla, vallan kuin tylsämielisinä, toiset ollen vallan suunniltaan. Eräs varsin viehättyi kertomaan hourenäkyjään poloiselle, joka ruton ahdistamana makasi maassa; toinen hääri kuin riivattu. Kolmas katseli sinne tänne nauravan näköisenä, kuin olisi hilpeä näytelmä liikkunut hänen katseidensa edessä. Mutta tällaisen surkean hilpeyden kummallisin ja melukkain ilmaus oli äänekäs keskeymätön laulu, joka ei näyttänyt lähtevän tästä kurjasta joukosta, mutta jonka kuitenkin kuuli selvemmin kuin kaikki muut äänet. Se oli talonpoikainen lemmenlaulu, iloinen ja leikkisä, tuollainen niin sanottu villanella-laulu. Ja jos katseella seurasi äänen suuntaa, saadakseen selville, kuka tähän aikaan ja tässä paikassa saattoi olla iloinen, näki poloisen, joka vallan tyynenä istui ojan pohjalla ja lauloi täydestä sydämestä, kasvot taivasta kohti.
Kun Renzo tuskin oli kulkenut muutaman askeleen rakennuksen pohjoista sivua pitkin, nousi kummallinen pauhina tuosta väenpaljoudesta, ja kaukaa kuuli äänien huutavan:
— Varokaa; ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Renzo nousee varpailleen, katsoo eteensä ja näkee hillitsemättömän suuren hevosen juoksevan täyttä laukkaa, omituinen ja surkea ratsumies selässä. Tämä oli eräs raivokas potilas, joka oli nähnyt tämän eläimen riisuttuna ja ilman vartijaa rattaiden vieressä, ja joka hypättyään joutuin sen selkään, nyrkeillään takoi sen kaulaa, käyttäen korkojaan kannuksina ja kiihoittaen sitä hurjaan juoksuun. Monattoja juoksi jälessä ulvoen; sitten kaikki tämä peittyi tomupilveen, joka katosi etäisyyteen.
Näin jo huumautuneena ja väsyneenä monista näkemistään kurjuuden näyistä, nuori mies saapui tämän rakennuksen portille, missä oli löytävä kokoontuneena ja yhteensullottuna kenties enemmän kurjuutta, kuin mitä jo oli nähnyt koko sillä alueella, jonka kautta oli kulkenut. Hän astui tuolle portille, kulki holvin alle ja jäi hetkeksi seisomaan keskelle holvikäytävää.