SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Jo monasti olemme tulleet maininneeksi sotaa, joka tähän aikaan raivosi Herttua Vincenzo Gonzaga Toisen valtioissa vallanperimyksen johdosta; mutta tämä on aina tapahtunut kovassa kiireessä, niin että emme koskaan ole voineet tehdä muuta kuin ohimennen viittauksia. Mutta nyt on tärkeätä kertomuksemme ymmärtämiseen saada siitä tarkempaa tietoa. Tosin ne ovat seikkoja, mitkä tietää jokainen, joka osaa historiaa. Mutta kun oikein tunnemme itsemme, on meillä syytä olettaa, että tämän teoksemme tulevat lukemaan ainoastaan tiedottomat, eikä siis liene epäsoveliasta tässä mainita niitä mikä asianomaisille on välttämätöntä.
Olemme sanoneet, että tämän herttuan kuollessa hänen läheisin sukulaisensa, jolle lankesi vallanperimys, Carlo Gonzaga, nuoremman, Ranskaan siirtyneen sukuhaaran päämies, joka siellä omisti Neversin ja Rhetelin herttuakunnat, oli saanut haltuunsa Mantovan yliherruuden; ja nyt lisäämme: Montferratonkin yliherruuden, mikä seikka kiireen vuoksi jäi meiltä mainitsematta. Madridin hallitus, joka kaikin mokomin tahtoi — tämänkin olemme sanoneet — sulkea pois näistä molemmista läänityksistä uuden ruhtinaan, mitä varten se tarvitsi jotain syytä — sillä syyttä aloitetut sodat luonnollisesti sotisivat vastoin oikeutta — oli selittänyt puoltavansa sitä oikeutta, jonka toinen Gonzaga, Ferrante, Guastallan herttua väitti omistavansa Mantovaan nähden, ja sitä, jonka omistajiksi itseään väittivät Monferrat'iin nähden Carlo Emanuele I, Savoijin herttua ja Lothringenin leski-herttuatar Margherita Gonzaga. Don Gonzalo, sen suuren sotapäällikön sukua, jonka nimeä kantoi, oli jo ollut sotaretkellä Flanderissa, halusi suunnattomasti käydä sotaa Italiassakin, ja oli se henkilö, joka kenties kaikkein innokkaimmin lietsoi sodan liekkiä. Tulkiten mainitun hovin tarkoituksia ja kerjeten edelle sen määräyksiä hän toistaiseksi Savoijin herttuan kanssa oli tehnyt sopimuksen hyökkäyksestä Monferratoon ja sen jakamisesta; ja sittemmin hän helposti oli saanut tälle suunnitelmalleen vahvistuksen kreivi-herttualta, hän kun kuvaili helpoksi valloittaa Casalen, joka oli Espanjan kuninkaalle joutuneen osan parhaiten puolustettu paikka. Kuitenkin hän viimemainitun nimessä väitti tahtovansa valloittaa maan ainoastaan tallettamista varten, kunnes keisari oli lausuva ratkaisevan sanansa. Keisari oli valvoen osaksi toisten, osaksi omia etuja sillävälin kieltäytynyt vahvistamasta läänitys-oikeuksia uudelle herttualle ja oli määrännyt, että hän hänelle jättäisi väliaikaisesti hallittavaksi riidanalaiset maat; itse hän aikoi perehtyä eri puolueiden kantaan ja luovuttaa omistamisen sille, jolla oli suurin oikeus puolellaan.
Siihen Neversin herttua ei tahtonut suostua.
Hänelläkin oli voimakkaita ystäviä: kardinaali Richelieu, Venezian herrat ja paavi, jona siihen aikaan oli, kuten on mainittu, Urbanus VIII. Mutta ensiksimainittu, joka silloin oli takertuneena La Rochellen piiritykseen ja sotaan Englannin kanssa, ja jota sitäpaitsi pidätti kuningatar-äidin, Maria di Medicin puolue, tämä kun erityisten vaikutinten vuoksi vastusti Neversin herttuaaliista sukua, tarjosi ainoastaan hyviä toiveita.
Venezialaiset tahtoivat lähteä liikkeelle ja ilmaista kantansa ainoastaan jos ranskalainen armeija astuisi Italiaan. He auttoivat salaa herttuata minkä voivat, ja mitä tulee Madridin hoviin ja Milanon maaherraan, he panivat vastalauseita, ehdoittivat, kehoittivat rauhallisesti tai uhkaavasti, aina asianhaarojen mukaan. Paavi suositti Neversin herttuata ystäville, hieroi hänen hyväkseen sovintoa vastustajien kanssa ja suunnitteli sovinnon ehtoja; mutta sotavoimien lähettämisestä taistelutanterelle hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
Näin ollen molemmat hyökkäysliittolaiset kahta varmemmin saattoivat ryhtyä sovittuun yritykseen. Carlo Emanuele oli taholtaan tunkeutunut Monferratoon; Don Gonzalo oli ylen sodanhaluisena ryhtynyt piirittämään Casalea. Mutta hän ei siitä saanut kaikkea sitä tyydytystä, mitä oli itselleen toivonut; ei näet pidä kuvitella, että sodassa aina kuljetaan ruusuilla. Hovi ei antanut hänelle hänen haluamaansa avustusta, jopa se kielsi häneltä kaikkein välttämättömintä; liittolainen auttoi häntä liiaksi — hän nimittäin anastettuaan oman osansa siirsi asehankkeensa Espanjan kuninkaan alueelle. Don Gonzalo joutui siitä tavattomasti raivoihinsa; mutta hän vältti melun nostamista, peläten, että tuo Carlo Emanuele, joka oli yhtä toimelias vehkeilyissä ja taitavan yritteliäs liittojen solminnassa kuin urhoollinen aseiden käytössä, kääntyisi Ranskalaisten puolelle, ja niin oli hänen pakko ummistaa silmänsä, puida nyrkkiä taskussa ja vaieta.
Piiritys onnistui sittemmin huonosti, se venyi pitkään, jopa joskus vallan pysähtyikin, sekä piiritettyjen jäntevän, taitavan ja päättäväisen menettelyn vuoksi, että piirittäjän sotavoimien vähyyden tähden, ja muutamien historioitsijoiden mukaan hänen tekemiensä monien tyhmyyksien vuoksi. Tässä suhteessa jätämme totuuden paikoilleen; olemme muuten halukkaat, jos asianlaita todella oli näin, siitä suuresti iloitsemaan, jos se nimittäin on voinut olla syynä siihen, että harvempi mies sai surmansa, ruhjoutui tai joutui raajarikoksi ja, ceteris paribus, että Casalen katot vähemmin vahingoittuivat. Keskellä näitä vaikeuksia hän sai sanoman Milanon kapinasta ja riensi sinne omassa persoonassaan.
Siellä annetussa tapahtuman kertomuksessa mainittiin muun muassa Renzon kapinallinen ja melua nostanut pako, todet ja oletetut syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen vangitsemisensa; tiedettiin niinikään kertoa, että tuo henkilö oli paennut Bergamon alueelle.
Tämä viimemainittu seikka kiinnitti Don Gonzalon huomion.
Vallan toiselta taholta hän oli saanut tietää, että Veneziassa oli iloiten vastaanotettu sanoma Milanon kapinasta ja että siellä alussa oli luultu, että Don Gonzalon olisi pakko luopua Casalen piirityksestä ja että yhä vielä siellä luultiin hänen olevan siitä kovin huolissaan ja suuressa pulassa, varsinkin kun kohta tuon tapahtuman jälkeen oli saapunut Venezialaisten toivoma ja hänen pelkäämänsä sanoma, nimittäin että La Rochelle oli valloitettu. Syvästi loukkautuneena ihmisenä ja valtiomiehenä siitä, että noilla herroilla oli sellainen käsitys hänestä, hän tavoitteli jokaista tilaisuutta saattaakseen heidät tekemään sen johtopäätöksen, ettei hän suinkaan ollut menettänyt vanhaa urhoollisuuttaan. Sillä se, joka suoraan sanoo: "En pelkää", ei itse teossa sano mitään. Hyvä keino on tekeytyä loukatuksi, valittaa ja vaatia; ja kun siis Venezian lähetti oli tullut hänen luokseen kohteliaalle käynnilleen sekä urkkimaan hänen kasvoistaan ja ryhdistään miten oli laita hänen sisällään — pankaa merkille kaikki tämä; se on tuota vanhaa ovelaa politiikkaa —, Don Gonzalo puhui ensin mellakasta ohimennen ja miehen tavoin, joka jo on järjestänyt kaiken, johtui sitten puhumaan Renzosta, ja sitten tapahtui se, minkä lukija jo tietää, Senjälkeen hän ei enää huolehtinut niin mitättömästä asiasta, joka hänen puolestaan oli loppuun ajettu. Ja kun sitten pitkän aikaa myöhemmin vastaus saapui hänelle Casalen leiriin, minne oli palannut ja missä hänellä oli pää täynnä muita ajatuksia, hän kohotti ja käänsi päätään kuten silkkiäis-mato, joka hakee lehteä; hän kokosi hetken ajatuksiaan, palauttaakseen mieleensä tuon tapauksen, josta tuskin oli jäänyt varjoakaan hänen mieleensä. Sitten hän muisti tuon seikan, hänen mielestään sukelsi esiin tuon henkilön kuva himmeänä, epäselvänä. Hän siirtyi muuhun, eikä enää ajatellut sitä.
Mutta Renzolla, jolla saamiensa viittausten johdosta oli täysi syy olettaa kaikkea muuta kuin niin hyväntahtoista välinpitämättömyyttä, ei pitkään aikaan ollut muuta ajatusta tai oikeammin, muuta huolta, kuin elää piilossa. Saattaa kuvitella, että hänen palavin halunsa oli lähettää tietoja molemmille naisille ja puolestaan sellaisia heiltä saada; mutta siinä oli kaksi suurta vaikeutta. Toinen oli se, että hänenkin olisi pitänyt turvata kirjuriin; miesparka ei osannut kirjoittaa, eikä edes täydelleen lukeakaan. Ja kun hän, kuten muistanette, tohtori Juonittelijan kysellessä hänen lukutaitoaan, vastasi myöntävästi, ei tämä ollut mitään ylvästelevää kerskailua; asianlaita oli se, että hänen onnistui saada selvä painetusta, kun siihen uhrasi hieman aikaa; mutta kirjoitetun ymmärtämisen laita oli toisin.
Hänen oli siis pakko ilmaista kolmannelle henkilölle asiansa, arkaluontoinen salaisuutensa. Ja mies, joka osasi pidellä kynää ja johon saattoi luottaa, ei silloin ollut niinkään helposti löydettävissä, varsinkaan seudulla, missä ei ollut vanhoja tuttavia. Toinen vaikeus oli löytää kirjeen viejä, henkilö, joka juuri kulki niille seuduille, joka suostuisi viemään kirjeen perille ja jättämään sen oikeisiin käsiin — kaikki nämäkin seikkoja, joita oli vaikea tavata yhtyneinä samassa henkilössä.
Viimein Renzo etsittyään ja tunnusteltuaan löysi henkilön, joka otti kirjoittaakseen hänen asiansa. Mutta kun hän ei tietänyt, olivatko naiset yhä vielä Monzassa, vai olivatko vaihtaneet olopaikkaa, hän piti varovaisena sulkea Agneselle aiotun kirjeen kuoreen, jossa oli veli Cristoforon osoite ja joka sisälsi muutaman hänellekin kirjoitetun rivin. Kirjeen kirjoittaja otti niinikään toimekseen toimittaa sen perille; hän antoi sen miehelle, jonka oli määrä lähteä Pescarenicon lähistöön. Tämä jätti sen, lausuttuaan runsaita suosituksia, tien varrella olevaan ravintolaan, niin lähelle määräpaikkaa kuin suinkin. Ja kun se oli luostariin osoitettu kirje, se saapui perille. Mutta minne se sitten joutui, sitä ei koskaan saatu tietää. Kun Renzo ei saanut vastausta, hän kirjoitutti toisen kirjeen, melkein samanlaisen kuin ensimäisen, ja osoitti sen eräälle Leccossa asuvalle tuttavalleen tai sukulaiselleen. Hän haki toista viejää, löysikin sellaisen, ja tällä kertaa kirje saapui määräpaikkaansa, Agnese riensi joutuin Maggianicoon ja luetutti ja selitytti sen itselleen tuolla serkullaan, Alessiolla, Hän neuvotteli hänen kanssaan sopivasta vastauksesta, jonka serkku pani paperille. Keksittiin keino lähettää se Antonio Rivoltalle hänen asuntoonsa; tämä kaikki ei kuitenkaan tapahtunut niin nopeasti kuin me sitä kerromme. Renzo sai siis vastauksen, ja kirjoitutti uuden kirjeen. Sanalla sanoen, heidän välillään syntyi kirjevaihto, joka tosin ei ollut nopea ja säännöllinen, mutta joka kuitenkin oli jatkuva, vaikkakin aukkoja ja keskeytyksiä sattui.
Mutta jotta voisi kuvitella, minkälaatuinen oli tämä kirjevaihto, tulee hieman tietää, miten silloin tapahtuivat tällaiset seikat, ja miten ne tapahtuvat vielä nytkin; sillä tässä suhteessa luulen ettei mitään tai melkein mitään ole muuttunut.
Maalainen, joka ei osaa kirjoittaa, ja jonka kuitenkin tarvitsisi kirjoittaa jollekin, kääntyy henkilön puoleen, jolla on tämä taito, valiten hänet mikäli mahdollista vertaisistaan, hän kun joko epäilee toisia tai ei heihin ollenkaan luota. Hän kertoo hänelle niin selvästi kuin osaa mitä edellä on tapahtunut ja selvittää hänelle samaan tapaan mitä tulee kirjoittaa. Tuo kirjoitustaitoinen osaksi ymmärtää, osaksi aavistaa mistä on kysymys, antaa jonkun neuvon, ehdottaa jotain muutosta, virkkaa: "Jättäkää se vaan minun toimekseni", tarttuu kynään, panee parhaan taitonsa mukaan paperille toisen lausumat ajatukset, korjaa, parantelee niitä, alleviivaa, lieventää tai jättää kokonaan koskettelematta jonkun yksityiskohdan, jos katsoo sen asialle edullisemmaksi. Sillä sanottakoon mitä tahansa, henkilö, joka osaa jonkun seikan paremmin kuin muut, ei voi suostua olemaan pelkkä kone heidän käsissään; ja kun hän on nähnyt vaivaa perehtyä toisen asioihin, hän tahtoo myös ohjata niitä hieman oman mielensä mukaan. Näin ollen ei kirjoittaja kuitenkaan aina saa sanotuksi kaikkea sitä, mitä tahtoisi; joskus hän tulee kirjoittaneeksi jotain vallan muuta. Sattuuhan se meikäläisillekin, jotka kirjoitamme sellaista, mikä painatetaan.
Kun täten kyhätty kirje saapuu määrähenkilön käsiin, joka ei hänkään ole sen perehtyneempi aapistoon, hän vie sen toisen samantapaisen oppineen luo, joka sen hänelle lukee ja selostaa. Erimielisyyttä syntyy tulkitsemistavasta, sillä asianomainen, nojaten edellisiin tosiseikkoihin, väittää, että eräät sanat tietävät sitä, kirjeen lukija taas pitäen saamansa kokemuksen nojalla kiinni kirjeen kokoonpanosta, väittää, että ne merkitsevät tätä. Lopulta täytyy osaamattoman mukautua asiantuntijan mielipiteeseen, ja antaa hänen tehtäväkseen vastauksen kyhääminen, mikä tapahtuu samoin kuin edellisen kirjeen ja mikä sitten joutuu samanlaisen tulkinnan alaiseksi. Jos lisäksi kirjeessä käsitelty asia on hieman arkaluontoinen, jos siinä kosketellaan salaisia seikkoja, joita ei tahdottaisi antaa kolmannen henkilön ymmärtää, mikä voisi tapahtua, jos kirje eksyisi toisiin käsiin, jos tällaista peläten tahalla siinä on lausuttu asiat himmeästi, niin kirjevaihdon jatkuessa molemmat kirjeiden vaihtajat lopulta ymmärtävät toisiaan samoin kuin muinoin kaksi skolastikkoa, jotka neljä tuntia olivat väitelleet entelekiasta. En tahdo päivän tapahtumista noutaa esimerkkiä, sillä voisinpa siitä saada pahan iskun.
Kirjeitä vaihtavien ystäviemme laita oli tarkalleen sellainen kuin juuri olemme maininneet.
Ensimäinen Renzon nimessä kirjoitettu kirje sisälsi paljon seikkoja. Ensinnäkin paitsi paon kuvausta, joka oli supistuneempi, mutta myöskin sekavampi kuin se, minkä tämän kirjoittaja siitä on antanut, hän teki selkoa silloisesta tilastaan, josta Agnese ja hänen tulkkinsa saivat kaikkea muuta kuin selvän ja täydellisen käsityksen. Siinä puhuttiin salaisesta tiedonannosta, nimen muutoksesta, välttämättömyydestä pysyä salassa, vaikka hän olikin turvallisessa paikassa: kaikki seikkoja, jotka sellaisinaan eivät olleet heidän ymmärrykselleen aivan selviä, ja jotka mainitussa kirjeessä olivat lausutut verhotuin sanoin. Tuo Renzon kirje sisälsi lisäksi levottomuutta ja intohimoa uhkuvia kysymyksiä Lucian seikkailuun nähden sekä surullisia ja synkkiä viittauksia siitä Renzonkin korviin saapuneisiin huhuihin. Vielä siinä oli himmeitä ja kaukaisia toiveita, tulevaisuuden tuulentupia, sitäpaitsi lupauksia ja rukouksia uskollisuuden pitämisestä, kehoituksia pysymään kärsivällisenä ja rohkeana ja odottamaan parempia aikoja. Lyhyen ajan kuluttua Agnese sai tilaisuuden luotettavaa henkilöä myöten lähettää Renzon käsiin vastauksen ja ne viisikymmentä scudoa, jotka Lucia oli hänelle määrännyt. Nähdessään näin paljon kultaa, ei Renzo tietänyt, mitä ajatella; hänen mielensä oli täynnä ihmettelyä ja epävarmuutta, mitkä eivät jättäneet hänelle mitään rauhaa, ja hän riensi hakemaan sihteeriä, saadakseen kirjeen luetuksi ja näin oudon ja salaperäisen arvoituksen selitetyksi.
Tässä kirjeessä Agnesen sihteeri ensin hieman valitti tehtävänsä epäselvyyttä ja alkoi yhä valittaen selvitellä tuon henkilön tarinaa — näin kuuluivat hänen sanansa — ja sitten hän selitti noiden viidenkymmenen scudon tarkoituksen. Senjälkeen hän puhui Lucian lupauksesta, mutta teki sen kautta rantain, lisäten suorin ja selvin sanoin sen neuvon, että Renzo rauhoittuisi eikä enää ajattelisi asiaa.
Renzo oli vähällä käydä tulkitsevan lukijansa kimppuun: hän vapisi, kauhistui ja raivostui sekä siitä, minkä oli ymmärtänyt, että siitä, mitä ei ollut voinut ymmärtää. Kolmeen, neljään kertaan hän luetutti itselleen tuon kauhean kirjeen, milloin luullen ymmärtävänsä paremmin, milloin taas pitäen epäselvänä ja ymmärtämättömänä sitä, mikä alussa oli tuntunut selvältä. Ja ollen tämän kuumeisen intohimon valloissa hän tahtoi, että sihteeri heti tarttuisi kynään ja kyhäisi vastauksen. Ilmaistuaan mitä voimakkaimmin lausein sääliään ja kauhuaan Lucian kohtalon johdosta hän jatkoi saneluaan:
— Kirjoittakaa, etten minä voi rauhoittua, enkä tahdo rauhoittua, en nyt, enkä koskaan; ja ettei nämä ole neuvoja, joita sopii antaa minun kaltaiselleni miesparalle; ja etten aio kajota noihin rahoihin, että kätken ja säilytän niitä tuon nuoren naisen myötäjäisiksi; että hänen pitää tulla omakseni; että minä en tahdo tietää mistään lupauksesta; että olen kyllä kuullut Pyhän Neitsyen puuttuvan meidän poloisien asioihin auttaakseen hädänalaisia ja siitä saadakseen kiitosta, mutta että hän tekisi kiusaa ja vaatisi sanaansa syömään — sitä en koskaan ole kuullut; ja ettei suinkaan voi olla näin; ja että meidän näillä rahoilla tulee panna kuntoon taloutemme täällä; ja että vaikka tällä haavaa olen hieman pulmallisessa tilassa, niin se on tuulenpuuska, joka pian on ohi; ja muita senkaltaisia seikkoja. Agnese sai sittemmin tämän kirjeen; ja kirjevaihto jatkui yllä osoittamaamme tapaan.
Kun Lucian äidin oli onnistunut, en oikein tiedä millä keinoin, ilmaista tyttärelleen, että muudan oli elossa, turvissa ja että hän oli saanut heidän tietonsa, Lucia tunsi suurta huojennusta eikä enää toivonut muuta, kuin että tuo nuori mies hänet unhoittaisi, tai, sanoaksemme tarkemmin, että hän koettaisi unhoittaa. Lucia puolestaan sata kertaa päivässä teki Renzoon nähden samanlaisen päätöksen ja yritti joka keinoa sitä toteuttaakseen. Lakkaamatta hän työssään aherteli ja koetti kiinnittää siihen kaiken huomionsa; kun Renzon kuva palasi hänen mieleensä, hän oitis itsekseen lausui tai lauloi rukouksia. Mutta ikäänkuin ilkamoiden tämä kuva ei tullut avoimesti ja ilmeisenä; se hiipi salaa muiden kuvien mukana, niin ettei mieli huomannut sitä vastaanottaneensa kuin vasta jonkun aikaa jälestäpäin.
Lucia siirtyi usein ajatuksissaan äitinsä luokse; miten olisikaan voinut olla toisin. Ja hänen mielikuvituksensa Renzo tuli hiljaa hiipien kolmanneksi, kuten todellinen Renzo niin usein oli tehnyt. Ja niin tämä nuorukainen ilmestyi kaikkien henkilöiden mukana, joka paikassa, jokaisessa menneisyyden muistossa. Ja kun tyttöparka joskus haaveili tulevaisuudestaan, ilmestyi tuo kuva silloinkin, vaikka vaan sanoakseen: siellä minä ainakaan en tule olemaan mukana. Jos siis Renzon täydellinen karkoittaminen ajatuksista oli toivottoman turha yritys, onnistui Lucian kuitenkin jossakin määrin ajatella häntä harvemmin ja vähemmin hehkuvasti, kuin mitä sydämensä olisi vaatinut; se olisi onnistunut hänelle paremminkin, jos hän olisi ollut yksin sitä tahtomassa. Mutta Donna Prassede nähkääs oli olemassa, jonka hartain pyrkimys oli karkoittaa Renzo Lucian ajatuksista, ja joka sitä varten ei ollut keksinyt parempaa keinoa kuin että puhui Renzosta niin usein kuin suinkin.
— Kas niin, hän virkkoi usein, nyt ei enää ajatella tuota miestä!
— Minä en ajattele ketään, vastasi Lucia.
Donna Prassede vaan ei ottanut tyytyäkseen moiseen vastaukseen ja huomautti, että hän halusi tosiseikkoja, eikä pelkkiä sanoja. Ja hän laverteli pitkään nuorten naisten tavoista, puhuen niistä seuraavasti:
— Kun tytöt ovat rakastuneet heittiöön — ja sellaisiin he parhaasta päästä kiintyvät — eivät he enää voi vapautua heistä. Jos naimiset kunniallisen, järkevän, kelpo miehen kanssa jonkun onnettoman sattuman vuoksi ovat menneet myttyyn, niin he heti rauhoittuvat; mutta jos on kysymys huimasta uskalikosta, niin ovat he toivottomia.
Ja sitten alkoi hän ladella tuon poissaolevan miesparan ansioluetteloa, pahantekijän, joka muka oli tullut Milanoon ryöstämään ja murhaamaan; ja kaikinmokomin hän tahtoi saada Lucian tunnustamaan kaikki ne koirankujeet, jotka Renzo muka oli tehnyt kotiseudullaankin.
Ääni värähdellen häpeästä, surusta ja kaikesta siitä paheksumisesta, jonka hänen lempeä luonteensa ja nöyrän riippuvainen asemansa sallivat hänen sisällään liikkua Lucia vastusti tätä käsitystä ja vakuutti, että tuo poloinen nuori mies ei koskaan kotikylässään ollut antanut aihetta puhumaan itsestään muuta kuin hyvää; kernaasti olisi hän suonut, näin hän sanoi, että joku sieltä kotikylästä olisi ollut läsnä täällä, jotta hän olisi voinut vedota hänen todistukseensa.
Myöskin Milanon seikkailuun nähden, josta hänellä ei ollut tarkkoja tietoja, hän Renzoa puolusti sen vakaumuksen nojalla, mikä hänellä oli hänen käytöksestään aina hänen lapsuudestaan asti. Lucia puolusti häntä tai ainakin luuli puolustavansa yksinomaan säälin vaatiman velvollisuuden nojalla, totuuden rakkaudesta, tai käyttääksemme sanaa, jonka avulla hän itselleen selitti tunnettaan, lähimäisen rakkaudesta. Mutta tästä puolustuksesta Donna Prassede sai uusia todistusperusteita vakuuttaakseen Lucialle, että tämän sydän yhä vielä oli kiintynyt tuohon mieheen. Ja totta puhuen, en saata sanoa, miten todella oli laita noina hetkinä. Se ruma kuva, jonka vanha nainen loi tuosta nuoresta miesparasta palautti päinvastoin Lucian mielessä entistään vilkkaampana ja selvempänä sen kuvan, joka siihen oli painunut pitkällisen tuttavallisen seurustelun aikana; pakosta tukahutetut muistot palasivat joukottain; vastenmielisyys ja ylenkatse palauttivat niin monen kunnioituksen aiheen; sokea ja raju viha herätti hänen sydämessään kahta voimakkaamman säälin. Ja kuka tietää, paljonko näiden tunteiden ohella saattoi hänen sisällään liikkua tuota toista tunnetta, joka niiden seurassa niin helposti pujahtaa sieluun. Saatamme kuvitella miten vahvasti se takertuu siihen mieleen, josta sitä pakolla koetetaan karkoittaa. Oli miten oli, nämä keskustelut eivät koskaan Lucian puolelta olisi kestäneet kauan; hänen sanansa upposivat pian nyyhkytyksiin.
Jos tämä Donna Prasseden kohtelu olisi aiheutunut vanhastaan juurtuneesta vihasta Luciaan, olisivat kenties tämän kyyneleet häntä liikuttaneet ja saattaneet vaikenemaan; mutta nyt hän puhui parhaassa tarkoituksessa ja lasketteli edelleen sanatulvaansa joutumatta mielenliikutukseen; samoin saattavat vaikeroimiset ja rukoukset joskus pysäyttää vihollisen aseet, mutta eivät pidätä kirurgin veistä. Mutta täytettyään, kuten hänen omat sanansa kuuluivat, hyvin yhdeltä kerralta velvollisuutensa, hän siirtyi nuhtelusta ja ankarasta moitteesta kehoituksiin, neuvoihin, joita höysti muutamilla kiitoslauseillakin, näin lieventääkseen karvasta makealla ja saavuttaakseen paremmin tarkoituksensa vaikuttamalla hoidokkaansa sieluun joka taholta. Kaikista näistä kohtauksista, jotka aina alkoivat, jatkuivat ja päättyivät jotakuinkin samoin, hyvä Lucia ei kuitenkaan katkeroitunut äreälle saarnaajattarelleen, joka muuten kohteli häntä mitä lempeimmin, osoittaen tätenkin hyvää tarkoitustaan. Hänen mieleensä jäi niistä sentään sellainen kiihoitus, sellainen ajatusten ja tunteiden temmellys, että hän jälestä tarvitsi pitkän aikaa ja paljon ponnistusta, saavuttaakseen aikaisemman tasapainonsa.
Onneksi Lucia ei ollut ainoa, jolle Donna Prasseden piti tehdä hyvää. Siitä seurasi, etteivät nuo nuhdesaarnat voineet toistua niin usein. Olihan hänen huolehdittava palvelijakunnastaan — kaikki päitä, joista mikä enemmän, mikä vähemmän kaipasi oikaisua ja ohjausta; olihan paljon muita tapauksia, joissa hän sai tilaisuuden tehdä samaa palvelusta useille muille, tehden sen pelkästä hyvästä sydämestä, ilman mitään erityistä velvoitusta; ja paitsi tätä kaikkea hänellä oli viisi tytärtä; tosin ei yksikään näistä enää asunut kotona, mutta he tuottivat hänelle kuitenkin enemmän päänvaivaa, kuin jos olisivat siellä asuneet.
Kolme heistä oli nunnia, kaksi naimisissa; tästä seurasi luonnollisesti, että Donne Prassedella oli kolme luostaria, ja kaksi perhettä hallittavanaan, sangen lavea, monimutkainen ja erittäin tukala tehtävä sentähden, että kaksi aviomiestä, isien, äitien ja veljien tukemina, kolme abbedissaa, muiden arvohenkilöiden ja nunnien avustamina eivät tahtoneet alistua hänen ylijohtoonsa. Käytiin siis sotaa, jopa samalla kertaa viittä sotaa, salassa, määrärajojen sisällä kohteliaasti, mutta vilkkaasti ja lakkaamatta. Jokaisessa näistä viidestä paikasta oli alati valpas pyrkimys välttää hänen huolenpitoaan, sulkea tie hänen neuvoiltaan, väistää hänen tiedustelujaan ja verhota, mikäli mahdollista, pienimmätkin seikat pimeän vaippaan. En puhu vastustuksesta ja vaikeuksista, joita hän kohtasi käsitellessään toisia asioita, jotka koskivat häntä vielä vähemmin; jokainen tietää, että sen, joka tahtoo tehdä ihmisille hyvää, useimmiten on tehtävä se vastoin heidän tahtoaan. Ainoa paikka, missä hänen intonsa saattoi häiriintymättä ja vapaasti päästä vaikuttamaan, oli hänen oma kotinsa; siellä jokainen oli kaikessa ja kaikkeen hänen tahdolleen alamainen, lukuunottamatta Don Ferrantea, jonka laita oli vallan erikoinen.
Ollen oppinut mies, häntä ei miellyttänyt käskeminen eikä liioin totteleminen. Saattoipa hänen arvoisa vaimonsa kaikissa talon asioissa olla määräävä emäntä, sitä hän ei ollenkaan vastustanut; mutta hän itse ei tahtonut olla mikään kuuliainen orja, ei totisesti. Ja jos hän pyynnöstä erityisissä tilaisuuksissa teki hänelle kynäpalvelusta, se johtui siitä, että tämä toimi häntä miellytti; mutta saattoipa hän tässäkin kohden panna vastalauseensa, ellei se, mistä hänen vaimonsa käski hänen kirjoittaa, ollut sopusoinnussa hänen vakaumuksensa kanssa.
— Vaivatkoon päätään, hän mutisi näissä tapauksissa; kirjoittakoon itse, kun asia hänestä näyttää, niin selvältä.
Donna Prassede koetti tällöin turhaan jonkun aikaa taivuttaa häntä, mutta ei kuitenkaan voinut muuta kuin napista häntä vastaan, sanoen häntä itsekkääksi, mieheksi, joka tekee kaikki oman päänsä mukaan, oppineeksi, arvonimi, joka sisälsi sekä harmia että vähän imartelua.
Don Ferrante vietti tuntikausia työhuoneessaan, missä hänellä oli melkoinen kirjakokoelma, lähes kolmesataa nidosta; ne olivat pelkkiä valittuja teoksia, kaikkein kuuluisimpia kirjailijoita eri aloilla; niistä hän oli toisiin enemmän, toisiin vähemmän perehtynyt. Astrologian alalla hän syystä kävi enemmästä kuin pelkästä harrastajasta. Hänellä ei siitä ollut ainoastaan yleistietoja eikä tuota kulunutta sanastoa, jonka näytteitä ovat esim. vaikutukset, aspehdit, liitot, y.m., vaan osasipa hän puhua luontevasti, ja vallan kuin professori katederiltaan, taivaan kahdestatoista piiristä, suurimmista kehistä, valoisista ja pimeistä asteista, kohoamisesta ja vajoamisesta, siirtymisistä ja mullistuksista, sanalla sanoen tieteen varmimmista ja salatuimmista perusteista. Noin kaksikymmentä vuotta hän usein toistuvien ja pitkien väittelyjen muodossa oli puolustanut Cardanuksen järjestelmää hyläten erään toisen oppineen kannan, joka pelkästä itsepäisyydestä, kuten Don Ferrante väitti, kiven kovaan piti kiinni Alcabizion järjestelmästä. Don Ferrante kyllä kernaasti tunnusti vanhanajan kansojen etevämmyyden, mutta ei silti voinut kärsiä, ettei tahdottu myöntää oikeutta uudenajan ihmisille silloin, kun he ilmeisesti olivat oikeassa. Hän tunsi myös keskinkertaista paremmin tieteiden historiaa, osasi tarvittaessa mainita oikeiksi todistetut tärkeimmät ennustukset sekä puhua henkevästi ja oppineesti toisista toteutumattomista enteistä, todistaakseen, ettei syy ollut tieteen, vaan niiden, jotka eivät olleet voineet sitä hyvin käyttää.
Muinaisajan filosofiaa hän osasi sen verran kuin oli tarpeellista; ja hän opiskeli sitä yhä edelleen lukemalla Diogenes Laertiusta. Mutta eihän voi omaksua kaikkia järjestelmiä, olivat ne kuinka oivallisia tahansa, ja jos mielii olla filosofi, täytyy kuitenkin valita joku kirjailija, ja sentähden Don Ferrante oli kohdistanut valintansa Aristoteleeseen, joka, kuten hän sanoi, ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, hän on lyhyesti sanoen filosofi ennen kaikkea. Hän omisti myös useita Aristoteleen uudenaikaisten syvimpien ja oppineimpien oppilaiden teoksia: Aristoteleen vastustajien teoksia hän ei koskaan ollut tahtonut lukea, välttääkseen ajanhukkaa, kuten sanoi, eikä liioin ostaa, välttääkseen rahan tuhlausta. Ainoastaan poikkeuksena hän oli kirjastossaan antanut sijan tuolle kuuluisalle kaksikymmentäkaksi kirjaa käsittävälle teokselle De Subtilitate ja muutamille muille Cardanuksen antiperipatetisille teoksille, sen nojalla, mitä tämä mies oli aikaansaanut astrologian alalla; sillä, niin hän arveli, mies, joka oli osannut kirjoittaa tutkimuksen De restitutione temporum et motuum coelestium sekä teoksen Duodecim genitararum, ansaitsi huomiota, silloinkin, kun hän iski kiveen; tämän miehen suuri vika oli, niin hän sanoi, se, että hän oli liiaksi henkevä, eikä kukaan saattanut sanoa kuinka pitkälle hän olisi mennyt filosofiassakin, jos hän ei olisi poikennut oikealta tieltä. Muuten, vaikka Don Ferrante oppineiden keskuudessa kävi täydellisestä peripatetikosta, hän omasta mielestään ei katsonut tarpeeksi tuntevansa tätä koulua; ja monesti hän väitti, hyvin vaatimattomasti, että olemus, yleiskäsitteet, maailmansielu ja olioiden luonne, eivät olleet niin selviä seikkoja, kuin saattaisi luulla.
Luonnontieteitä hän kohteli enemmän ajanvietteenä kuin tutkimuksen esineenä. Itse Aristoteleenkin ja Pliniuksen tätä ainetta koskevat teokset hän oli vaan lukenut niitä tarkemmin tutkimatta. Kuitenkin hän sattumalta oli yleisestä filosofiasta saanut tietoja tällä alalla ja oli selaillut Portan teosta Magia naturale, Cardanuksen kirjoittamia Kivien, Eläinten ja Kasvien historioita, Albert Suuren yrttejä, kasveja ja eläimiä käsitteleviä tutkielmia sekä muita vähemmän tärkeitä teoksia, ja tämän nojalla hän tarvittaessa osasi huvittaa koolla olevia oppineita henkilöitä puhuen useiden lääkekasvien mitä merkillisimmistä avuista ja kummallisimmista ominaisuuksista, kuvaten tarkasti sireenien muodon ja tavat ja työn, yhden ainoan feniks-linnun, selittäen miten salamanteri voi olla tulessa palamatta, miten imijäkalalla, tuolla pienellä eläimellä, on voima ja rohkeus yks kaks keskellä merta pysäyttää kuinka suuri laiva tahansa, miten kastepisarat muuttuvat helmiksi näkinkenkien kuoren sisällä, miten kameleontti elää pelkästä ilmasta, miten kristalli vuosisatojen kuluessa hitaasti muodostuu kovettuneesta jäästä, ja muita mitä ihmeellisimpiä luonnon salaisuuksia.
Magiaan ja noituus-taitoon hän oli vielä enemmän perehtynyt, nämä kun olivat, sanoo lähdeteoksemme, paljon yleisempää suosiota nauttivia ja tärkeämpiä tieteitä ja joiden tosiseikat ovat paljoa painavammat ja helpommin todistettavissa. On melkein tarpeetonta mainita ettei tällä hänen harrastuksellaan koskaan ollut muuta tarkoitusta kuin perinpohjin perehtyä noitien pirullisiin temppuihin, jotta hän itse olisi voinut olla niiden suhteen varuillaan ja niiltä puolustautua. Ja nojaten etupäässä suureen Martino Delrivoon (tiedemieheen) hän kykeni vasituisesti keskustelemaan lemmen-noitumisesta, nukutus- ja vihollismielis-noitumisesta ja noiden kolmen päänoitumislajin lukemattomista lajeista, joita, kuten lähdeteoksemme huomauttaa, niin turmiollisin seurauksin vielä silloin joka päivä harjoitettiin.
Yhtä laajat ja perusteelliset olivat Don Ferranten tiedot historian, varsinkin yleisen historian alalla, ja siinä olivat hänen lempikirjailijansa Tarcagnota, Dolce, Bugatti, Campana, Guazza, sanalla sanoen kaikkein kuuluisimmat.
— Mutta mitä olisikaan historia, oli Don Ferranten usein tapana sanoa, ilman politiikkaa? Opas, joka kulkisi edelleen ilman ketään opastettavaa jälessä, mille neuvoisi oikeata tietä, joten askeleet menisivät hukkaan; samoin politiikkaa ilman historiaa saattaisi verrata vaeltajaan, joka kulkisi umpimähkään ja ilman opasta. Hänen kirjastossaan oli hylly, joka oli omistettu tilastotieteellisille kirjailijoille. Siinä oli useiden maineettomien ja toisluokkaisten nimien joukossa nimet sellaiset kuin Bodino, Cavalcanti, Sansovino, Parata, Boccalini. Kahta teosta Don Ferrante kuitenkin tällä alalla piti muita monta vertaa etevämpänä, kahta teosta, joita hän jo jonkun aikaa oli tottunut pitämään ensimäisinä, voimatta koskaan päättää kummalle niistä antaisi etusijan: toinen niistä oli kuuluisan firenzeläisen salakirjurin "Ruhtinas" ja "Puheet" — tosin veijari, näin tuumi Don Ferrante, mutta syväaatteinen; toinen oli tuon ei suinkaan vähemmän kuuluisan Giovanni Boteron kirjoittama "Valtion järki"; — kunnon mies, sanoi Don Ferrante, mutta samalla teräväpäinen. Mutta vähää ennen meidän kertomuksemme tapahtumisaikaa oli ilmestynyt teos, joka ratkaisi ensisijan kysymyksen, vieden voiton noista kahdesta merkkiteoksestakin, arveli Don Ferrante; se oli kirja, johon oli suljettu ja ikäänkuin tipahutettu kaikki häijyydet, jotta ne voisi tuntea, ja kaikki hyveet, jotta voisi niitä harjoittaa. Tämä kirja oli varsin pieni, mutta se oli puhdasta kultaa, sanalla sanoen, se oli Don Valeriano Castiglionen teos "Hallitseva Valtiomies", tuon ylen kuuluisan miehen, josta voi sanoa, että kaikkein suurimmat kirjailijat häntä kilvan ylistivät ja jota ylhäisimmät henkilöt kilvan kutsuivat luokseen; tätä kirjailijaa, kuten jokainen tietää, paavi Urbanus VIII kunnioitti mitä uhkuvimmilla kiitoslauseilla; häntä kardinaali Borghese ja Napolin varakuningas, Don Pietro da Toledo kehoittivat kirjoittamaan, edellinen paavi Paavali V:nnen, jälkimäinen katolilaisen kuninkaan Italiassa käymien sotien historian, kumpikin tosin turhaan; tämän kirjailijan Ranskan kuningas, Ludvig XIII, kardinaali Richelieun kehoituksesta nimitti historiankirjoittajakseen; tälle kirjailijalle Savoijin herttua Kaarle Emanuel uskoi saman tehtävän, ja saman kirjailijan ylistykseksi herttuatar Kristina, kaikkien kristillisimmän kuninkaan, Henrik IV:nnen tytär, saattoi arvokirjassa, muiden arvonimien ohella omistaa nämä sanat; "että hänellä varmasti on Italiassa saavuttamansa maine meidän aikojemme ensimäisenä kirjailijana".
Mutta vaikka Don Ferrante saattoi sanoa olevansa perehtynyt kaikkiin yllä mainittuihin tieteisiin, oli kuitenkin yksi tiede, jossa hän ansaitsi ja omistikin professorin arvonimen: nimittäin ritarillisuuden tieteessä. Siitä hän ei ainoastaan puhunut täydellisenä mestarina, vaan osasi, usein kutsuttuna riidanratkaisijaksi kunnianasioissa, aina langettaa jonkun ratkaisevan tuomion. Hänellä oli kirjastossaan, ja saattaapa sanoa, päässäänkin, kaikkein kuuluisimpien tämän alan kirjailijoiden teokset: Paride dal Pozzo, Fausto da Longiano, Urrea, Muzio, Romei, Albergato, Torquato Tasson ensimäinen ja toinen Forno; viimemainitun kirjailijan teoksista hänellä alati oli käsillä ja hän osasi aina siteerata ne "Vapautetun" ja "Valloitetun Jerusalemin" paikat, jotka kelpaavat todistuskappaleiksi ritarillisuuden kysymyksissä. Mutta tekijäin tekijä, hänen käsityksensä mukaan, oli meidän kuuluisa Francesco Birago, jonka seuraan hän sangen usein yhtyi antamaan lausuntoaan kunnianasioissa, ja joka puolestaan puhui Don Ferrantesta erityisen kunnioittavasti, Ja heti kun tämän etevän kirjailijan teos "Ritarillisia keskusteluja" oli ilmestynyt, Don Ferrante epäröimättä ennusti, että tämä teos oli kumoava Olevanon arvoaseman ja että se oli oleva, muiden jalojen sisariensa rinnalla, ikäänkuin ylhäisimmän arvostelukyvyn lakikirja jälkeentulevaisilla — ennustus, huomauttaa lähdeteoksemme, jonka toteutumisen suhteen jokainen saattaa tehdä johtopäätöksensä.
Tämän jälkeen kirjailijamme siirtyy tarkastamaan Don Ferranten harrastusta kaunokirjallisuuden alalla. Mutta alamme epäillä, onko lukijalla enää halua seurata häntä tälle opastusretkelle; jopa alamme pelätä, että mekin puolestamme olemme antaneet aihetta moitteeseen liian orjallisesta kopioimisesta ja lähdekirjailijamme kaltaisesta ikävystyttämisestä, me kun olemme niin auliisti seuranneet häntä tähänasti kertomuksellemme kovin vieraan seikan kuvaamisessa, minkä hän luultavasti on paisuttanut yksinomaan saadakseen tilaisuuden koreilla oppineisuudellaan ja näyttää, ettei hän ollut jälellä aikansa tietämyksestä. Sentähden emme pyhi pois mitä olemme kirjoittaneet, kun emme tahdo, että aikamme ja vaivamme olisi mennyt hukkaan, mutta sivuutamme lopun palataksemme kertomuksemme kulkuun; teemme sen sitä suuremmalla syyllä, kun meillä on vielä pitkä taival kuljettavana, ennenkuin kohtaamme ainoatakaan henkilöistämme, ja vielä pitempi taival, ennenkuin jälleen tapaamme ne henkilöt, joiden kohtaloita lukija varmaankin enemmän harrastaa, jos hän tässä kaikessa yleensä jotain harrastaa. Seuraavan vuoden, nimittäin 1629:n syksyn loppuun asti, he kaikki, mitkä vapaasta tahdosta, mitkä taas pakosta, pysyivät jotenkin siinä tilassa, joihin heidät jätimme, ilman että kellekään heistä tapahtui, tai ilman että yhdenkään heistä onnistui toimittaa mitään, mikä ansaitsisi mainitsemista. Tuli sitten syksy, jolloin Agnese ja Lucia olivat sopineet tavata toisensa. Mutta suuri yleinen tapahtuma saattoi tämän tuuman raukeamaan. Ja tämä oli epäilemättä yksi sen vähimpiä seurauksia. Sitten seurasi toisia suuria tapahtumia, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään huomattavaa muutosta henkilöidemme kohtalossa. Lopuksi uudet, yleisemmät, mahtavammat, raivokkaammat tapahtumat saapuivat heihinkin asti, alhaisimpiinkin heistä, yhteiskunta-asteikon mukaan; niin kuin ääretön, hurja, harhaileva myrskytuuli, joka nyhtää juurineen irti puita, raastaa pois katot, kaataa kellotapulien huiput, paiskaa kumoon muurit, hajoittaa sinne tänne pirstaleet, nyhtäen irti maassa piilevät nurmenkin idut, kokoaa nurkista lakastuneet ja kevyet lehdet, jotka heikompi tuuli on sinne koonnut, ja kuljettaa ne mukaansa käärittyinä voittosaaliiseensa.
Jotta niiden yksityishenkilöiden kohtalot, jotka meidän on määrä kertoa, täysin selviäisivät, on ehdottoman tärkeätä, että ensin annamme kuvauksen, vaikkapa suppeankin, noista suurista julkisista tapahtumista, tehden sen hieman kauempaa.