Kihlautuneet: Historiallinen romaani

by Alessandro Manzoni

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ken nähdessään huonosti viljellyllä pellolla jonkun metsäkasvin, kuten esim. kookkaan suolakkaan, tahtoisi tarkalleen tietää, onko se kasvanut itse pellolla syntyneestä idusta vai tuulen tai linnun siihen pudottamasta siemenestä, turhaan tätä asiaa pohtisi, koskaan löytämättä ratkaisua.

Samoin emme me saata sanoa, oliko kreivi-sedän päätös turvautua luostaripiirin esimieheen, tämän sekavan solmun sopivimpana katkaisijana, itsestään syntynyt hänen aivoissaan, vai oliko se siihen johtunut Attilion viittauksesta.

Varmaa ainakin on, ettei tämä ollut sattumalta lausunut tuota sanaa. Ja vaikka hän hyvin saattoi odottaa, että näin selvä viittaus oli nostava kreivi-sedän herkän epäluuloisen itserakkauden, hän kuitenkin oli tahtonut vilahuttaa tätä apukeinoa hänen silmiensä edessä, osoittaakseen tietä, jota myöten hän halusi hänen astuvan. Toiselta puolen tämä keino oli niin kreivi-sedän luonteen mukainen, siihen viittasivat asianhaarat niin selvästi, että saattaa varmasti olettaa hänen ilman tuollaista viittaustakin sen keksineen, olihan kysymys siitä, että jo yleisesti tunnetussa taistelussa, ei mies, joka kantoi hänen nimeään, hänen oma veljenpoikansa, joutuisi tappiolle. Tämä oli seikka, joka hyvin läheisesti koski hänen vaikutusvaltaansa, mikä oli hänelle niin ylen kallisarvoinen. Se hyvitys, jonka hänen veljenpoikansa itse olisi voinut itselleen hankkia, olisi ollut tautia pahempi lääke, selkkauksien lähde, ja tämä oli, maksoi mitä maksoi, ehkäistävä, ja aikaa hukkaamatta. Jos hän olisi käskenyt Rodrigon tällöin lähtemään linnastaan, tämä luultavasti ei olisi totellut. Ja jos olisi totellut, niin olisihan se ollut taistelukentän luovuttamista, se olisi ollut hänen oman perheensä peräytymistä luostarin tieltä.

Käskyt, lain valta ja kaikki tämänkaltaiset peljätykset olivat täydelleen tehottomat tällaiseen vastustajaan nähden. Luostari- ja maallikkopapit olivat täydelleen vapaat joutumasta maallisen tuomioistuimen eteen. Ja tämä vapaus ei ainoastaan käsittänyt henkilöitä, vaan myös heidän asuinpaikkojaan. Tämä on tosiseikka, jonka kaikki tietävät, nekin, jotka eivät olisi lukeneet muuta historiaa kuin tämän teoksemme.

Kaikki, minkä saattoi tehdä tällaiselle vastustajalle oli se, että poisti hänet seudulta. Ja ainoa keino panna tämä toimenpide täytäntöön oli kääntyä luostaripiirin esimiehen puoleen, jonka mielivallasta riippui tuon henkilön jääminen tai poistaminen.

Luostaripiirin esimies ja kreivi olivat vanhoja tuttavia; he tosin olivat tavanneet toisensa harvoin, mutta joka kerta kun tämä oli tapahtunut, he olivat toisilleen ilmaisseet harrasta ystävyyttä ja tuhlaillen tarjonneet toisilleen palvelusta. On joskus helpompi tulla toimeen henkilön kanssa, joka on useampien johtaja, kuin jonkun yksityisen hänestä riippuvan kanssa. Sillä jälkimäinen pitää silmällä yksinomaan omaa asiaansa, tuntee vaan omaa intohimoaan ja huolehtii ainoastaan omasta edustaan, kun sitävastoin edellinen yhdellä ainoalla katseella havaitsee sata eri suhdetta, sata seurausta ja etua, sata pelastettavaa seikkaa, ja näin saattaa häneen vaikuttaa sadalta eri taholta.

Perinpohjaisen harkinnan jälkeen kreivi-setä eräänä päivänä kutsui päivällisille luostaripiirin esimiehen ja valitsi hänelle ylen viekkaasti keksien mitä valituimpia pöytävieraita. Näiden joukossa oli muutamia hänen sukulaisiaan, joilla oli mitä ylhäisin nimi, niitä, joiden pelkkä perhenimi oli loistava arvonimi ja jotka ryhdikkäästi jonkunmoisella synnynnäisellä varmuudella ja suojelevaisuuden äänenpainolla suuruutensa yläilmoista suvaitsivat tuttavallisesti puhua suurista asioista. Näiden onnistui, sitä nimenomaan tavoittelematta, joka hetki herättää ja vahvistaa käsitystä suuruudestaan ja voimastaan. Vieraiden joukossa oli myös jokunen määrä henkilöitä jotka olivat kiintyneet taloon perinnöllisen ystävyystunteen ja isäntään elinaikaisen orjamaisuuden nojalla. Nämä henkilöt olivat lientä tarjottaessa sanoneet niin ja amen kaikkeen, tehden sen suullaan, silmillään, korvillaan, koko päällään, koko ruumiillaan, koko sielullaan, ja kun oli ehditty jälkiruokaan, olivat he saaneet erään vieraista niin pitkälle, ettei tämä enää muistanut miten menetellä, kun piti sanoa ei.

Kun oli istuttu pöytään, kreivi-isäntä pian käänsi keskustelun Madridia koskeviin asioihin. Roomaan kuljetaan useampia teitä;[31] Madridiin hän kulki joka tietä. Hän puhui hovista, kreivi-herttuasta, ministereistä, kuvernöörin perheestä, härkätaisteluista, mitkä viimemainitut hän osasi täydelleen kuvata, hän kun oli ollut sellaisessa läsnä ja nauttinut tästä näytelmästä eräältä Escurial-linnan ylhäiseltä paikalta. Mainitusta linnasta hän saattoi tehdä selkoa yksityiskohtia myöten, sillä muuan kreiviherttuan suosikki oli hänelle näyttänyt kaikki sen sopet. Jonkun aikaa koko pöytäseura, kuulijakunnan tavoin kuunteli yksinomaan tarkkaavaisesti häntä; sitten se jakautui yksityiskeskusteluihin. Kreivi-setä kertoi silloin edelleen koko joukon tuollaisia hupaisia juttuja vieruskumppanilleen, luostaripiirin esimiehelle, joka häiritsemättä antoi hänen niitä loppumattomiin lasketella. Mutta äkkiä kreivi muutti puheainetta ja käänsi sen pois Madridista; ja hovista hoviin, arvosta arvoon hän ohjasi sen kardinaali Barberiniin, joka oli kapusiinilainen ja silloisen paavin, Urbanus VIII:nnen veli.

Lopuksi täytyi kreivin antaa toistenkin vähän puhua ja vuorostaan kuunnella, ja ottaa huomioon, että maailmassa oli sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät tanssineet yksinomaan hänen pillinsä mukaan. Vähän senjälkeen noustiin pöydästä, ja kreivi pyysi esimiestä tulemaan hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.

Kaksi voimanedustajaa, kaksi valkopäätä, kaksi täydellistä kokemusta oli tässä vastatusten. Hänen ylhäissukuisuutensa pyysi hänen korkea-arvoisuuttaan istumaan, istui itsekin ja alkoi:

— Huomioon ottaen ystävyyden, joka vallitsee meidän välillämme olen katsonut soveliaaksi ilmaista teidän Korkea-Arvoisuudellenne asian, joka koskee meitä molempia ja joka on ratkaistava meidän kahden kesken, ilman että se kulkee toisten käsien kautta, jotka voisivat… Sentähden minä verukkeitta, vilpittömästi, suoraan sanon teille mistä on kysymys; ja olen varma siitä että pari sanaa vaihdettuamme asiasta sovimme. Teidän luostarissanne Pescarenicossa, on muuan munkki Cristoforo, kotoisin ———sta?

Luostaripiirin esimies nyökäytti myöntäen päätänsä.

— Suvaitkoon siis Teidän Korkea-Arvoisuutenne sanoa minulle vilpittömästi, hyvän ystävän tavoin … tuota henkilöä … tuota munkkia en persoonallisesti tunne; ja kuitenkin tunnen paljon kapusiini-munkkeja ja kaikki he ovat kunnon ihmisiä, uutteria, varovaisia, nöyriä: olen aina ollut teidän munkkikuntanne ystävä, aina lapsuudestani asti. Mutta jokaisessa hieman suuressa perheessä … on aina joku yksilö, joku pää … ja tuo veli Cristoforo … tiedän varmalta taholta, että hän on mies … joka melkoisesti pitää riitaisuuksista … joka ei ole vallan niin varovainen, niin kunnioittavainen… Lyönpä vetoa, että hän on useammin kuin kerran tuottanut Teidän Korkea-Arvoisuudellenne päänvaivaa.

— Huomaan hyvin: hän on ottanut jonkun asian ajettavakseen, ajatteli odottaessaan esimies. Se on minun syyni, olisihan minun pitänyt tietää, että tuo siunattu Cristoforo on munkki, jonka on matkustaminen saarnatuolista toiseen, sillä häntä ei koskaan saa jättää samalle paikkakunnalle puolta vuotta kauemmaksi, ei ainakaan maalaisluostariin.

— Oh! hän sitten sanoi ääneensä: minua suuresti pahoittaa, että Teidän Ylhäisyydellänne on moinen käsitys veli Cristoforosta. Sillä mikäli minä tiedän, hän on tavoiltaan nuhteeton munkki luostarissa ja myös suuresti arvossa pidetty sen ulkopuolellakin.

— Ymmärrän varsin hyvin, että Teidän Korkea-Arvoisuutenne katsoo velvollisuudekseen… Mutta kuitenkin rohkenen, vilpittömänä ystävänä, ilmaista teille asian, joka on hyvin tärkeä teidän tietää; ja vaikka se jo olisikin tullut tietoonne, minä saatan rikkomatta velvollisuuksiani, huomauttaa teille muutamia seurauksia … mahdollisia; en sano sen enempää. Me tiedämme, että tuo Cristoforo suojeli erästä tuon paikkakunnan miestä, miestä… Epäilemättä Teidän Korkea-Arvoisuutenne on kuullut hänestä puhuttavan: miestä, joka niin suurta pahennusta nostaen pakeni oikeuden käsistä, tehtyään tuona kauheana Pyhän Martin päivänä tekoja … oh tekoja! … tarkoitan Lorenzo Tramaglinoa.

— Ai, ai, ajatteli esimies; ja hän sanoi: Ensi kerran kuulen puhuttavan tästä yksityisseikasta. Mutta Teidän Ylhäisyytenne varsin hyvin tiennee, että yksi puoli kutsumustamme on juuri siinä, että haemme eksyneitä palauttaaksemme heidät…

— Tietysti, tietysti. Mutta eräänlaisten henkilöiden suojeleminen!… Ne ovat vaarallisia, ylen arkaluontoisia tehtäviä.

Ja tässä hän ei tapansa mukaan pullistanut poskiaan ja puhaltanut ulos ilmaa, vaan pani suunsa nippuun ja veti sisään ilmaa yhtä paljon kuin muulloin puhalsi ulos. Sitten hän jatkoi:

— Olen katsonut tärkeäksi antaa Teidän Korkea-Arvoisuudellenne tämän neuvon, sillä jos Roomasta käsin saattaisi saapua teille jotain … en oikein tiedä miten sanoisin…

— Olen kiitollinen Teidän Ylhäisyydellenne tästä neuvosta; kuitenkin on minulla edelleen se varma vakaumus, että, jos otetaan asiasta lähemmin selvä, huomataan veli Cristoforon, jos on seurustellut tuon miehen kanssa, tehneen sen yksinomaan aikeissa käännyttää tuon miehen parempiin tekoihin. Veli Cristoforon minä tunnen.

— Te tiedätte epäilemättä paremmin kuin minä, minkälainen henkilö hän oli maallikkona, ne kauniit urotyöt, jotka hän teki nuoruudessaan.

— Se on hengellisen puvun kunnia, herra kreivi, että mies, joka maallikkona on saattanut antaa aihetta kulkupuheisiin, puettuaan tuon puvun yllensä, on muuttunut toisenlaiseksi. Ja siitäperin kuin veli Cristoforo on kantanut tuota pukua…

— Tahtoisin kernaasti sen uskoa; sanon tämän sydämestäni, tahtoisin sen uskoa; mutta joskus, kuten sananparsi sanoo, munkkikaapu ei vielä tee munkkia.

Tämä sananparsi ei tarkalleen sopinut tähän kohtaan. Mutta kreivi oli käyttänyt sitä toisen asemesta, joka oli haamoittanut hänen aivoissaan: Susi pysyy sutena, vaikka se nahkansakin vaihtaa.

— Minulla on eräitä tietoja, hän jatkoi, eräitä osviittoja.

— Jos Teidän Ylhäisyytenne, virkkoi luostaripiirin esimies, todella tietää tämän munkin tehneen jonkun hairahduksen — saatammehan me kaikki erehtyä — niin teette minulle erityisen palveluksen ilmaisemalla sen. Minä olen esimies, arvoton tosin, mutta tehtäväni on juuri oikaista, keksiä parannuskeinoja.

— No sanonpa teille; tuohon ikävään asianhaaraan, että veli Cristoforo on ottanut suojelukseensa tuon kyseessä olevan yksilön, liittyy toinen yhtä epämiellyttävä seikka, joka saattaisi… Mutta me molemmat tietysti järjestämme kaikki yhtä haavaa, Nähkääs, tuo samainen veli Cristoforo on antautunut ilmiriitoihin veljenpoikani Don Rodrigo ———n kanssa.

— Tuo minua pahoittaa, tuo minua sanomattomasti pahoittaa!

— Veljenpoikani on nuori ja tulinen. Hän tuntee arvonsa, eikä ole tottunut siihen, että häntä yllytetään…

— On oleva velvollisuuteni ottaa tarkka selvä moisesta seikasta. Kuten jo sanoin Teidän Ylhäisyydellenne — ja pitkällisen ihmistuntemuksenne ja tasapuolisuutenne nojalla te epäilemättä tiedätte nämä asiat paremmin kuin minä — me kaikki olemme lihaa ja verta, kaikki alttiina erehtymiselle … niin hyvin toinen kuin toinenkin — ja jos veli Cristoforo on hairahtunut…

— Nähkääs, Korkea-Arvoisuutenne, tällaiset asiat kuten äsken mainitsin, ovat sitä laatua, että me voimme niistä tehdä lopun kahden kesken, haudata ne täällä unhoitukseen … sillä jos sellaisia seikkoja rupeaa liiaksi penkomaan, saattaa ne kahta pahemmiksi. Teidän Korkea-Arvoisuutenne tietää, miten tuollaisessa tapauksessa käy: moiset riidat ja pistelyt alkavat joskus vallan mitättömästä seikasta, ja sitten ne usein suurenemistaan suurenevat… Ja jos rupeaa hakemaan pahan juurta, niin sattuu jompikumpi näistä kahdesta seikasta: joko ei pääse yrityksen päähän, tai ilmenee satoja uusia selkkauksia. Moiset jutut täytyy tukahuttaa, kerrassaan katkaista, niin Teidän Korkea-Arvoisuutenne: tukahuttaa tai katkaista. Veljenpoikani on nuori; ja tuolla hengenmiehellä, mikäli olen kuullut, on vielä koko nuoren iän into, kaikki nuoren miehen taipumukset. On siis meidän velvollisuutemme, joita painaa vuosien taakka — liiankin raskas, arvoisa isä, eikö niin? — on meidän velvollisuutemme olla järkeviä nuorten puolesta ja korjata heidän hullutuksensa. Onneksi siihen vielä on aikaa. Asia ei vielä ole herättänyt melua; saatamme vielä sanoa principiis obsta. Täytyy poistaa tuli oljista. Joskus sattuu, että henkilö, joka jossakin ei ole paikallaan, tai joka lisäksi siinä aikaansaa häiriötä, menestyy vallan mainiosti toisaalla. Teidän Korkea-Arvoisuutenne kyllä keksii, minne soveliaasti sijoittaa tuon munkin. Onhan mahdollista sekin, että hän toistenkin silmissä on tullut epäluulonalaiseksi ja että nämä haluaisivat hänen siirtämistään toisaalle, ja lähettämällä hänet johonkin kaukaiselle vaikutusalalle, niin on se yksi matka, mutta kaksi palvelusta. Näin kaikki itsestänsä järjestyy, tai paremmin sanoakseni, ei ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Tätä johtopäätöstä esimies oli keskustelun alusta odottanut. — Hyvä, hyvä, hän ajatteli, huomaan kyllä minne pyrit. Ainahan on niin: niinpian kuin munkkiparka on joutunut tekemisiin teikäläisten kanssa, tai on teillä vähänkin vastuksena, niin heti paikalla esimiehen täytyy antaa hänelle matkapassi, tutkimatta, onko hän väärässä vai oikeassa.

Ja kun kreivi lopetti puheensa ja puhalsi pitkään ulos ilmaa, mikä oli pisteen veroista, sanoi luostaripiirin esimies:

— Käsitän täydellisesti mitä herra kreivi tahtoo sanoa; mutta ennenkuin otan tämän askeleen…

— Se on askel, ja se ei ole askel, arvoisa isä. Se on luonnollinen ja tavallinen asia. Ja jos ei ryhdytä tähän toimenpiteeseen ja nopeasti lisäksi, niin aavistan kosolta vastuksia, kokonaista onnettomuuksien sarjaa. En luulisi veljenpoikani ryhtyvän mihinkään äärimäisiin tekoihin … ja olenhan muuten minä sellaisia estämässä. Mutta sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ellemme me tätä pulmaa täällä kahden kesken selvitä, ja aikaa hukkaamatta, ratkaisevalla iskulla, niin ei ole todennäköistä, että se pysähtyy, että pysyy salassa … silloin ei ainoastaan veljenpoikani… Me herätämme ampiaispesän, Teidän Korkea-Arvoisuutenne. Nähkääs, me olemme samaa sukua, meillä on sukulaisuussuhteita…

— Ylen ylhäisiä…

— Ymmärrättehän: kaikki henkilöitä, joilla on jaloa verta suonissa, ja jotka tässä maailmassa jotain merkitsevät. Kunnia on tässä kysymyksessä; jutusta tulee yhteinen asia … ja silloin sekin, joka on rauhaa rakastava… Voi, se olisi todella sydäntä särkevää minulle … jos minun olisi pakko … minun, joka olen aina niin lämpimästi suosinut kapusiinilais-munkkeja!… Tehdäksenne hyvää, kuten teette, yleisön niin suureksi ylösrakennukseksi, te luostari-ihmiset tarvitsette rauhaa, olla vapaita selkkauksista ja olla sovussa niiden kanssa, jotka… Ja lisäksi heillä on maallikkosukulaisia … ja nuo ikävät kunnianloukkaus-jutut, jos niitä vaan jatkuu, laajenevat, haaraantuvat ja vetävät lopulta pyörteeseensä puolen maailmaa. Minulla on nyt sellainen virkatehtävä, joka velvoittaa minua ylläpitämään eräänlaista arvokkaisuutta. Hänen Ylhäisyytensä … herrat virkaveljeni … varsinkin kun ottaa huomioon tuon toisen asianhaaran … niin siitä tulee koko säädyn yhteinen asia… Tiedättehän miten tuollaisten asiain käy.

— On totta, sanoi esimies, että veli Cristoforo on saarnaaja, ja että minä jo hieman olin ajatellut … minulta juuri kysytään saarnamiestä… Mutta tällä hetkellä, näiden asianhaarojen vallitessa se voisi näyttää rangaistukselta; ja rangaistus ennen tarkkaa tutkintoa…

— Mikä rangaistus se olisi, joutavia; sehän on vaan viisaan varovaisuuden aiheuttama toimenpide, molemminpuolisen sopimuksen tuottama hätäkeino, joka torjuu onnettomuuksia, mitkä voisivat… Luulen jo selvittäneeni mielipiteeni.

— Herra kreivin ja minun välillä asiaa todella saattaa täten käsittää; sen ymmärrän. Mutta koska asia on sillä kannalla, joten se kerrottiin Teidän Ylhäisyydellenne, minusta näyttää mahdottomalta, ettei siitä lähiseudulla olisi vihiä, kaikkialla on kiihoittajia, eripuraisuuden nostajia tai ainakin pahansuopia uteliaita, jotka voidessaan nähdä aatelisia ja munkkia tukkanuottasilla, siitä suunnattomasti iloitsevat; ja nämä urkkivat, lavertelevat ja huutavat. Jokaisella on oma arvokkaisuutensa suojeltavana; ja minulla erityisesti esimiehenä — tosin arvottomana — on erityinen velvollisuus… Munkkikaavun kunnia … siitä olen vastuunalainen … se ei ole minun omaisuuttani … se on hoitooni uskottu ja minä olen velvollinen… Teidän herra veljenpoikanne, jos hän nyt on niin kiihoittunut, kuin mitä Teidän Ylhäisyytenne kertoi, voisi katsoa tällaista menettelyä hänelle tuotetuksi hyvitykseksi ja … miten sanoisinkaan … siitä kerskailla, riemuita, mutta…

— Teidän Korkea-Arvoisuutenne laskee pilaa: minun veljenpoikani on aatelismies, joka ihmisten edessä on kunnioitettu … säätynsä ja arvonsa mukaan: mutta minun edessäni hän on poikanulikka, ja tekee tarkalleen sen, minkä minä hänelle määrään. Vielä lisäksi: veljenpoikani ei tästä asiasta saa tietää mitään. Mikä pakoittaa meitä tekemään tiliä menettelystämme? Ne ovat asioita, jotka me hyvinä ystävinä ratkaisemme kahdenkesken, ja kaikki haudataan täällä unhoitukseen. Älkää siis olko huolissanne tästä. Ymmärränhän minä, luulemma, milloin on pakko vaieta. Ja hän huohotti vahvasti.

— Mitä taas tulee lavertelijoihin, niin mitä he oikeastaan voivat sanoa? Munkki, joka lähtee paikkakunnalta mennäkseen saarnaamaan toiselle seudulle, onhan se niin tavallista! Ja me, jotka ymmärrämme … jotka osaamme asioita edeltäkäsin laskea … me, joiden velvollisuus on … meidän ei tarvitse huolia juoruista…

— Mutta tällaisia torjuaksemme, olisi tarpeen että veljenpoikanne näiden asianhaarojen vallitessa antaisi julkisen todisteen, jonkin näkyvän merkin ystävyydestään, suosiollisuudestaan … ei meikäläisiä, vaan munkkikaapua kohtaan.

— Tietysti, tietysti, onhan tämä vallan kohtuullista… Mutta se on tarpeetonta. Tiedän että veljenpoikani aina ansion mukaan kohtelee ja vastaanottaa kelpo kapusiini-munkkeja. Hän tekee sen sydämensä taipumuksesta, se on synnynnäinen perhepiirre: ja lisäksi hän tietää, että se minulle on erityisen mieluisaa. Mutta muuten tässä tapauksessa … jotain erikoisempaa … sehän on vallan kohtuullista. Antakaa minun vaan toimia, arvoisa isä; minä käsken veljenpoikani… Se tahtoo sanoa, hänelle täytyy varovaisesti antaa viittaus, jotta hän ei huomaisi, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Sillä en tahtoisi, että painaisimme laasteria siihen, missä ei ole haavaa. Ja mitä tulee siihen, minkä olemme päättäneet, olisi parasta panna se täytäntöön niin pian kuin suinkin. Ja jos keksisi jonkun jotenkin kaukaisen seudun … jotta riistäisimme tuolta munkilta kaiken tilaisuuden.

— Minulta pyydetään juuri saarnaajaa Riminiin. Ehkäpä vallan ilman mitään erityistä aihetta olisin kääntänyt huomioni…

— Mainiota, mainiota! Ja milloin?

— Asian kun kuitenkin täytyy tapahtua, niin on se tapahtuva pian.

— Niin pian, hyvin pian, arvoisa isä. Pikemmin tänään kuin huomenna. Ja, hän jatkoi nousten tuoliltaan, jos minä itse tai sukulaiseni jossakin määrin voimme auttaa kelpo kapusiinilais-veljiä.

— Tunnemme kokemuksesta tämän talon jalomielisyyden, sanoi luostaripiirin esimies, joka niinikään oli noussut ja astui ovelle voittajansa jälessä.

— Olemme tukahuttaneet kipinän, sanoi tämä hitaasti astuen, kipinän, joka olisi voinut puhjeta suureksi tulipaloksi. Hyvien ystävien kesken, parilla sanalla saa suuretkin asiat järjestetyksi.

Saavuttuaan ovelle, hän aukaisi sen selkoselälleen ja tahtoi välttämättömästi, että esimies astui edellä. He menivät sisälle toiseen huoneeseen ja sekaantuivat muuhun seuraan.

Huolellista harkintaa ja suurta sanojen taitoa kreivi käytti asioiden käsittelyyn; mutta hän saavuttikin vastaavia tuloksia. Ja todella tämän keskustelun avulla, jonka olemme esittäneet, hän sai veli Cristoforon lähtemään jalan Pescarenicosta Riminiin — totisesti aika sievonen kävelyretki.

Eräänä iltana saapuu Pescarenicoon Milanosta muuan kapusiinilais-munkki tuoden kirjetukon luostarinjohtajalle. Siinä on muun muassa määräys veli Cristoforolle lähtemään Riminiin, missä hänen tulee saarnata paastonaikana. Tuo kirje määrää edelleen teroitettavaksi veli Cristoforolle sen käskyn, että hänen tulee hylätä kaikki seudulla alkamansa yritykset eikä edes ylläpitää kirjevaihtoa paikkakunnan kanssa. Kirjeen tuoja munkki saa olla hänen matkakumppaninaan. Sinä iltana johtaja ei sano mitään. Mutta seuraavana aamuna hän kutsuttaa Cristoforon luokseen, näyttää hänelle määräyksen, käskee hänen noutaa korinsa, sauvansa, hikiliinansa ja vyönsä ja oitis lähteä matkaan tuon hänelle esitetyn kumppani-munkin kanssa.

Mikä isku tämä oli munkkiparalle, saattaa kuvitella. Renzo, Lucia, Agnese heti muistuivat hänen mieleensä ja hän huudahti, niin sanoaksemme, sisällänsä:

— Voi, hyvä Jumala! Miten käy näiden poloisten, kun minä en enää ole täällä!

Mutta samassa hän nosti silmänsä taivasta kohti ja syytti itseään siitä, että oli unhoittanut luottamuksensa, että oli luullut itseään välttämättömäksi johonkin. Tottelevaisuuden merkiksi hän pani kädet ristiin rinnalle, kumarsi päänsä luostarinjohtajan edessä, joka sitten vei hänet syrjään ja antoi hänelle tuon toisen ohjeen neuvon tavoin, mutta kuitenkin suoranaisen käskyn muodossa.

Veli Cristoforo meni kojuunsa, otti korinsa, pani siihen rukouskirjansa, saarnavihkonsa ja anteeksianto-leipänsä, sitoi vyötäisilleen nahkavyönsä, sanoi hyvästi kaikille virkaveljilleen, jotka olivat saapuvilla luostarissa, meni kaikkein viimeksi vastaanottamaan luostarinjohtajan siunauksen ja lähti kumppaninsa kanssa astumaan hänelle määrättyä tietä.

Olemme kertoneet, että Don Rodrigo, entistään himokkaammin haluten päästä tuumiensa perille, oli päättänyt hakea tukea eräältä peloittavalta mieheltä. Emme voi mainita tämän miehen ristimä-, suku-, emme mitään arvonimeä, emmekä vähintäkään olettamusta niiden suhteen. Tämä on kahta kummallisempaa, kun tuota henkilöä on mainittu useammissa tämän ajan teoksissa, tarkoitan oikein painetuissa teoksissa. Että kaikissa näissä teoksissa tarkoitetaan samaa henkilöä, ei ole noiden kertomusten samanlaisuuden vuoksi ollenkaan epäilemistä. Mutta kaikkialla huomaamme erityistä huolta ja tarkkaavaisuutta karttaa tuon henkilön nimen mainitsemista, ikäänkuin tämä nimi olisi polttanut kirjailijan kynää ja sormia.

Kun Francesco Rivola kardinaali Federigo Borromeon elämäkerrassa puhuu tuosta miehestä, hän sanoo häntä "yhtä voimakkaaksi rikkauksiltaan kuin kuuluisaksi synnyltään", eikä sen enempää. "Storia Patria" teoksensa viidennen osan viidennessä kirjassa Giuseppe Ripamonti puhuu tuosta henkilöstä pitemmältä ja käyttää hänestä nimiä: muuan, tuo, tuo mies, tuo henkilö. Hän sanoo hyvällä latinallaan, jonka käännämme parhaan taitomme mukaan: "Puhun tässä eräästä henkilöstä, joka oli ensimäisiä kaupungin ylhäisistä ja joka oli asettunut asumaan maalle. Siellä hän oli saattanut itsensä rikoksillaan peloittavaksi ja ilkkui tuomioita, tuomareita, kaikkia virkamiehiä, jopa itse hallitsijaakin. Asuen valtakunnan äärimäisillä rajoilla hän siellä mielensä mukaan vietti riippumatonta elämää. Hän otti turviinsa maanpakoon ajettuja, itse oltuaan jonkun aikaa maanpaossa ja palattuaan kotia, kuin ei olisi tapahtunut mitään edellä."

Seuraavan kertomuksemme varrella tulemme tältä kirjoittajalta lainaamaan vielä jonkun toisenkin kohdan vahvistaaksemme ja valaistaksemme nimensä ilmoittamattoman lähdekirjoituksemme tekijän esitystä; tämän johtamana jatkamme siis.

Lakien tai minkä järjestysvallan loukkaaminen tahansa, tuomarin tai riidanratkaisijan vallan anastaminen toisen asioissa ilman muuta harrastusta kuin määräämishalua, kaikkien pelonalaisena pitäminen ja kaikkien niiden hallitseminen, jotka olivat tottuneet toisia hallitsemaan — tällaiset olivat alati olleet tämän miehen pääintohimot.

Nuoruudesta alkaen hän nähdessään niin meluavaa ja monenlaista väkivaltaisuutta, niin monenlaista kilpailua ja kateutta, niin monia hirmuvaltiaita oli tuntenut raivon ja kärsimättömän kateuden sekaisia tunteita. Eläessään nuorukaisena kaupungissa hän ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, vaan päinvastoin halukkaasti sellaista tavoitteli, joutuakseen tekemisiin kaikkein kuuluisimpien kanssa tämän ammatin alalla, ehkäistäkseen heidän tuumiaan tai mitelläkseen voimiaan heidän kanssaan, minkä tarkoituksena oli joko tuottaa heille vahinkoa tai kiihoittaa heitä tavoittelemaan hänen ystävyyttänsä. Ollen useimmista voitolla rikkauksiensa, ja ehkä myöskin rohkeuden ja lujuuden puolesta, hän riisti monelta kaiken kilpailuhalun, piteli pahoin toisia ja sai toisia ystävikseen; tosin ei samanarvoisiksi ystäviksi, vaan hänen mielensä mukaisesti, riippuvaisiksi, sellaisiksi, jotka tunnustivat hänen ylemmyytensä ja pysyttelivät hieman syrjässä. Itse teossa hänestä täten tuli noille ihmisille kaikki kaikessa, heidän mahtava kätyrinsä. He eivät koskaan laiminlyöneet yrityksissään vetoamasta näin mahtavan apurin tukeen. Jos hän puolestaan olisi kieltäytynyt, olisi tämä tietänyt hänen maineensa heikentämistä, arvoasemastaan luopumista. Näin ollen hän sekä omasta että muiden puolesta teki itsensä syypääksi niin moniin väkivaltaisuuksiin ja rikoksiin, etteivät hänen nimensä, sukulaisensa, ystävänsä, eikä hänen rohkeutensa enää riittäneet häntä suojelemaan julkisesta maanpaosta. Niin suurta mahtavien kansalaisten paheksumista hän ei voinut uhmailla, vaan oli hänen pakko poistua valtakunnasta.

Luulen että tätä koskettelemaamme asianhaaraa tarkoittaa muuan Ripamontin kertoma huomattava piirre: "Kun tuon miehen kerta täytyi vetäytyä pois maasta, hän lähtiessään osoitti tällaista salaperäisyyttä, kunnioittavaisuutta ja varovaisuutta: hän kulki kaupungin halki hevosen selässä torvea toitottaen, koiraparvi jälessään. Ja kulkiessaan kuninkaallisen palatsin ohi hän antoi vartijasoturille tehtäväksi viedä kuvernöörille loukkaavia terveisiä."

Poissaollessaan hän ei luopunut entisistä elintavoistaan eikä katkaissut suhteitaan noihin niin sanottuihin ystäviinsä, jotka olivat hänen liittolaisiaan, kääntääksemme sanasta sanaan Ripamontin lauseen: "muodostaen huimien tuumien ja tuhoavien yritysten salaisen liittokunnan". Näyttääpä siltä, että tuo henkilö silloin ylemmissä piireissä solmi uusia hirvittäviä juonia, joita mainittu historioitsija koskettelee salaperäisen lyhyesti: "Jopa oli muutamia ulkomaalaisia ruhtinaita, jotka useasti käyttivät häntä aseenaan jotakin tärkeätä salamurhaa toimeenpantaessa; ja usein heidän täytyi hänelle lähettää kaukaa apujoukkoja, joiden oli määrä häntä avustaa."

Viimein — ei oikein tiedetä kuinka pitkän ajan kuluttua — joko hänen maanpakotuomionsa peruutettiin jonkun voimakkaan välittäjän toimesta tai hänen rohkeutensa hänestä tuntui takaavan turvallisuutta, ja niin hän päätti palata kotimaahansa, minkä tekikin; kuitenkaan ei Milanoon, vaan erääseen hänen läänitysmaallaan, Bergamon alueella sijaitsevaan linnaan; tämä alue kuului silloin, kuten jokainen tietää, Venezian valtioon. Siellä hän siitä lähin päätti asua. "Tämä talo — siteeraan vielä Ripamontia — oli ikäänkuin veritekojen valmistuslaitos, täynnä palvelijoita, joiden päästä oli luvattu palkintoja, ja joiden tehtävänä juuri oli päiden halkominen. Sekä kyökkimestarien että kokkipoikien täytyi olla perehtyneitä murhaajan ammattiin; lapsillakin siellä oli verestä höyryävät kädet." Paitsi tätä oivallista palvelijakuntaa hänellä oli, kuten sama historioitsija vakuuttaa, samanlaisia kätyreitä, jotka oli sijoitettu ikäänkuin vartioväeksi eri paikkoihin niiden molempien valtioiden rajaseudulle, missä hän eli, ja nämä yksilöt olivat alati valmiina häntä tottelemaan.

Kaikkien väkivallantekijäin laajalti ympäristössä oli ollut pakko minkä missäkin tilaisuudessa, valita tämän tavattoman tirannin ystävyyden ja vihamielisyyden välillä. Mutta ensimäiset, jotka olivat yrittäneet häntä vastustaa, olivat siinä niin perinpohjin epäonnistuneet, ettei yhdenkään tehnyt mieli yrittää uudelleen. Eikä edes se, joka vaan ajoi omia asioitaan ja pysytteli asemillaan saanut pysyä tuosta henkilöstä riippumattomana.

Äkkiä saapui hänen luotaan lähetti, joka kehoitti luopumaan siitä ja siitä yrityksestä, lakkaamaan sitä ja sitä velallista hätyyttämästä ja muuhun sellaiseen; ja siinä oli pakko antaa myöntävä tai kieltävä vastaus. Jos joku riitapuoli alamaisena kuin vasalli ainakin oli alistanut hänen ratkaistavakseen jonkun asian, niin oli vastapuolella pakko tehdä tuo vaikea valinta: joko mukautua hänen tuomioonsa tai julistautua hänen vastustajakseen, mikä jälkimäinen oli samaa kuin jos olisi perinnyt hivutaudin isoisältään. Moni, jonka asia oli väärä, vetosi häneen saadakseen sen oikeaksi. Monet muut taas, joiden asia oli oikea, turvautuivat niinikään häneen, saadakseen näin mahtavan suojelijan ja sulkeakseen vastustajaltaan pääsyn hänen luokseen. Niin hyvin toiset kuin toiset joutuivat erityisesti hänestä riippuvaisiksi.

Joskus sattui, että heikko sorrettu, jota joku voimakas mies kiusasi ja vainosi, turvautui tuohon henkilöön, ja että tämä ottaen tuon heikon asian ajaakseen pakoitti vainoojan luopumaan sortamisestaan, korvaamaan tekemänsä vääryyden jopa alentumaan anteeksipyytämään. Ja jos tämä vainooja oli tehnyt vastustusta, hän musersi hänet vallallaan, pakoitti hänet siirtymään pois näiltä seuduin, joita oli pitänyt hirmuvaltansa alaisina, tai antoi hänen kärsiä vielä pikaisemman ja kauheamman rangaistuksen. Ja näissä tapauksissa tuota niin pelättyä ja kammottua nimeä oli hetkinen siunattu; sillä tuota — en suorastaan sano oikeutta, vaan avunantoa, oli se sitten millainen tahansa, ei olisi voitu noina surkeina aikoina toivoa miltään toiselta mahdilta, ei yksityiseltä, eikä julkiselta. Useammin kuitenkin, jopa tavallisestikin, tuon henkilön mahti lainautui häijyjen tahtojen, kauheiden kostontekojen ja inhoittavien oikkujen palvelukseen. Mutta tämän mahtivallan eri käyttäminen tuotti aina saman tuloksen, se nimittäin painoi mieliin korkean käsityksen siitä, mitä tuo mies voi aikaansaada halveksimalla oikeutta ja vääryyttä — noita kahta seikkaa, jotka asettavat niin monta estettä ihmisten pyyteille ja jotka saattavat hänet niin usein peräytymään.

Tavallisten tirannien maine pysyi enimmäkseen sen pienen alueen rajojen sisällä, missä he olivat kaikkein rikkaimmat ja voimakkaimmat. Jokaisella alueella oli oma hirmuvaltiaansa; ja nämä olivat siihen määrin toistensa kaltaisia, ettei ihmisten tarvinnut huolia niistä, jotka eivät olleet juuri heidän kiusanhenkinään. Mutta tuon hirviön maine oli jo aikoja sitten levinnyt Milanon alueen kaikkiin soppiin; kaikkialla hänen elämänsä oli puheen aiheena kansan keskuudessa. Ja hänen nimensä tiesi jotain vastustamatonta, eriskummaista, salaperäistä. Se epäluulo, että hänellä kaikkialla oli liittolaisia ja murhaajia, oli omansa kaikkialla pitämään hänen persoonaansa virkeänä ihmisten muistissa. Nämä olivat kuitenkin pelkkiä epäluuloja, sillä kukapa olisi julkisesti tahtonut tunnustaa sellaista riippuvaisuutta? Mutta joka tiranni saattoi olla hänen liittolaisensa, joka roisto hänen kätyreitään. Ja juuri tämä epävarmuus teki arvelut monipuolisiksi ja pelon kahta kauheammaksi. Ja joka kerta kun johonkin nähtiin ilmestyvän tuntemattomia ja tavallista inhoittavampia palkkalais-rosvoja, jokaisen suunnattoman rikoksen ilmaannuttua, jonka tekijää ei ensin voitu mainita eikä arvata, niin lausuttiin, kuiskailtiin tuon miehen nimeä, jota meidän kirjailijoiden varovaisuuden vuoksi, jotta en sanoisi enempää, on pakko mainita Nimittämättömäksi.

Tämän henkilön linnasta Don Rodrigon linnaan ei ollut muuta kuin seitsemän Italian peninkulmaa. Ja viimemainitun, niin pian kuin oli tullut valtiaaksi ja tiranniksi, oli täytynyt huomata ettei hänen näin vähän matkan päässä tuollaisesta henkilöstä, ollut mahdollista harjoittaa omaa ammattiaan, joko joutumatta yhteentörmäyksiin hänen kanssaan tai rupeamatta hänen ystäväkseen. Hän oli siis tarjoutunut hänen ystäväkseen, luonnollisesti kaikkien toisten tavoin, hän oli tehnyt hänelle useamman kuin yhden palveluksen — lähdekirjoituksemme ei sano sen enempää — ja oli aina saanut häneltä avunannon ja tuen lupauksia, milloin sellaista ikinä tarvittaisiin. Kuitenkin hän hyvin huolellisesti piti salassa moisen ystävyyden tai ainakaan ei tahtonut mainita, kuinka läheinen ja minkäluontoinen se oli.

Don Rodrigo tahtoi tosin olla tiranni, mutta ei kuitenkaan mikään julmuri. Tämä ammatti oli hänelle keino, ei päämäärä. Hän tahtoi vapaasti oleskella kaupungissa; nauttia järjestetyn elämän mukavuutta, huveista, kunniasta. Ja tätä varten hänen täytyi ottaa huomioon toisen etuja, sukulaisuussuhteita, viljellä vaikutusvaltaisten henkilöiden ystävyyttä, pidellä toista kättä oikeuden vaakakupissa, saadakseen sen tarvittaessa kallistumaan hänen puolelleen tai paiskatakseen sen jossakin tilaisuudessa jonkun vastustajan päähän, jonka täten helpommin sai masennetuksi kuin käyttämällä yksityisen väkivaltaisuuden aseita. Läheinen ystävyys tai pikemmin liitto moisen henkilön, julkisen vallan ilmivihollisen, kanssa ei olisi ollut hänellä hyvänä suosituksena tuumiensa toteuttamisessa, ei ainakaan kreivi-sedän silmissä.

Mutta se vähäinen määrä tätä ystävyyttä, jota ei ollut mahdollista salata, saattoi käydä välttämättömästä suhteesta mieheen, jonka vihamielisyys olisi ollut liian vaarallinen, ja se voi siten saada puolustuksensa pakkosyiltä. Ja lisäksi se, jonka toimena on hoitaa jonkun toisen asioita, mutta jota tämä tehtävä ei miellytä tai jolla on vaikeuksia sen suorittamisessa, lopulta suostuu siihen, että tuo toinen jossakin määrin itse hoitaa asioitaan; ja jos hän ei siihen nimenomaan suostu, hän ainakin ummistaa toisen silmänsä.

Eräänä aamuna Don Rodrigo läksi ratsastaen linnasta, metsästäjän asussa, pienen jalan astuvan bravo-joukon seuraamana. Harmaa astui hänen vieressään ja neljä miestä kintereillään. Näin hän suuntasi kulkunsa Nimittämättömän linnaan.