Kihlautuneet: Historiallinen romaani

by Alessandro Manzoni

YHDESKOLMATTA LUKU.

Vanha vaimo oli kiireissään rientänyt noudattamaan käskyä ja itse vuorostaan jakelemaan tarpeelliset määräykset, mahtavana tuon nimen kautta, joka kenen mainitsemana tahansa täällä saattoi kaikkien jalat ketteriksi; ja tämä johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kenenkään mieleen koskaan olisi johtunut se ajatus, että kukaan olisi ollut kyllin uskalias sitä väärinkäyttääkseen.

Eukko oli todella saapunut Pahan-Yön kohdalle vähää ennen vaunujen tuloa. Ja huomattuaan niiden lähenevän, hän astui alas kantotuolista, viittasi ajuria pysähtymään, meni vaununovelle ja kuiskasi korvaan Haukalle, joka oli kuroittanut päänsä ulos, isännän käskyn.

Vaunujen pysähtyessä Lucia säpsähti ja heräsi kuin horrostilasta. Hän tunsi uudelleen kauhun väristyksen, aukaisi levälleen suunsa ja silmänsä ja katseli. Haukka oli kyyristynyt vaunujen takakulmaan, ja vanha vaimo, leuka vaununovella, katseli Luciaa sanoen:

— Tulkaa, lapseni; tulkaa lapsiparka; tulkaa minun kanssani, jolle on annettu määräys teitä hyvin kohdella, teitä rauhoittaa, teitä rohkaista.

Kuullessaan naisäänen, tyttöraukka tunsi sydämensä hetkeksi rauhoittuvan ja rohkaistuvan; mutta seuraavassa tuokiossa hän vaipui vielä syvemmän pelon valtoihin.

— Kuka te olette? hän kysyi, ääni värähdellen, ja kiinnittäen vanhukseen tuijottavan ja ihmettelevän katseen.

— Tulkaa, tulkaa, lapsiparka, tämä yhä vaan toistamistaan toisti.

Haukka ja nuo molemmat muut rosvot, jotka eukon sanoista ja tavattoman leppoisasta äänestä tekivät johdelmiaan linnaherran tarkoituksiin nähden, koettivat hekin ystävällisin puhein kehoittaa sorronalaista tottelemaan. Mutta tämä edelleen katsoi ympärilleen. Ja vaikka jylhä ja tuntematon seutu ja vartijoiden varmuus eivät sallineet mitään avun toivoa, hän kuitenkin aukaisi suunsa aikoen huutaa. Mutta nähdessään Haukan silmillään mulkoilevan samoin kuin nenäliinatemppua tehdessään, hän vaikeni, vapisi, ja huolimatta vastustuksestaan hänet pantiin istumaan kantotuoliin. Eukko nousi siihen hänen jälkeensä. Haukka antoi kahden rosvokumppaninsa suojelusjoukkona astua jälessä ja alkoi itse joutuin kiivetä rinnettä ylös noudattaakseen isäntänsä kutsua.

— Kuka te olette? kysyi Lucia ahdistuksissaan tuolta tuntemattomalta ja vastenmielisen näköiseltä vanhukselta. Miksi on minut jätetty seuraanne? Missä olen? Minne minua viette?

— Erään henkilön luo, joka tahtoo tehdä teille hyvää, vastasi eukko; suuren her… Ylen onnellinen se, jolle hän tahtoo tehdä hyvää! Todella teidän onnenne. Olkaa pelotta; iloitkaa, sillä hän käski minun rohkaista mieltänne. Sanokaa te hänelle, eikö totta, että olen teitä rohkaissut?

— Kuka hän on? Minkätähden? Mitä hän minusta tahtoo? Enhän kuulu hänelle. Sanokaa minulle, missä olen. Antakaa minun mennä; sanokaa näille ihmisille, että päästävät minut menemään, että vievät minut johonkin kirkkoon. Oi, te, joka olette nainen, Neitsyt Marian nimessä!…

Tämä pyhä ja suloinen nimi, jota tuo vaimo hartaasti kunnioittaen oli toistanut elämänsä ensi vuosina, ja jota ei pitkään aikaan ollut avuksihuutanut eikä kenties kuullut mainittavan, teki tämän poloisen mieleen tällöin sekavan, omituisen, myöhästyneen vaikutuksen, kuten valon ja esineiden muodon himmeä muisto raihnaiseen ja nuoruudestaan sokeaksi tulleeseen vanhukseen.

Tällävälin Nimittämätön seisoi linnanportin edessä, katsoi alas ja näki kantotuolin kohoavan, hitaasti lähestyvän, käymäjalkaa, kuten äsken vaunut, ja siitä edellä matkan päässä, joka hetki hetkeltä väheni, Haukan kiipeävän polkua juoksujalassa. Kun tämä oli saapunut kukkulan huipulle, sanoi herra hänelle:

— Tule tänne!

Ja kulkien Haukan edellä hän astui sisälle ja meni erääseen linnan huoneeseen.

— No miten on? hän sanoi pysähtyen.

— Kaikki kuin olla pitää, vastasi Haukka kumartaen. — Sana ajallansa, nuori nainen ajallansa, ei niin elävätä sielua paikalla, yksi ainoa huuto, joka ei hälyyttänyt ketään saapuville, ajuri ripeä mies, hevoset tuliset, ei ketään kohdattu matkalla; mutta…

— Mutta mitä?

— Mutta … puhun vilpittömästi, olisin kernaammin tahtonut saaneeni määräyksen kiidättää hänelle luodin selkään, kuulematta hänen puhuvan, katsomatta häntä silmiin.

— Mitä? Mitä oikeastaan tahdot sanoa?

— Tahdon sanoa … että koko tuona aikana, joka tuntui niin pitkältä … hän todella minua liiaksi säälitti.

— Säälitti? Mitä sinä tiedät säälistä? Mitä on sääli?

— En ole sitä koskaan niin hyvin tajunnut kuin tällä kertaa; säälin laita on hieman samoin kuin pelon; jos annatte sille jalansijaa, ette enää ole mies.

— No, miten tuo nainen saattoi sinua niin liikuttaa, että tunsit sääliä?

— Niin, armollinen herra! Ajatelkaapas! … niin kauan aikaa … itkeä, rukoilla ja katsella teitä silmiin … ja sitten käydä kalpeaksi, kuolonkalpeaksi! … sitten nyyhkyttää ja vielä rukoilla, ja sanoa sanoja, jotka…

— En huoli tuota naista tänne linnaani, ajatteli itsekseen
Nimittämätön. Tein väärin, kun annoin lupaukseni, mutta olen
luvannut … luvannut. Kun hän on kaukana täältä… Ja hän nosti
Haukkaan katseensa käskevän näköisenä.

— Heitä nyt hiiteen säälisi, hän sanoi, nouse hevosen selkään, ota mukaasi kumppani, kaksi, jos tahdot, ja ratsasta pysähtymättä, kunnes olet saapunut Don Rodrigon linnaan, tiedäthän. Sano hänelle, että hän heti paikalla lähettää … mutta heti, sillä muuten…

Mutta toinen ei värähteli hänen sisällään vielä käskevämpänä kuin ensimäinen ja esti häntä lopettamasta.

— Ei, hän sanoi hyvin päättäväisen näköisenä ja äänisenä, ikäänkuin alistuakseen tuon salaisen sisäisen äänen vallan alle. — Ei; mene levolle; ja huomisaamuna … teet, minkä sinulle käsken.

— Varmaankin tuolla naisella on liittolaisenaan joku taikahenki, hän sitten ajatteli jäätyään yksin seisomaan, liikkumatta, käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna yhteen permannon kohtaan, johon korkeasta ikkunasta sisään lankeavat kuun säteet kuvasivat vaalean valokuvion, minkä paksujen rautaristikkojen varjo jakoi ruutuihin ja jonka ruutujen kehykset eroittivat runsaisiin pikkuosastoihin.

Hänen ajatuksenjuoksunsa jatkui:

— Haukka tunsi sääliä!… Huomenna, ja hyvin varhain, pois täältä tuo nainen. Täyttyköön hänen kohtalonsa, älköönkä hänestä sitten enää puhuttako; ja … — hän jatkoi yhä ajatuksissaan yhtä innokkaana kuin se, joka antaa käskyn tottelemattomalle lapselle, hyvin tietäen, ettei tämä kuitenkaan tule tottelemaan — älköönkä häntä sitten edes enää ajateltako. Älköönkä tuo kirottu Don Rodrigo tulko minua vaivaamaan kiitoksillaan, sillä … en enää tahdo kuulla puhuttavan tästä naisesta. Olen tehnyt hänelle tuon palveluksen yksinomaan sentähden, … että olen luvannut. Ja lupasin … sillä se on kohtaloni. Mutta saapa Don Rodrigo maksaa tuon palveluksen, se on varma…

Ja hän koetti keksiä jonkun vaikean tehtävän Don Rodrigolle, ikäänkuin korvaukseksi, melkeinpä hyvitykseksi. Mutta uudelleen ilmaantuivat hänen mieleensä nuo sanat: Haukka on tuntenut sääliä!

— Miten hiidessä tuo nainen onkaan sellaista aikaansaanut? hän jatkoi, tuon ajatuksen lumoamana. Tahdon nähdä hänet. — Ei toki, mitä joutavia. Mutta sentään, tahdon hänet nähdä.

Ja kuljettuaan huoneesta toiseen, hän saapui pienille portaille, kiipesi niitä ylös haparoiden, meni vanhan eukon huoneen ovelle, ja potkaisi sitä.

— Ken siellä?

— Aukaise.

Kuultuaan tämän hyvin tunnetun äänen vanhus parilla hyppäyksellä riensi ovelle; kuuli salvan narisevan rautarenkaiden läpi liukuessaan, ja ovi ponnahti auki. Nimittämätön pysähtyi kynnykselle ja jonkunmoisella kolmijalkapöydällä palavan lampun valossa hän näki Lucian kyykistyneenä permannolle huoneen soppeen, joka oli etäimpänä ovesta.

— Kuka on käskenyt sinun heittää hänet tuohon kuin ryysykasan, sinä poloinen? hän tiuskasi eukolle vihastuneen näköisenä.

— Hän on asettunut, minne itse tahtoi, vastasi vanha vaimo nöyränä. Olen tehnyt minkä suinkin olen voinut, rohkaistakseni hänen mieltään; hän saattaa sen itse teille todistaa: mutta se on ollut sula mahdottomuus.

— Nouskaa, sanoi Nimittämätön Lucialle, lähestyttyään häntä.

Mutta tyttöparka, jonka mieli jo ennestään oli niin pelästyksissään ja hämmentynyt, oli äkkiä, tuon miehen kolkuttaessa ovelle, hänen sitä avatessa, sisäänastuessa ja puhuessa joutunut uuden kauhun valtaan; ja hän painautui entistään enemmän soppeensa, kasvot käsiin peitettyinä ja muuten liikkumatta, kuin vapisten koko ruumiissaan.

— Nouskaa, en tahdo tehdä teille pahaa … vaan päinvastoin tehdä teille hyvää, toisti herra… Nouskaa! jylisi sitten tämä ääni, kiukkuisena siitä, että oli täytynyt kaksi kertaa käskeä, ilman että toteltiin.

Ikäänkuin pelostaan ponnahtaen onneton äkkiä kohosi polviensa varaan; hän pani kätensä ristiin, asettui samaan asentoon kuin jonkun pyhän kuvan eteen, kohotti katseensa Nimittämättömään, loi ne heti taas alas ja huudahti:

— Tässä olen: surmatkaa minut!

— Olen jo teille sanonut, etten tahdo tehdä teille pahaa, toisti Nimittämätön leppyneellä äänellä ja tähystellen noita surun ja kauhun hämmentämiä kasvoja.

— Rohkeutta, rohkeutta, sanoi vanha eukko; sanoohan hän sen teille itse, ettei tahdo tehdä teille pahaa…

— Ja minkätähden, virkkoi Lucia äänenpainolla, josta keskeltä pelon väreilyä kuitenkin pisti esiin jonkunmoinen paheksumisen ja epätoivon aiheuttama varmuus, minkätähden saatatte minut kärsimään manalan tuskia? Mitä minä olen teille tehnyt?

— Onko teitä pahoin pidelty? Puhukaa…

— Oh! Pahoinpidelty. Minut on vangittu salakavalasti,
väkivaltaisesti. Minkätähden he minut vangitsivat? Miksi olen täällä?
Missä olen? Enhän ole muuta kuin ihmisparka? Mitä olen teille tehnyt?
Jumalan nimessä…

— Jumala, Jumala, keskeytti Nimittämätön: aina vaan Jumala! Niillä, jotka eivät itse voi puolustautua, joiden voimat eivät riitä, on aina tuo Jumala suussa, ikäänkuin olisivat puhuneet hänen kanssaan. Mitä siis väitätte tuon Jumalanne avulla?… Tehdäkö minulle?…

Mutta hänen lauseensa jäi kesken.

— Voi, herra! Mitäpä minä väittäisin! Mitä voin minä yleensä väittää, minä, poloinen, mitä muuta saatan toivoa, kuin että te olisitte armollinen minua kohtaan? Jumala antaa niin paljon anteeksi armahduksen vuoksi! Antakaa minun mennä; säälistä, antakaa minun mennä. Mitä hyötyä voi olla sillä, jonka kerta täytyy kuolla, siitä, että pakoittaa ihmisparan niin paljon kärsimään? Oi, te, joka voitte käskeä, sanokaa, että päästävät minut menemään! He ovat pakolla tuoneet minut tänne. Antakaa minun nousta kantotuoliin tämän vaimon kanssa ja antakaa viedä minut ———aan, missä on äitini. Oi, Pyhä Neitsyt! Äitini, armahtakaa toki, äitini! Ehkei hän ole kaukana täältä … näinhän kotiseutuni vuoret; miksi annatte minun niin kauheasti kärsiä? Antakaa viedä minut johonkin kirkkoon, rukoilen puolestanne koko elinikäni. Mitä merkitsee teille yhden ainoan sanan lausuminen? Kas, te jo hellytte säälistä: sanokaa yksi ainoa sana, sanokaa se. Jumala antaa niin paljon anteeksi yhden ainoan laupeudentyön tähden!

— Oh, ettei hän ole jonkun niiden henkilöiden tytär, jotka ajoivat minut maanpakoon! ajatteli Nimittämätön; yhden noista raukoista, jotka tahtoisivat nähdä minun kuolevan! Nyt voisin nauttia tämän naisen vaikeroimisesta ja kyynelistä; ja sen sijaan…

— Oi, älkää karkoittako hyvää mielijohdettanne! Lucia jatkoi hehkuvasti, rohkaistuna huomatessaan jonkunmoisen epäröimisen sortajansa kasvoissa ja ryhdissä. Jumala on minulle tekevä tämän armonteon: hän on antava minun kuolla, ja silloin on minulta kaikki lopussa; mutta te?… Kerran kenties tekin… Ei, ei: minä tulen aina rukoilemaan Herraa, että hän suojelisi teitä kaikesta pahasta. Mitä siis teille merkitsee lausua yksi sana? Jospa tietäisitte, miltä tuntuu kärsiä tällaista kidutusta!

— No, rohkeutta, keskeytti Nimittämätön niin lempeästi, että hämmästytti vanhaa vaimoa. — Olenko tehnyt teille mitään pahaa? Olenko teitä uhannut?

— Ette suinkaan. Näen, että teillä on hyvä sydän, ja että säälitte tätä ihmisparkaa. Jos tahtoisitte, voisitte te minua peloittaa enemmän kuin kaikki muut: voisitte minut surmata; mutta sen sijaan olette hieman paisuttanut sydäntäni. Mutta nyt, kruunatkaa laupeudentekonne: vapauttakaa minut, vapauttakaa minut.

— Huomisaamuna…

— Oi, päästäkää minut vapaaksi heti, heti…

— Huomisaamuna näemme toisemme jälleen, minä sanon. Siihen asti, rauhoittukaa, rohkaiskaa mielenne; levätkää, tarvitsettehan myös syödä jotain: heti paikalla teille tuodaan ruokaa.

— Ei, ei, kuolen, jos joku muu astuu tänne sisälle, aivan varmaan kuolen. Viekää minut te itse johonkin kirkkoon. Jumala on palkitseva askeleenne.

— Ruoan tuoja tulee olemaan nainen, sanoi Nimittämätön. Ja tämän sanottuaan hän itse hämmästyi sitä, että oli keksinyt tällaisen apukeinon ja että hänen oli ollut tarvis tuumia sellaista, rauhoittaakseen naikkosta.

— Ja sinä, hän jatkoi heti kääntyen vanhan vaimon puoleen, kehoita häntä syömään; pane hänet sitten levolle tähän vuoteeseen. Ja jos hän tahtoo sinut viereensä, niin se tapahtukoon; muuten voit kyllä yhden yön maata permannolla. Virkistä, ilahduta häntä, sanon minä. Ja katso, ettei hänellä ole syytä valituksiin sinun tähtesi.

Näin sanottuaan hän nopeasti kulki ovelle. Lucia nousi ja riensi hänelle toistamaan rukoustaan; mutta hän oli jo kadonnut.

— Voi, miten olen onneton! Sulkekaa, sulkekaa ovi nopeasti. Ja kuultuaan oven paukahtavan kiinni ja salvan narisevan, hän painautui jälleen soppeensa.

— Voi, miten olen onneton, hän uudelleen huusi nyyhkyttäen. Ketä nyt rukoilen? Missä olen? Sanokaa minulle, sanokaa minulle te, minä rukoilen, kuka on tuo herra … hän joka juuri puhui kanssani?

— Kukako hän on? Kuka hän on? Tahdotte, että minä sen teille sanoisin. Vai pitäisi minun se teille sanoa. Sentähden, että hän teitä suojelee, niin tulette ylpeäksi ja tahtoisitte saada tahtonne perille, syöksemällä minut onnettomuuteen! Kysykää sitä pikemmin häneltä itseltään. Jos olisin niin heikko, että suostuisin pyyntöönne, niin ei osakseni tulisi niin hyviä sanoja kuin ne, jotka äsken kuulitte. Minä olen vanha, hän jatkoi mutisten hampaiden välissä. Pahus vieköön nuoret, jotka lumoavat yhtä paljon kyynelillään kuin naurullaan ja jotka aina lopulta ovat oikeassa!

Mutta kuullessaan Lucian nyyhkyttävän ja muistaessaan herransa uhkaavan määräyksen hän kumartui yhä sopessaan piileskelevän tytön yli ja jatkoi inhimillisemmällä ja lempeämmällä äänellä:

— No, kas niin, enhän ole sanonut teille mitään pahaa; älkää siis itkekö. Mutta älkää kysykö minulta asioita, joita minulla ei ole lupa teille sanoa; ja muuten voitte rauhoittua. Ohoh! Jospa tietäisitte kuinka moni olisi onnellinen, jos kuulisi hänen niin puhuvan, kuin hän puhui teille! Rauhoittukaa siis; heti tuodaan teille suuhun pantavaa; ja lisäksi minä, joka tämän talon asiat ymmärrän … siitä tavasta päättäen, millä hän teille puhui, voin ennustaa, että kaikki tulee käymään hyvin. Sitten te panette maata … ja jätättehän minullekin vähän tilaa, hän jatkoi tukahuttaen kiukkuaan.

— En tahdo syödä, enkä tahdo nukkua. Jättäkää minut rauhaan; älkää tulko minua lähelle; älkää poistuko täältä.

— No enhän toki! sanoi vanhus vetäytyen pois ja istuutuen tuolipahaiselle, mistä loi tyttöraukkaan kauhun ja kateuden sekaisia katseita. Sitten hän katseli vuodettaan ja kiroili mielessään sitä, ettei kenties saisi nauttia siitä koko sen yön aikana. Ja hän napisi kylmää vastaan. Mutta mielessään hän iloitsi ajatellessaan illallista, toivoen, että hänkin siitä oli saapa osansa. Lucia ei huomannut kylmää, ei tuntenut nälkää, ja ollen kuin tylsistynyt hän koki suruansa ja kauhuansa ainoastaan epämääräisesti, vallan kuin kuumesairas hourenäkyjä nähdessään.

Kuullessaan ovelta kolkutusta hän vavahti. Ja nostaen päätään kasvot säikähtyneinä, hän huudahti:

— Ken siellä? Ken siellä? Ei kukaan pääse sisälle!

— Ei mitään vaaraa: hyvä uutinen! sanoi eukko. Se on Marta, joka tuo ruokaa.

— Sulkekaa, sulkekaa heti ovi! huusi Lucia.

— No, heti paikalla, heti paikalla! vastasi eukko.

Ja otettuaan Martan kädestä korin, hän lähetti tämän kiireisesti menemään, sulki jälleen oven ja laski korin keskellä huonetta olevalle pöydälle. Sitten hän moneen kertaan toisti Lucialle kehoitustaan tulla syömään näitä herkkuja. Hän käytti mielestään mitä tehokkaimpia sanoja herättääkseen poloisen ruokahalua ja puhkesi huudahduksiin ruokalajien oivallisuudesta:

— Onpa tässä herkkupaloja, joita rahvas muistaa kauan, jos joskus saa niitä syödäkseen! Entä viini sitten! Samaa lajia, jota isäntä itse juo ystäviensä seurassa … kun näitä tulee käymään … ja kun he tahtovat tulla hyvälle tuulelle. Kuuletteko!

Mutta huomattuaan, että kaikki nämä houkuttelut olivat turhia, hän sanoi:

— Te vaan ette huoli. Älkääpä vaan kaiken tämän jälkeen huomenna sanoko, etten minä muka ole teitä kehoittanut ja rohkaissut. Mutta syönpä tässä tällävälin minä. Ja tästä jää enemmän kuin tarpeeksi teille, kun päätätte tulla järkiinne ja totella.

Näin sanottuaan hän ahneesti hyökkäsi aterian kimppuun.

Tultuaan kylläiseksi, hän nousi, meni taas Lucian soppea kohti; ja kumartuen hänen puoleensa, hän uudelleen kehoitti häntä syömään ja panemaan maata.

— Ei, ei, minä en tahdo mitään, vastasi Lucia heikolla ja uneliaalla äänellä. Sitten hän jatkoi päättävämmin:

— Onko ovi suljettu? Onko se hyvin lukittu?

Ja katseltuaan tarkoin ympärilleen huoneessa, hän nousi, ojensi eteensä käsiään ja kulki epäilevin askelin oveen päin saadakseen siitä varmuutta.

Eukko juoksi sinne ennen häntä, ojensi kätensä lukkoa kohti, tarttui toisella kädellä ovenripaan, jota ravisti, vingutti salpaa sinkilässä ja sanoi:

— Kuuletteko? Huomaatteko? Onko se hyvin lukossa? Oletteko nyt tyytyväinen?

— Oh, tyytyväinen, minäkö täällä tyytyväinen? vastasi Lucia taas painautuen nurkkaansa. — Mutta Herra tietää, että minä olen täällä.

— Tulkaa ainakin nukkumaan: mitä teette siinä loikomassa kuin koira? Onko koskaan nähty, että ihminen hylkää mukavuutta, jota hänelle tarjotaan?

— Ei, ei, jättäkää minut rauhaan.

— No, niinkuin tahdotte. Katsokaapa: minä jätän teille hyvän paikan, minä panen maata laidalle, minä alistun tähän epämukavuuteen teidän tähtenne. Jos tahdotte tulla vuoteeseen, tiedätte miten sen teette. Muistakaa, että pyysin teitä moneen kertaan sitä tekemään.

Näin sanottuaan hän pujahti peitteen alle täysin puettuna; sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen.

Lucia pysyi liikkumattomana, yhä vaan kyyristyneenä samassa sopessa, polvet leuan alla, kädet polviin nojaten ja kasvot käsiin peitettyinä. Hänen tilansa ei ollut unta eikä valvontaa, vaan nopeasti haihtuvaa, ajatuksien, näkyjen, kauhunkuvien synkkää vuorottelua. Milloin hän, ollen selvemmin tajuissaan ja muistaen selvemmin sitä kauhistusta, jonka todistajana ja uhrina hän oli ollut tuona onnettomana päivänä, mietti tuskallisesti tämän salaperäisen ja hirvittävän todellisuuden yksityiskohtia, joka häntä joka taholta ympäröi. Milloin taas hänen mielensä siirtyen vielä synkempään ajatuspiiriin, taisteli epävarmuuden ja tulevaisuuden pelon synnyttämiä aaveita vastaan. Hän oli vaipuneena tähän hirveään ahdistukseen niin pitkän aikaa, että tälläkin kertaa tahdomme nopeasti liukua sen yli. Viimein hän murtuneena, lamautuneena ojensi jähmettyneet jäsenensä, paneutui makaamaan tai pikemmin vaipui pitkäkseen permannolle ja pysyi jonkun aikaa tilassa, joka enemmän vivahti todelliseen uneen.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös ikäänkuin sisäisen äänen kutsuessa. Ja tunsi tarvetta täydelleen herätä, jälleen täydelleen hallita ajatuksiaan, ymmärtää missä oli, miten ja miksi.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti erästä hälyä, joka tunki hänen korvaansa. Se oli eukon hidas ja käheä kuorsaus. Hän aukaisi silmänsä ja näki vaalean valon vuoroin leimahtavan ja vuoroin sammuvan. Se oli lampun sydän, joka sammumaisillaan ollen loi vavahtelevaa ja epävarmaa valoa, minkä seuraavassa tuokiossa palautti, niin sanoaksemme, kuten aalto, joka hyökkää rannalle ja siitä taas pakenee. Ja tämä valo, joka hylkäsi esineet, ennenkuin ne siltä olivat saaneet selvän muodon ja määrätyn värinsä, ei sallinut silmän eroittaa muuta kuin himmeitä ja epämääräisiä kuvia. Mutta pian veresten vaikutelmien muisto palasi Lucian mieleen ja auttoi häntä eroittamaan selvemmin sitä, mikä näölle ilmeni vaan epäselvästi ja epätäydellisesti.

Tuskin oli onneton Lucia herännyt, kuin jälleen tunsi vankilansa: kaikki tuon eletyn päivän kamalat muistot, kaikki tulevaisuuden kauhut häntä yhtä haavaa ahdistivat. Ja itse tämä uusi levollisuus, joka oli seurannut niin runsasta rauhattomuutta, tämä jonkunmoinen lepo ja huolettomuus, johon oli vaipunut, lisäsivät hänen entisiin kauhuihinsa uuden kauhun; ja hänet valtasi niin katkera suru, että toivoi kuolevansa. Mutta samassa hän muisti, että hänellä kuitenkin vielä oli jälellä yksi apukeino, nimittäin rukous; ja sitä ajatellessaan hän tunsi mielessään välkähtävän nopean toivon säteen. Hän otti uudelleen esille rukousnauhansa ja alkoi rukoilla; ja mikäli rukous nousi hänen vapisevilta huuliltaan, hän tunsi jälleen syntyvän ja kasvavan sydämessään epämääräisen luottamuksen.

Äkkiä toinen ajatus kulki läpi hänen mielensä: hän arveli, että hänen rukouksensa otettaisiin paremmin vastaan ja kuultaisiin varmemmin, jos hän tuossa epätoivossaan ollen tekisi jonkun uhrauksen. Hänen mieleensä muistui silloin mikä hänellä maailmassa oli ollut rakkainta; sillä tuona hetkenä hänen sielunsa ei voinut tuntea muuta tunnetta kuin kauhua, eikä käsittää muuta toivoa, kuin vapautumista; tämä rakkain seikka muistui hänen mieleensä, ja hän päätti heti uhrata sen. Hän kohosi polvilleen, puristi kiihkeästi poveaan vastaan ristiinpantuja käsiään, joista riippui rukousnauha, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi:

— Oi, pyhä Neitsyt, te, jonka haltuun niin usein olen itseni uskonut ja joka niin usein olette rukoukseni kuullut ja minua lohduttanut! Te, joka olette kärsinyt niin suuria tuskia ja joka nyt olette niin kunniakas ja olette tehnyt niin paljon ihmeitä ahdistuneiden raukkojen hyväksi, oi, auttakaa minua! Vapauttakaa minut tästä vaarasta, antakaa minun terveenä ja vahingoittumattomana palata äitini luo, te Jumalan äiti; ja minä teen teille lupauksen pysyä neitsyenä, luovun ainaiseksi sulh … tuosta poloisesta onnettomasta miehestä, enkä tahdo vastedes olla kenenkään muun kuin teidän oma.

Lausuttuaan nämä sanat hän painoi alas päänsä, pani rukousnauhan kaulaansa, ikäänkuin vihkiytymisen merkiksi, mutta samalla suojelukseksi, ja sen uuden hengellisen taistelujoukon aseeksi, jonka jäseneksi juuri oli lupautunut. Hän istuutui jälleen permannolle ja tunsi sydämeensä palaavan jonkunmoisen tyyneyden, jonkunmoisen luottamuksen. Hän muisti tuon mahtavan tuntemattoman toistaman: huomisaamuna, ja hän luuli tässä sanassa piilevän ikäänkuin pelastuksen lupauksen. Hänen aistinsa, jotka olivat väsyneet niin pitkästä ja rajusta taistelusta, uupuivat vähitellen keskellä tätä hänen ajatustensa tyyntymistä. Ja viimein melkein aamun valjetessa, suojelijattarensa nimi huulillaan, Lucia vaipui sikeään ja jatkuvaan uneen.

Mutta tässä samassa linnassa oli toinen henkilö, joka kernaasti olisi tahtonut tehdä samoin, mutta jolle se ei onnistunut. Lähdettyään Lucian luota, niin sanoaksemme paettuaan häntä, annettuaan määräyksensä illallisen tarjoamisesta vangitulle ja käytyään tapansa mukaan tarkastamassa muutamia linnan vartiopaikkoja, yhä tuo kuva mielessä, yhä nuo rukoilevat sanat kaikuen korvissa, Nimittämätön oli kiireisesti syössyt huoneeseensa, oli nopeasti sulkeutunut siihen, ikäänkuin ulkona olisi ollut häntä vahvempi vihollinen, ja oli sitten riisuutunut ja heittäytynyt vuoteeseensa. Mutta tuo kuva, joka nyt oli entistään selvempi, entistään eloisampi hänen mielessään, tuntui tuona hetkenä sanovan hänelle: et tule nukkumaan.

— Mikä hullu naikkosen uteliaisuus saattoikaan minut häntä näkemään? Tuo Haukka pahus on oikeassa, silloin ei enää ole mies… Minäkö en enää olisi mies! Mikä, hiidessä, siis on minut vallannut? Mitä uutta on minulle tapahtunut? Tiesinhän sen jo, että naiset itkevät ja vaikeroivat. Miehetkin joskus vaikeroivat, kun eivät voi tehdä vastarintaa. Mitä, perhana, enkö siis koskaan ole kuullut naisten poraavan?

Ja tässä, suuresti vaivaamatta muistiaan, tämä itsestään palautti hänen mieleensä useamman kuin yhden tilaisuuden, jolloin eivät rukoukset eivätkä valitukset olleet voineet häntä taivuttaa luopumaan yrityksistä, jotka kerran oli vahvasti päättänyt panna täytäntöön. Mutta nämä muistot eivät suinkaan tuottaneet hänelle sitä rohkeutta, mikä häneltä puuttui tämän päätöksen toimeenpanoon, ne eivät suinkaan karkoittaneet hänen sydämestään tuota säälin tunnetta, josta hän niin kernaasti olisi tahtonut vapautua, vaan liittivät siihen päinvastoin eräänlaista hämmennystä ja raivokasta katumusta, niin että hänestä tuntui helpoitukselta palata tuohon ensimäisen Lucian herättämään kuvaan, jota vastaan hän oli koettanut kiihoittaa rohkeuttaan.

— Hän elää vielä, tämä nainen, hän ajatteli. Hän elää, hän on täällä; on vielä aika. Saatan sanoa hänelle: menkää, ja palatkoon ilo jälleen sydämeenne; saatan nähdä noiden kasvojen muuttuvan, saatanpa hänelle sanoa: Antakaa minulle anteeksi … antakaa minulle anteeksi? Minäkö pyytäisin anteeksi? Naiselta? Minä?… No niin, ja jos kuitenkin sana, sellainen sana voisi minulle tehdä hyvää, tuottaa hieman viihdytystä tälle pirulliselle levottomuudelleni, niin sanoisin hänelle, niin lausuisin sen sanan, totisesti sen lausuisin. Mihin tilaan olenkaan joutunut! En enää ole mies, en enää ole mies!… Joutavia, hän sitten sanoi kääntyen rajusti toiselle kyljelleen vuoteessa, joka oli käynyt hirvittävän kovaksi, peitteensä alla, joka oli muuttunut kauhean raskaaksi. — Joutavia kaikki tämä. Onhan tällainen usein kummitellut päässäni! Tämä haihtuu kuin kaikki edellinenkin.

Ja sitä karkoittaakseen, hän haki jotain tärkeätä yritystä; jotain tuollaista seikkaa, joka tavallisesti täytti hänen mielensä täydelleen, jotta olisi voinut kiinnittää siihen kaikki ajatuksensa. Mutta hän ei sellaista löytänyt. Kaikki ilmeni hänelle uudessa valossa: mikä muulloin voimakkaammin oli kiihoittanut hänen halujaan, ei nyt enää tarjonnut hänelle mitään viehätysvoimaa: intohimo, joka hevosen tavoin nähdessään varjon äkkiä muuttuu vikuriksi, kieltäytyi kulkemasta edelleen. Kun hän muisteli alkuunpantuja, vielä päättämättömiä yrityksiä, ei hän innostunut tuumiessaan niiden täyttymistä, eikä tuskastunut ajatellessaan esiintyviä vastuksia — vihanpuuskauskin olisi tuona hetkenä hänestä tuntunut lievennykseltä — mutta sen sijaan hän tunsi surumielisyyttä, melkein kammoa jo suorittamiensa toimenpiteiden johdosta.

Tulevaisuus tuntui hänestä kaikesta mielenkiinnosta, tahdonilmauksista, toiminnasta tyhjältä, täydeltä yksistään sietämättömiä tuskia, kaikki vastaiset hetket sen hetken kaltaisilta, joka paraikaa kului niin hitaasti ja niin raskaana painoi hänen päätään. Hän järjesteli mielikuvituksessaan kaikki salamurhaajansa, eikä keksinyt mitään, jota olisi huolinut heille määrätä tehtäväksi. Sekin ajatus, että oli jälleen näkevä heidät, että oli astuva heidän keskelleen, tuntui hänestä taakalta, joka kasaantui entisten lisäksi, se tuotti hänelle pelkkää inhoa ja huolta. Ja kun hän kaikesta huolimatta tahtoi löytää jonkun tehtävän seuraavaksi päiväksi, jotain toteutettavissa olevaa, oli hänen pakko pysähtyä tuohon ainoaan ajatukseen, että hän seuraavana päivänä saattoi antaa vapauden onnettomalle vangilleen.

— Tulen hänet vapauttamaan, aivan varmasti tahdon hänet vapauttaa. Heti aamun valjetessa lähden joutuin hänen luokseen ja sanon: Menkää, lähtekää pois. Annan hänelle saattojoukon… Entä lupaukseni? Entä sitoumukseni? Entä Don Rodrigo?… Mutta mikä hän sitten on, tuo Don Rodrigo?

Miehen tavoin, jonka äkkiä yllättää esimiehen odottamaton ja hämille saattava kysymys, Nimittämätön ajatteli heti mitä vastaisi tähän kysymykseen, jonka itse itselleen oli asettanut tai oikeammin, jonka hänelle oli asettanut tuo uusi oma-itsensä, mikä äkkiä suunnattomasti kasvaneena nousi hänen tietoisuudestaan ikäänkuin tuomitsemaan hänen entistä minäänsä. Hän haeskeli sentähden mielessään niitä syitä, joiden nojalla melkein ennen kuin häntä oli pyydetty, oli voinut sitoutua vallan ilman mitään vihan tai pelon aihetta saattamaan niin suureen kärsimykseen onnettoman tuntemattoman naisen, yksinomaan halusta tehdä mieliksi tuolle miehelle. Mutta kaukana siitä, että hänen olisi onnistunut huomata syitä, jotka tuona hetkenä olisivat kyenneet tuota tekoa puolustamaan, hän ei edes tahtonut kyetä ymmärtämään, miten oli mokoman teon tullut tehneeksi. Tuo päätös, joka ei suinkaan ollut mikään itsetietoisen harkinnan tulos, oli pikemmin ollut äkillinen päähänpisto henkilöllä, joka totteli vanhoja totuttuja tunteita, se oli lukemattomien edelläkäyneiden seikkojen tulos. Ja tuo kiusaantunut omantuntonsa tutkija johtui, selvitellessään itselleen yhtä ainoata seikkaa, tarkastamaan koko elämäänsä.

Kun hän mielessään siirtyi taaksepäin vuodesta vuoteen, sitoumuksesta sitoumukseen, rikollisesta teosta toiseen, murhasta murhaan, niin jokainen hänen teoistaan esiintyi hänen uudelle ja itsetietoiselle arvostelulleen vailla niitä tunteita, jotka muinoin olivat hänen päätöksensä aiheuttaneet ja saattaneet hänet tuollaisen teon toimeenpanemaan. Ja tämä hänen kulunut elämänsä ilmeni nyt hirvittävässä valossa, jota nuo samaiset tunteet eivät silloin olleet sallineet hänen huomata. Nämä teot olivat kaikki osa häntä itseään, kokonaan hänen aikaansaannostaan.

Tämän ajatuksen aiheuttama kauhu, joka uudelleen nousi jokaisen tuollaisen synkän kuvan mukana, kiinnitakertuneena siihen, kiihtyi vähitellen epätoivoksi.

Hän kavahti rajusti istumaan, ojensi, ollen suunniltaan, kätensä kiviseinää kohti, pieluksensa taaksi, survaisi kätensä pistoolia vastaan, tarttui siihen, otti sen naulasta ja … juuri kun aikoi tehdä lopun sietämättömäksi käyneestä olemassaolostaan, hänen ajatuksensa kiintyi kauhistukseen, niin sanoaksemme haudan tuonpuoliseen huoleen, joka muistutti, että hänen olemassaolonsa maallisen vaelluksen loputtuakin yhä vaan jatkumistaan jatkuisi. Hän kuvitteli kammoten muodottomaksi käynyttä, liikkumatonta ruumistaan, joka joutuisi hänen jälkeensä eloon jääneen halvimmankin olennon mielivallalle alttiiksi, lisäksi ihmettelyä ja epäjärjestystä, joka seuraavana päivänä vallitsisi linnassa: kaikki mullin mallin; hän itse jähmettyneenä, voimattomana, äänettömänä, paiskattuna minne tahansa. Hän kuvitteli niitä kulkupuheita, jotka siitä leviäisivät, niitä selittelyjä, jotka moisen tapauksen johdosta syntyisivät linnassa, lähistössä ja kaukana; ja vielä lisäksi vihamiestensä iloa. Itse pimeys ja yön hiljaisuus saattoivat hänet näkemään kuolemassa jotain surullisempaa, hirvittävämpää; sitävastoin hänestä tuntui, että jos selkeällä päivällä olisi ollut ulkona, ihmisten näkyvissä, niin ei olisi epäröinyt heittäytyä vuorikoskeen siihen ainaiseksi kadotakseen. Ja vaipuneena näihin surullisiin mietteisiin hän aukaisi ja sulki suonenvedontapaisesti pistoolin hanan, kun toinen ajatus johtui hänen mieleensä.

— Entä jos tuota toista elämää, josta minulle puhuttiin kun olin lapsi, josta vielä puhutaan, josta aina puhutaan, kuin olisi se varma asia, jos sitä ei ollenkaan ole olemassa, jos se vaan on pappien keksintö, mitä teen minä silloin? Minkätähden kuolla? Mitä silloin väliä siitä, mitä olen tehnyt! Tämä mielentilani on hulluutta… Mutta jos tuo toinen elämä on olemassa!…

Tällaista epäillessään, tällaista vaaran mahdollisuutta ajatellessaan hän joutui vielä synkemmän ja masentavamman epätoivon valtoihin, josta ei kuolemakaan saattanut häntä vapauttaa. Hän pudotti aseen, sitten hän jonkun hetken raastoi käsin tukkaansa, hampaat kalisten, vavisten kaikissa jäsenissään. Äkkiä heräsivät hänen mielessään sanat, jotka kahteen kertaan muutama tunti aikaisemmin olivat kajahtaneet hänen korvaansa:

— Jumala antaa anteeksi niin paljon armahdusteon vuoksi!

Ja nämä sanat eivät palanneet mieleen sen nöyrän rukouksen muodossa, kuten ne oli lausuttu, vaan täysin voimakkaina ja samalla herättäen kaukaista toivoa. Tämä oli huojennuksen hetki. Hän poisti kädet ohimoiltaan ja ollen levollisemmassa asennossa, hän kiinnitti henkensä katseet noiden sanojen lausujattareen, ja hän ei enää nähnyt häntä armoa anovana, vaan mahtavan ja selkeän ryhtisenä kuin ainakin sen, joka jakelee armoa ja lohdutusta. Hän odotti ahdistuksissaan päivän valkenemista rientääkseen häntä vapauttamaan ja kuullakseen hänen suustaan toisia huojennuksen ja elämän sanoja; hän luuli näkevänsä, miten itse vei häntä hänen äitinsä luo.

— Entä sitten? Mitä teen huomenna, loppupäivänä? Mitä teen ylihuomenna? Ja seuraavana yönä, ja yönä joka palaa vuorokauden kuluttua? Pois, pois, nuo kauheat yön hetket!

Ja vaipuen tulevaisuuden tuskalliseen tyhjyyteen, hän turhaan haki jotain tapaa käyttää aikaansa, jotain keinoa elää päivin ja öin. Milloin hän ajatteli hylätä linnansa mennäkseen jollekin kaukaiselle seudulle, missä ei koskaan oltaisi kuultu hänestä puhuttavan. Mutta hän tunsi hyvin, että omatuntonsa tulisi seuraamaan häntä kaikkialle. Milloin häneen palasi epämääräinen toivo saada takaisin entinen rohkeutensa ja että hänen nykytilansa olisi ainoastaan jonkunlaista ohimenevää kuumehouretta. Milloin hän taas kammoksui päivän valoa, joka oli osoittava hänet ympäristölleen niin surkean muuttuneena; milloin hän taas sitä palavasti kaihosi, ikäänkuin tuon valon olisi pitänyt kirkastaa hänen ajatuksensakin.

Ja silloin äkkiä, juuri päivän sarastaessa, muutama hetki senjälkeen kuin Lucia on nukahtanut, ja ollessaan siinä liikkumattomana istumassa, hän kuulee värähtelevän korvassaan kuin epäselvän äänen, joka kuitenkin ilmaisee jotakin iloista. Hän rupeaa kuuntelemaan ja tuntee äänen kaukaiseksi pyhäkellon soitoksi. Ja edelleen kuunnellessaan hän tuntee vuoren antaman kaiun, joka aika ajoin kaukaisena toistaa nuo iloiset äänet niihin sekaantuen. Muutaman hetken kuluttua hän kuulee toisen kirkonkellon lähempää; sitten toisen vielä lähempää.

— Mikä onkaan tämän ilon aihe? Mistä iloitsevat kaikki nämä ihmiset?
Mikä onnellinen tapaus on heille sattunut?

Hän kavahtaa pois tältä tuskanvuoteelta. Ja pukeuduttuaan kiireisesti hän rientää aukaisemaan ikkunaluukkuja ja katselee ulos. Vuoret olivat vielä synkkinä; taivaalla ei ollut ainoastaan muutamia pilviä, vaan se oli tasaisen, tuhkaharmaan pilviverhon peitossa. Kuitenkin saattoi yhä lisääntyvän päivän valossa eroittaa laakson pohjukassa olevalla tiellä ihmisiä, jotka astuivat kiireisen innokkaasti edelleen; toisia, jotka juuri astuivat ulos majoistaan; kaikki kulkivat samaan suuntaan linnasta oikealla olevaa laakson suuta kohti; saattoi lisäksi eroittaa näiden ihmisten juhlapuvut ja -ilmeet.

— Mitä hiidessä, on noilla ihmisillä? Mitä ilahuttavaa voi olla näillä kirotuilla seuduilla? Minne rientää kaikki tämä väki?

Herätettyään huudollaan viereisessä huoneessa nukkuvan luotettavan bravon, hän kysyi tältä, mikä saattoi olla tämän liikkeen syynä. Rosvo vastasi, ettei siitä tietänyt enempää kuin isäntänsä, mutta että lähti asiaa tiedustelemaan. Herra jäi nojaten ikkunaan katselemaan tätä vilkasta näkyä.

Siinä oli miehiä, naisia, lapsia, jotka kulkivat ryhmittäin, kaksittain, yksitellen; mikä jouduttaen askeleitaan saavutti toisen, joka kulki edellä, sitten astuen edelleen hänen seurassaan; toinen tapasi majastaan astuessaan ensimäisen ohikulkijan tiellänsä, ja he astuivat yhdessä ystävien tavoin sovitulle retkelle. Heidän ryhtinsä ja eleensä ilmaisivat selvästi tavatonta kiirettä ja yhteistä iloa. Ja nuo yksimieliset, joskaan ei soinnukkaasti yhteen sulautuvat kellojen äänet, mitkä värähtelivät lähempää ja kaukaa, selvempinä tai kumeampina, tuntuivat ikäänkuin edustavan kaikkia noita eleitä ja korvaavan niitä sanoja, jotka eivät jaksaneet kohota tänne ylös.

Nimittämätön katseli ja tähysteli, huomio yhä kiihtyen. Ja vilkas uteliaisuus tai enemmänkin, harras halu heräsi hänen sydämessään saada tietää, mikä saattoi tuottaa näin monelle erilaiselle ihmiselle samaa innostusta.