XII.
Pitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon paahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät muutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti jonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.
Vaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne odottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.
Lukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä avonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja näkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla, nokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.
Kaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset, sepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset — aina vähäiseen mustakottaraiseen saakka — kaikki ikävöivät, jotta höyhenet putoilivat.
Ibislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja alentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin halveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä limasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta syntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella, ja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi yli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka istuivat ja odottivat — eivät ne tienneet mitä odottivat.
Silloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä yläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti siivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas taas ja piiloutui ruohistoon.
Koko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus ja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia sirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää lentotaitoaan.
Vaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin, pitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon matka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään, vaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä päässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului hirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.
Harmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin, liitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja katosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.
Kottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle, sirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan kunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.
Joutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden sattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään; joka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan, tervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.
Satakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne tahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi Sjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa valmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.
Norjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat, seurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä määrässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle; ainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten tuumailla.
Ibislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin arkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät kunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan näköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi hiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä neekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen huvimatkailian.
Vaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat tutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka menivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan, metsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten järvien ruohikkoihin.
Italiassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa omenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja Pariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia tahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in penkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä, jotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin silta-arkkuihin.
Vaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja kivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin se lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten Lüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi Ranskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja katsastella ilmaa.
Lunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi Tanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat visusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja kanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset mellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty liikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät houkutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin nyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset linnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.
Kotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla laaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli tuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan — ei asteettain ja rauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina koskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden huuhtoessa jänteviä jäseniä.
Ja hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla ahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle päin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja ahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia ja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi nostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.
Aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän lämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari katsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne, laskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui: Kevät on tullut — Vanha Norja oli vihdoin valmis!
Siinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin köyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin pesty lapsi.
Satamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita risteili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin kurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin syrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä turkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät käsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.
Pitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä; laajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana pohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin paljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia myöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni tihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.
Täällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat kadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat kuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin porvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin musiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä taivas-alla, ja väitellä heidän piti.
Ne, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin "matkaopasta."
Ja pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia englannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen kotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka hieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.
Vaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi toinen virta, joka juoksi rannalle päin.
"Was sind das für Leute?" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos Schultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi niitten olevan siirtolaisia.
He olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He taluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan, selässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät ympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.
Kaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli arkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet norjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen vakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet vahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä — ainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta näytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.
Vaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea näistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru tunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.
Raatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta siirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan oli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja kaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa maassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?
Ja itse maa näkyi kysyvän: "mikä on vikana?" kun aurinko saattoi heleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten ohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi metsästä.
Sillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he matkustivat — kaikki itkivät — aina köyhä mäkitupalainenkin, joka itki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.
Ja kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he tiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise aurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta ilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.
Ja silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa; he unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi auttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?
Niin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja kiimakiistojen — alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät lempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät metsissä, jotta veri vuosi.
Varmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan se tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa; kun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen suunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja nälkäiselle lapsijoukolle.
Kevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat koettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja tekeytyessään armollisiksi.
Metsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva onni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni epäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä tuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta, sillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä, yhtäkaikkisena katselemassa sitä "teerenpeliä."
Kaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja räpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka vuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka sattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja kirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan siinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.
Sammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään "lapsen puseronsa" hankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin, uivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita "uimataidon maistereita."
Missä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi vihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema meri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan olisi olleet vihollisia.
Ja pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi punasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein silkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja pitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä, petollista "hapsenkakkiaisia", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia, joilla oli huone selässään — petollisten aseitten ja vahvojen varustuksien haaveellinen mailma.
Sileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti, oli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä merivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.
Pari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra nirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois heidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen mitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän välitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja souteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.
Auringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän ihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka vilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki muuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.