KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU
Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa
Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.
Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.
Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään. Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan. Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen ja huutaa:
— Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen pelastanut sinun henkesi!
Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä kiivaasti.
Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. — Nicole oli jättänyt oven auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.
Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.
Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia avatessaan.
Samassa, kun hän astui Nicolen kamariin, tuli Nicole sisään.
Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista. Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.
Gilbert meni nyt etuhuoneeseen ja koetti päästä ulos.
Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: — Täällä olen, täällä olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! — niin oli hän tosiaan oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.
Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.
Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella itselleen oven.
Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita, ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.
Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi, olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.
Andrée ei siis huomannut Nicolessa mitään erikoista.
Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.
Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama kamarineitsyt ainakin.
Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.
Tullessaan hän sulki lasioven.
Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.
Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.
Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.
Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.
Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:
"Oh, tekö se olette, miten varomatonta!"
"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".
Nyt tunsi Nicole puhuttelijansa.
"Gilbert, hyvä Jumala!" huudahti hän.
"Sanoinhan teille, ettei saa huutaa", vastasi nuorukainen kylmäverisesti.
"Mutta mitä te täällä teette, monsieur?" tiuskahti Nicole vihoissaan.
"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa varomattomampi kuin minä".
"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te teette täällä", virkkoi Nicole.
"Mitä minä sitten täällä teen?"
"Te tulitte tapaamaan neiti Andréeta."
"Kuinka, neiti Andréeta?" toisti Gilbert yhä tyynenä.
"Niin, johon olette rakastunut, mutta joka ei, onneksi, teitä rakasta."
"Ihankohan totta?"
"Mutta varokaa itseänne, Gilbert-herra", jatkoi Nicole uhkaavalla äänellä.
"Pitääkö minun varoakin itseäni?"
"Pitää."
"Minkätähden?"
"Etten anna teitä ilmi."
"Sinäkö, Nicole?"
"Niin, minä, ja etten ajata teitä täältä pois."
"Koeta vain", vastasi Gilbert hymyillen.
"Uhmaatko sinä minua?"
"Tiettävästi."
"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille, että minä näin sinut täällä?"
"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, — sillä Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, — vaan minua vainotaan niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."
"Mitä sanot, minutko?"
"Juuri sinut, Nicole — Nicole, jolle heitetään kiviä muuriaidan ylitse."
"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale neidin pukua".
"Niinkö luulette?"
"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."
"Ja kuka häntä auttaa?"
"Minä tietysti."
"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."
"Se on totta!" huudahti Nicole.
Sitten purki hän jälleen myöntymisensä:
"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu… Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"
"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."
Nicole hätkähti.
"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney, herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée, jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti, että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".
"Gilbert! Gilbert!"
"Ah, sellaista se on siveys, — mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah, teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne, kun sen sijaan…"
"Monsieur Gilbert!"
"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua, sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita on niin."
"Gilbert, ystäväni!"
"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille, — mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, — niin, sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne, herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen hempukka!"
Ja Gilbert alkoi laulaa irvistellen:
Ja lempijänä mulla on kaartin sotamies!
"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."
"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi,
Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".
Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.
Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:
"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon vaiteliaisuudesta."
"Kymmenen minuuttia, ja miksi kymmenen minuuttia?" kysyi Nicole aivan vavisten.
"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija, menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."
Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin, jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti häntä jo aivan tuskissaan.
Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.
Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään: naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä illallisellaan.
Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi ollut puoli penikulmaa pitkä.
Sillä sen matkan päämaalina oli Andrée.
Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.
Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.
Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.
Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole, Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée, puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon ottaessa neuloja pois tukastaan.