KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU
Filosofinloukku
Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.
Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.
Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.
Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.
Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.
Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle pöydälle.
Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu, kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.
"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla teidänkin aamiaisenne?"
"Kyllä, monsieur: se leipä ja ne kirsikat maistuivat minusta niin ihanilta."
"Aivan niin, sillä tavoin aterioivat todelliset luonnon ystävät."
"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun ylellisyyttäni, olette väärässä… koskaan en ole vaatimattomammin…"
"Oh!" huudahti filosofi, "halvennatte pöytäänne, herra Lucullus!"
"Minunko? Ei suinkaan!" virkkoi Jussieu.
"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"
"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja vilkaisten salavihkaa majan oveen.
"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois, Gilbert."
Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.
Sitten iski hän hampaansa keskelle kannikkaa ja otti lautaselleen pari luumua.
Gilbert epäröi ryhtyä syömään.
"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän juhla-ateriaansa epätäydellisenä".
"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi niin hartaasti heille kumarrella.
Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi jumalatarta, — tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja kauneutensa puolesta jumalattarilta, — niin seisoi hän siinä ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.
"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä suloinen yllätys!"
"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.
"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.
Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.
"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.
Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin. Gilbert alkoi voida oikein pahoin.
"Ettekö te tunne kreivitärtä?" kysyi herra de Jussieu Rousseaulta.
"En", vastasi Rousseau hämillään; "luullakseni nyt ensi kertaa…"
"Rouva Dubarry", esitteli Jussieu.
Rousseau ponnahti ilmaan kuin olisi astunut tulikuumalle raudalle.
"Rouva Dubarry!" huudahti filosofi.
"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan. "Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."
"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän aamiaisenkin?"
"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja hänen arvoisa kälynsä."
"Hänen kälynsä, se, joka tunsi Gilbertin?"
"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista kuin filosofien ärtyisyydestä.
Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen päivineen, — niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.
"Varsin läheisesti!"… toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"
Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan neljänkymmenen louisdorin arvoinen.
Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.
Mutta kävikin niin, että Rousseau vaikeni ja Chon puhui.
"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja
tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?…
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja
Versaillesin namusia?"
Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.
"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on asia, te onneton?"
"Herra Rousseau…" mutisi Gilbert.
"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut", jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."
"Mademoiselle!"… rukoili Gilbert.
"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin, Zamoren makeiset odottavat sinua… ja vaikka sinä läksit sieltä merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".
"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".
"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti
Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon
Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."
"Mutta, monsieur, minä vannon teille…"
"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja toisella."
"Mutta tehän ette kuuntele, mitä sanon, monsieur."
"Kyllä kuulen."
"Minä läksin pakoon Luciennesista, jossa minut suljettiin lukon taakse."
"Viekkautta! Minä tunnen ihmisten pahuuden."
"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."
"Teeskentelyä!"
"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."
"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."
"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.
"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."
"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja puserrellen sitä käsillään.
"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan; "älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt menetätte, se koetetaan teille korvata".
"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi. "Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen hymyyn.
Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.
"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin hoippui polkua pitkin alas kummulta.
"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui yhä kasvot käsiin painettuina.
"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin hylätylle oppilaalle.
Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi lujemmalla äänellä:
"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin päästä puutarhapojaksi Trianoniin."
Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi asian täydellisesti.
"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."
"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi
Jussieu.
Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.