KUUDESKYMMENES LUKU
Lit de justice
Kuninkaan komea lit de justice toimitettiin kaikilla niillä juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän valtiokeikaukseen.
Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana taistelupäivänä.
Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin, niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa häpäisyä tai edes vihellyksiä.
Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään suojele paremmin kuin majesteettisuus.
Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta syytetyksi matkimisesta.
Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi: olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.
Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.
Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.
Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä; juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen tuhannen.
Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa kansan aaltojen pauhuksi.
Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.
Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä lit de justice heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät he paremminkin, mitä seurauksia lit de justice aikoinaan toisi mukanaan, kuin tätä istuntoa.
Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat iloita siitä suuresti.
Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen ilkeä olo.
Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina hedelminä.
Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.
Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima. Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.
Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.
Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin, vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin. Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian voimakkaaksi.
Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.
Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.
Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen selvää, mitä kuningas ajatteli.
Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.
Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka pelko synnytti heikommassa luonteessa.
Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.
Heti muuttui yleinen tarkkaavaisuus ällistykseksi.
Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja sotilaita.
Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain jatkoksi.
Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.
Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.
Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota hän tosiasiassa itse mielikin.
Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!
Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona, jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja avaamaan suunsa.
"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan muuta!"
Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.
Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys, joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.
Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen kauneista silmistään välkähti salama.
Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.
Ludvig XV saattoi nyt nauttia täydellistä voitonriemua.
Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä niinkuin äskenkin.
Kuningas nousi ylös kultaisilla liljoilla kirjatuilta pieluksiltaan.
Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko, joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon, alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja poliisien loitontamana.
Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella muita kuin nöyryytettyjä päitä.
Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä, käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.
Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:
"Tulkaa minua lähemmäksi."
Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi sisarensa pojalle:
"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat kirotun pystyyn. Varokaahan!"
Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin kaunaa kantava, sanoi hän:
"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta aikomustaan."
"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen. "Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän koskaan muuttaisi aikomustaan."
Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes teatterissakaan.
Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.
Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.
* * * * *
"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten romaanien" 3. n:ona.