NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU
Pikaviesti
Kello oli kuusi illalla.
Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.
Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.
Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi Balsamoa hirmuvaltiaakseen.
Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon hän vaati Lorenzaa alistumaan.
Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti. Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.
"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti, niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte. Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet naiset kateelliseksi?"
"Siksi, että te olette minulle kauhistus", vastasi ylpeä nuori nainen.
Balsamo loi häneen samalla vihastuneen ja säälivän katseen.
"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään", sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan kohtaloanne".
"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä: ne kuolevat, mutta ne eivät laula."
Balsamo koetti hillitä kiehahtavaa suuttumustaan.
"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"
"En."
"Miksikä ette? Ne olisivat teille ajanrattona."
"Olkoon minulla niin ikävä, että siihen kuolen!"
Balsamo hymyili, tai paremminkin koetti vain hymyillä.
"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä, jos tulette sairaaksi."
"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".
Balsamon pintaa väristi.
"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi
Lorenza vihasta suunniltaan.
Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja uhkaavalla äänellä hän sanoi:
"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä parantaa, mutta minä herätän teidät ylös kuolleista!"
Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.
Niin pelastui Balsamo siitä pelosta.
Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.
Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz soitti.
Se kilahti kolme kertaa nopeasti ja yhtä pitkäin väliaikain jälkeen.
"Pikaviesti", sanoi Balsamo.
Lyhyen tuokion perästä soi kello uudestaan.
"Ja kiireellinen", jatkoi Balsamo.
"Ah, minä pääsen siis teistä!" huudahti Lorenza.
Balsamo otti nuoren naisen kylmän käden omaansa.
"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran: eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin, Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."
Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.
Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt elonmerkkiäkään.
Sitten astui Balsamo askeleen lieteen päin.
Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen liikkeitään kiihkein silmin.
— Niin, — tuumi Balsamo itsekseen, — sinä tahdot nähdä, mitä tietä minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, — voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät, siksi sinä seuraat minua silmilläsi.
Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:
"Nukkukaa."
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.
Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.
Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.
Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti, riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.
Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut saappaat.
Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies; ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä olennolta.
Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.
Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni paneminen.
Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta, joka hänellä oli kädessään.
Nähdessään moisen pelättävän vertauskuvan painui lähetti polvilleen.
"Mistä tulet?" kysyi Balsamo.
"Rouenista, mestari."
"Mikä mies olet?"
"Minä olen rouva de Grammontin pikalähetti."
"Kuka sinut on siihen toimeen hommannut?"
"Suurkoptin tahto."
"Mitä määräyksiä sait astuessasi hänen palvelukseensa?"
"Olla salaamatta mitään mestarilta."
"Minnekä nyt menet?"
"Versaillesiin."
"Mitä sinne viet?"
"Kirjettä."
"Kenelle?"
"Ministerille."
"Anna tänne."
Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta laukusta, joka hänellä oli selässään.
"Tuleeko minun odottaa?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Minä odotan."
"Fritz."
Saksalainen ilmestyi huoneeseen.
"Vie Sebastian kätköön keittiökamariin."
"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen taikauskoisesti peloissaan.
"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen huoneeseen.
Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.
Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.
Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.
"Näetkö?" kysyi Balsamo.
"Kyllä, minä näen", vastasi Lorenza.
"Mikä minulla on kädessäni?"
"Kirje."
"Voitko sen lukea?"
"Voin."
"No luepas."
Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin Lorenza ne lausui:
Pikaviesti
'Rakas veli!
Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä. Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.
Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.
Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa noottia Versaillesin kabinetille.
X… kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.
Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut, joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla. Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella eräitä herroja.
Hyvästi, syleilen sinua hellästi.
Herttuatar de Grammont.'
Tämän luettuaan Lorenza vaikeni.
"Etkö näe enää muuta?" kysyi Balsamo.
"En näe."
"Eikö ole mitään jälkilisäystä?"
"Ei."
Balsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja nyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.
"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti maksaa", sanoi Balsamo. "Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan tällaisia asioita", jatkoi hän huudahtaen. "Naiset, naiset ne aina pilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole voinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma juonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään. Tosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous… Jos meillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin olemme tuhon omat!"
Ja näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi
Lorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.
"Onko se totta, mitä ajattelen?" kysyi Balsamo.
"Ei, ei, se ei ole totta", vastasi Lorenza kiihkeästi. "Näethän, että rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua niinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!"
Balsamo antoi itsensä hervota lumoojansa käsivarsien syleilyyn.
Äkkiä kajahti kaksi helähdystä Fritzin kellosta.
"Kaksi vierasta", virkkoi Balsamo.
Kiivas soitto päätti Fritzin merkinantolauselman.
Balsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen nuoren naisen yhä unitilaan.
Mennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti mestarinsa käskyjä.
"Tässä on kirje", sanoi Balsamo hänelle.
"Mitä minun sillä on tehtävä?"
"Vie se määräpaikkaansa."
"Eikö muuta?"
"Ei."
Salaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki, että ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja katosi pimeyteen.
"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä käsikirjoitusta", virkkoi Balsamo. "Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei sitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!"
Fritz ilmestyi nyt Balsamon eteen.
"Kuka tänne tuli?" kysyi Balsamo.
"Muuan herra ja nainen."
"Ovatko he käyneet täällä ennen?"
"Eivät."
"Tunnetko heidät?"
"En."
"Onko nainen nuori?"
"Nuori ja kaunis."
"Entä mies?"
"Noin kuudenkymmenen tai viidenseitsemättä vuoden ikäinen."
"Missä he ovat?"
"Salissa."
Balsamo meni nyt saliin.