VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU
Muodonvaihdos
Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.
Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.
Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen, jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä monseigneurin puolesta.
Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi, että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet, olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka viikko.
Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi hänelle:
"Hei, Rafté, katsopas tätä tyttöä."
Rafté tarkasteli Nicolea.
"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan hyvin merkitsevällä tavalla.
"Niin, mutta kenen näköinen hän on?… Rafté, minä puhun tästä yhdennäköisyydestä."
"Ahaa, se on totta. Ai, peijakas!"
"Sinä huomaat sen, eikö niin?"
"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet onnelliseksi."
"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta haittaa?"
"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté, joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa usein ajattelemaankin hänen puolestaan.
"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, — sillä niin väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin vuodekomeroihin mennessään, — tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt vankina.
"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne, kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."
"Oi, monseigneur", huudahti nuori tyttö.
"Ja siihen ei tarvita mitään muuta kuin että me ymmärrämme toisemme."
Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin mestari.
Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen sanoi hän:
"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua… Oh, herra Rafté ei häiritse meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"
"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.
Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten kamarineitsyeiden joukkoon.
Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.
Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä palatsin portille ja katosivat sitten.
Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne hänen oli mentävä.
Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut, ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.
Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen, nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin olevat ikkunat.
Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa, toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.
Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee, kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen; siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän. Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.
Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa. Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.
Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.
"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."
Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.
Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.
Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.
Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.