V.
TULPAANINVILJELIJÄ JA HÄNEN NAAPURINSA.
Sillä välin kuin Haagin asukkaat silpoivat palasiksi Janin ja Korneliuksen ruumiit, ja Vilhelm Oranialainen, hankittuaan itselleen vakuutuksen että hänen molemmat vastustajansa olivat varmasti kuolleet, ratsasti kohden Leideniä, seurassaan översti van Deken, jonka sääli hänestä tuntui siinä määrin liioitellulta, ettei hän enää halunnut osottaa hänelle samaa luottamusta kuin tähän saakka, kiiruhti uskollinen palvelija Craeke, hyvällä ratsulla hänkin, puiden reunustamia teitä eteenpäin, kunnes oli ehtinyt kaupungin ja sen viereisten kylien ohi, aavistamattakaan mitä kammottavia asioita oli tapahtunut hänen lähdettyään matkaan.
Ehdittyään turvaan hän välttääkseen huomion herättämistä jätti hevosensa erääseen talliin ja jatkoi rauhallisesti matkaansa laivoilla, jotka pysähdellen tuon tuostakin laitureiden luona kuljettivat häntä kohden Dordrechtia, valiten suorimman tien kiemurtelevalla virralla, jonka laineet huuhtelivat pajujen, kaislikon ja ruohon ympäröimiä viehkeitä saaria, missä syötöllä olevat lihavat karjalaumat hohtivat päivänpaisteessa.
Craeke tunsi jo kaukaa Dordrechtin, tuon hymyilevän kaupungin, joka kohoaa tuulimyllyjen peittämän kukkulan juurella. Hän näki sen kauniit valkoviiruiset punaiset rakennukset, joiden kivijalkoja vesi huuhtoeli ja joiden virranpuoleisilla parvekkeilla hohteli kultakukkaisia silkkimattoja, Intian ja Kiinan ihmetuotteita, ja niiden rinnalla jättiläissiimat ahneitten ankeriasten pyydystämiseksi, joita pidätteli asuntojen läheisyydessä keittiönakkunoista heitetyt ruuantähteet.
Laivankannelta voi Craeke erottaa pyörivien myllynsiipien keskellä mäenrinteellä punavalkoisen talon, joka oli hänen matkansa päämäärä. Sen kattoharjaa varjostivat poppelien kellertävät latvat, ja jättiläisjalavat muodostivat sille tumman taustan. Se sijaitsi siten, että auringonsäteet lankesivat siihen kuin suppiloon, kuivattaen ja lämmittäen viimeisenkin usmapilven, joka suojaavasta vehreydestä huolimatta aamuin ja illoin kohosi sinne virralta.
Astuttuaan maihin keskellä kaupungin tavallista touhua, Craeke läksi heti kulkemaan kohden mainittua taloa, jota meidän nyt on lukijalle tarkemmin kuvaaminen.
Tuossa valkoisessa, sirossa, hohtoisessa talossa, jossa vieraan silmältä salatut paikat olivat vielä puhtaammaksi pestyt, vielä huolellisemmin kiillotetut kuin näkyvissä olevat, tuossa talossa asui kuolevainen, joka oli onnellinen.
Tämä onnellinen kuolevainen, tämä rara avis, harvinainen lintu, kuten Juvenalis sanoo, oli tohtori van Baerle, Kornelius de Wittin kummipoika. Hän oli lapsuudestaan saakka asunut tuossa samassa talossa, sillä siinä olivat syntyneet sekä hänen isänsä että isoisänsä, jotka kuuluivat vanhaan arvossapidettyyn kauppiassukuun ylväässä Dordrechtin kaupungissa.
Tohtori van Baerlen isä oli käymällä kauppaa Intian kanssa ansainnut kolme- tai neljäsataatuhatta floriinia, jotka hänen poikansa hyvien ja rakastettujen vanhempiensa kuollessa vuonna 1668 oli saanut melkein uusina, vaikka toiset niistä olivat lyödyt vuonna 1640, toiset vuonna 1610, mikä seikka todisti että toiset niistä olivat kuuluneet isä von Baerlelle, toiset isoisä van Baerlelle. Nämä neljäsataatuhatta floriinia olivat — kiiruhtakaamme se sanomaan — vain Kornelius van Baerlen, kertomuksemme sankarin, käteiset rahat, sillä näiden lisäksi tuottivat hänen maatilansa vuosittain kymmenentuhatta floriinia.
Kun Korneliuksen isä lähestyi kuolemaa, kolme kuukautta vaimonsa jälkeen, joka näytti eronneen elämästä ennen häntä tehdäkseen kuolon polun hänelle helpoksi vaeltaa, kuten oli tehnyt elämänkin polun, lausui hän pojalleen syleillen häntä viimeisen kerran:
— Juo, syö ja kuluta rahaa, jos tahdot todella elää, sillä ei sitä käy elämäksi sanominen, kun istuu kaiket päivät puu- tai nahkatuolilla laboratoriossa taikka makasiinissa. Kerran tulee sinunkin vuorosi kuolla, ja jos sinulla ei ole poikaa, sammuu nimemme, ja hämmästyneet floriinini huomaavat olevansa tuntemattoman isännän hallussa, — nuo uudet floriinit, joita ei kukaan muu ole pidellyt kädessään kuin isäni ja minä sekä se, joka on ne lyönyt. Varo ennen kaikkea noudattamasta kummisi Kornelius de Wittin esimerkkiä, sillä hän on antautunut valtiotaidon palvelukseen, ja se on epäkiitollisinta mitä olla voi ja vie onnettomuuteen.
Sitten oli hän kuollut, tuo kunnon herra van Baerle, jättäen poikansa lohdutonna jälkeensä, sillä Kornelius välitti hyvin vähän floriineista ja hyvin paljon isästään.
Kornelius jäi siis yksin tuohon isoon taloon.
Turhaan tarjoeli hänen kumminsa Kornelius hänelle toimia yhteiskunnan palveluksessa, turhaan koetti hän herättää hänessä kunnianhimoa, kun Kornelius hänelle mieliksi oli mennyt Ruyterin palvelukseen »Seitsemän maakuntaa» nimiseen sotalaivaan, joka johti sadankolmenkymmenenyhdeksän aluksen suuruista laivastoa, minkä avulla kuuluisa amiraali pyrki yksin vaikuttamaan liittoutuneiden Ranskan ja Englannin kohtaloon. Sivuutettuaan luotsi Léger'n ohjaamana musketin kantovälin etäisyydessä »Prinssi» nimisen sotalaivan, jossa Englannin kuninkaan veli, Yorkin herttua, oli, ja nähtyään suojelijansa Ruyterin valloittavan mainitun laivan niin äkillisellä ja taitavalla hyökkäyksellä että Yorkin herttua töin tuskin ehti siitä paeta laivaan »Pyhä Mikael», joka pian hollantilaisten kanuunain ruhjomana vetäytyi syrjään, — nähtyään toisen laivan neljänsadan laivamiehen kera liekkien vallassa uppoavan laineisiin, — huomattuaan ettei tuo taistelu, jossa kaksikymmentä laivaa oli tuhottu, kolmetuhatta soturia surmattu, viisituhatta haavoitettu, ollut mitään ratkaissut, kun kumpikin taistelevista katsoi voittaneensa, joten ainoa tulos oli se, että ottelujen luetteloon voitiin entisten lisäksi merkitä nimi Southwold-Bay, — laskettuaan kuinka paljon aikaa menee hukkaan korvien ja silmien tukkimiseen, kun pyrkii ajattelemaan toisten pommittaessa toisiaan kanuunankuulilla. Kornelius lausui hyvästit Ruyterille, Puttenin rautavoudille ja sotamaineelle, syleili hartaan kunnioituksen vallassa hallinnonjohtajan polvia ja palasi kahdeksankolmatta vuoden vanhana taloonsa Dordrechtiin, nauttimaan levosta ja verrattomasta terveydestään sekä neljänsadantuhannen floriinin pääomastaan ja kymmenentuhannen floriinin vuosituloistaan, — joskin vakuutettuna siitä, että jokainen ihminen on saanut taivaalta aivan liiaksi antimia, voidakseen olla onnellinen, ja kylläksi, voidakseen olla onneton.
Ollaksensa siis onnellinen omaan tapaansa, Kornelius ryhtyi tutkimaan kasveja ja hyönteisiä, poimi ja luokitteli saarten koko kasvikunnan, pyydysti kaikki maakunnan hyönteiset ja kirjoitti niistä selostuksen, jonka kuvitti omin käsin, ja tietämättä nyt enää mihin käyttäisi aikaansa ja liiatenkin rahaansa, joka lisääntyi pelottavassa määrässä, hän lopuksi valitsi maansa ja aikakautensa harrasteluista erään, joka oli kaikkein hienoimpia ja kaikkein runsaskuluisimpia.
Hän omisti harrastuksensa tulpaaneille.
Kuten tunnettua, flaamilaiset ja portugalilaiset tähän aikaan, kilvan kehittäen tuota kasvinviljelyksen haaraa, olivat lopuksi tehneet pyhän olennon tuosta Itämaiden kukkasesta, kohottaen sen arvoon sellaiseen, jommoista ei mikään luonnontutkija olisi uskaltanut vaatia ihmissukukunnalle, pelosta että herättäisi Jumalan kateuden ja vihan.
Pian ei Dordrechtista Monsiin saakka puhuttu muusta kuin herra van Baerlen tulpaaneista, ja hänen kasvitaulujaan, kellareitaan, kuivatushuoneitaan käytiin katselemassa kuten muinoin kuuluisat roomalaiset matkailijat kävivät katsomassa Aleksandrian kokoelmia ja kirjastoja.
Aluksi van Baerle käytti vuotuiset tulonsa saadaksensa kokoelmansa kuntoon, sitten hän uhrasi uudet floriininsa sen täydentämiseksi. Hukkaan eivät hänen ponnistuksensa suinkaan menneet: hän sai kasvatetuksi viisi eri lajia, joista nimitti yhden äitinsä mukaan, toisen isänsä ja kolmannen kumminsa Korneliuksen mukaan. Toisten nimiä emme muista, mutta asianharrastajat voivat varmaankin löytää ne senaikuisista luetteloista.
Alussa vuotta 1672 tuli Kornelius de Witt Dordrechtiin, aikoen viettää kolmisen kuukautta perheensä vanhassa sukukartanossa, sillä kuten jo on mainittu, oli Kornelius syntynyt Dordrechtissa ja de Wittin suku polveutui sieltä.
Näihin aikoihin alkoi Kornelius de Witt, kuten Vilhelm Oranialainen sanoo, nauttia mitä täydellisintä epäsuosiota kansansa puolelta. Hänen synnyinkaupunkinsa Dordrechtin kunnon asukkaat eivät sentään vielä pitäneet häntä hirsipuuhun kuuluvana konnana, ja joskaan hänen ylen jyrkät tasavaltalaismielipiteensä eivät heitä liioin miellyttäneet, olivat he kumminkin ylpeät hänen merkityksestään ja avuistaan ja halusivat valmistaa hänelle juhlallisen vastaanoton hänen tullessaan kaupunkiin.
Kiitettyään heitä Kornelius meni katsomaan sukukartanoaan ja määräsi mitä siellä oli laadittava kuntoon siksi kuin hänen puolisonsa saapuisi sinne lapsineen.
Sitten läksi hän tervehtimään kummipoikaansa, joka luultavasti oli ainoa Dordrechtin asukkaista, joka ei tiennyt että Kornelius de Witt oli saapunut synnyinkaupunkiinsa.
Samassa määrin kuin Kornelius de Witt valtiollisella toiminnallaan oli kylvänyt vihaa, samassa määrin oli Kornelius van Baerle saavuttanut suosiota pysyttelemällä erillään valtiollisista asioista, omistaen kaiken harrastuksensa tulpaaneille.
Palvelijoittensa ja työväkensä suosiossa oli van Baerle myöskin, eikä hän voinut edes olettaakaan että maailmassa olisi ihmisiä, jotka soivat pahaa toisille ihmisille.
Ja kumminkin oli Kornelius van Baerlellä — tunnustakaamme se ihmiskunnan häpeäksi — tietämättään vihollinen, julmempi, kiihkeämpi, heltymättömämpi kuin tähän saakka ainoakaan noista vihamielisistä oranialaisista, jotka uhkasivat ihailtavaa veljesliittoa, joka tahratonna elämässä jatkui haudan toisella puolen.
Kornelius oli tulpaanien viljelykseen uhrannut vuotuiset tulonsa ja isänsä floriinit. Dordrechtissa asui rinnakkain hänen kanssaan muuan Isak Boxtel niminen porvari, joka siitä saakka kuin oli pystynyt itsenäiseen toimintaan oli harrastanut tuota samaa asiaa, ja jonka saattoi haltioihinsa jo pelkkä »tulban'in» mainitseminen, — mikä sana tulpaanin oppineimman tuntijan mukaan kuuluu olevan tämän luomisen mestariteoksen aikaisin, singhaleesien kielessä käytetty nimitys.
Boxtel ei ollut rikas kuten van Baerle. Oli siis ollut tarpeen paljon huolta ja kärsivällisyyttä, ennenkuin hän talossaan Dordrechtissa oli saanut laadituksi viljelemiseen soveltuvan puutarhan. Hän oli muokkaillut maata sääntöjen mukaisesti ja toimittanut lavoillensa juuri niin paljon aurinkoa ja varjoa, kuin puutarhurien lakikirja sääsi.
Isak tiesi sanoa kasvilavojensa lämpömäärän asteen kahdeskymmenesosissa. Hän tunsi tuulen voiman ja vaimensi sen keinotekoisesti kukkain varsille suotuisaksi. Hänen puutarhansa tuotteet alkoivat voittaa suosiota. Ne olivat kauniita, jopa harvinaisiakin. Monet tulpaaninviljelyksen harrastajat olivat käyneet katsomassa hänen tulpaanitarhaansa. Hän oli myöskin lähettänyt Linnén ja Tournefortin maailmaan uuden tulokkaan, jolle oli antanut nimen itsensä mukaan. Se oli raivannut itselleen tien Ranskaan, Espanjaan ja Portugaliin saakka, ja kuningas don Alfonso VI, joka Lissabonista karkotettuna oli asettunut Terceiran saareen, missä huvitteli, ei tosin kuten Suuri Condé neilikkoja kastelemalla, vaan viljelemällä tulpaaneja, oli lausunut: »Ei käy moittiminen!» nähdessään mainitun tulpaanilajin.
Kun nyt harjoitetut tutkimukset äkkiä olivat saaneet Kornelius van Baerlen rupeamaan tulpaaninviljelijäksi, muovaeli hän dordrechtiläistä taloansa, joka, kuten mainittu, oli Boxtelin talon vieressä, rakennuttaen osan siitä kerrosta korkeammaksi. Mutta tämä lisäke saattoi Boxtelin talon menettämään noin puoli astetta lämpöä, tuottaen sijaan puoli astetta kylmää, jota paitsi se katkaisi tuulivirran ja pani sekaisin kaikki Boxtelin laskelmat.
Aluksi luuli Boxtel todella, ettei muuta haittaa ollut kysymyksessä. Hän piti van Baerleä maalarina, narrina, joka pyrkii kankaalle muodostelemaan irvikuvia luonnon ihmeistä. Maalari rakennutti atelieerinsä kerrosta korkeammaksi saadaksensa suotuisamman valaistuksen, — siihen oli hänellä kieltämättä oikeus. Herra van Baerle oli maalaaja, kuten hän itse tulpaaninviljelijä. Hän tarvitsi aurinkoa taulujansa varten, hän anasti sitä puoli astetta herra Boxtelin tulpaaneilta.
Van Baerlellä oli laki puolellaan. Sillä hyvä.
Itse asiassa oli Boxtel tehnytkin havainnon että liika päivänpaiste on haitaksi tulpaaneille ja että lempeä aamu- ja ilta-aurinko on tälle kasville suotuisampi ja suo sille kauniimmat värit kuin polttava puolipäivän aurinko.
Hän oli siis melkein kiitollinen van Baerlelle, joka oli ilmaiseksi rakentanut hänelle päivänvarjostimen.
Kenties tämä ei ollut täysin totta, ja ehkäpä Boxtel, pyrkiessään arvostelemaan naapurinsa toimia tähän tapaan, ei ollut aivan avomielinen omaa itseään kohtaan. Mutta kovain iskujen kohdatessa löytävät suuret henget odottamatonta lohtua filosofiasta.
Mutta mitä sanoikaan Boxtel parka, nähdessään uuden rakenteen akkunoihin ilmestyvän sipuleja, tulpaanilavoja, tulpaaniruukkuja, kaikkea mikä kuuluu tulpaaninviljelemishulluuteen!
Siinä oli nimilistapaketteja, oli laatikoita ja säilytyskaappeja ristikkoakkunoineen, joista ilma pääsi kulkemaan, mutta eivät hiiret eikä rotat, nuo innokkaat luonnontutkijat, jotka mielihyvällä kohdistavat harrastuksensa parinsadantuhannen frangin sipuleihin.
Boxtel tosin tyrmistyi nähdessään kaikki nuo esineet, mutta hän ei sittenkään vielä täysin oivaltanut onnettomuutensa suuruutta. Tiedettiin van Baerlen pitävän kaikesta kauniista. Hän tutki luontoa perinpohjaisesti taulujensa varalta, saavuttaakseen saman täydellisyyden kuin opettajansa Gerard Dow tai ystävänsä Mieris. Olihan mahdollista että hän aikoi maalata tulpaaninviljelijän asunnon ja sitä varten oli koonnut uuteen atelieeriinsä kaikki sen esittämiseen kuuluvat tarvekalut.
Mutta vaikka tuo pettävä ajatus rauhoittikin Boxteliä, ei hän kumminkaan voinut vastustaa kiihkeää uteliaisuuttaan. Illan tultua hän asetti tikapuut talonsa viereistä seinää vastaan, ja hän näki nyt että suuri maa-ala, jossa äskettäin vielä oli kasvanut sekaisin erilaisia kasveja, oli muokattu, jaettu lavoihin ja sekoitettu rantamudalla, muodostaen siten tulpaaneille suotuisimman maanlaadun. Nurmireunukset ympäröivät lavoja, ettei maa pääsisi vieremään, ja niitä lämmitti sekä aamu- että ilta-aurinko, ja puolipäivän paahteen lieventämiseksi oli rakennettu varjostin. Vettä oli runsaasti saatavissa, ja puutarha sijaitsi etelälounaaseen päin. Siinä oli tarjona kaikki sekä onnistumisen että edistymisen mahdollisuudet! Ei epäilemistäkään, van Baerlestä oli tullut tulpaaninviljelijä!
Boxtel oli heti selvillä siitä, mitä tuo oppinut mies, jolla oli neljänsadantuhannen floriinin pääoma ja kymmenentuhannen floriinin vuotuiset tulot käytettävinään, saisi aikaan omistaessaan henkiset ja aineelliset apuneuvonsa tulpaaninviljelykselle. Epämääräisessä mutta läheisessä tulevaisuudessa oli hän saavuttava mitä suurinta menestystä, ja tuo menestys herätti jo etukäteen Boxtelin mielessä niin kiihkeätä tuskaa, että hänen kätensä herposivat, hänen polvensa horjahtivat ja hän suistui tikapuilta alas maahan.
Siis ei van Baerle ollut anastanut häneltä tuota puolta astetta päivänpaistetta maalattavia, vaan todellisia tulpaaneja varten. Siis saisivat van Baerlen tulpaanit nauttia mitä suotuisimmista lämpösuhteista, ja lisäksi oli hänellä sipuleilleen varattuna verraton säilytyshuone, — avara, valoisa ja ilmava, — jota vastoin Boxtelin oli täytynyt tähän tarkoitukseen uhrata makuuhuoneensa ja tyytyä itse nukkumaan vintillä, ettei hengityksellään myrkyttäisi rakkaita kasvattejansa.
Niin oli siis Boxtelilla nyt aivan oman talonsa vieressä, muurinsa takana kilpailija, — ja kenties voittoisa kilpailija —, ei mikään vähäpätöinen, tuntematon puutarhuri, vaan Kornelius de Wittin kummipoika, siis suorastaan kuuluisa henkilö!
Kuten nähdään, ei Boxtel ollut niin älykäs kuin Poros, joka Aleksanteri
Suuren voittamana lohduttautui juuri voittajansa kuuluisuudella.
Miten kävisikään, jos van Baerle kasvattaisi uuden tulpaanilajin ja antaisi sille nimen Kornelius de Wittin mukaan ja sitten toisen, jonka ristisi Jan de Wittin kaimattareksi. Ei sitä kestäisi raivoon tukehtumatta!
Täten Boxtel, katse kateuden teroittamana, ennusteli itselleen asioita, joiden tapahtuman piti.
Noiden havaintojen jälkeinen yö oli hänelle perin tuskallinen.