VII.
ONNELLINEN IHMINEN TUTUSTUU ONNETTOMUUTEEN.
Järjestettyään perheasiansa meni Kornelius de Witt tervehtimään kummipoikaansa van Baerleä. Tämä tapahtui tammikuun keskivaiheilla vuonna 1672.
Yö lähestyi.
Vaikkei liioin ollut kasvinviljelijä eikä taiteilijakaan, tarkasteli vieras kumminkin koko talon atelieerista kasvihuoneisiin saakka kaikkine tauluineen ja tulpaaneineen. Hän kiitti kummipoikaansa kunniasta, jota tämä oli hänelle osottanut kuvatessaan hänet Southwold-Bayn taistelua esittävässä taulussa amiraalilaivan komentosillalla seisovana, sekä antaessaan komealle tulpaanille nimen hänen mukaansa, ja hän kohteli talon isäntää isän hyvyydellä ja hellyydellä. Hänen täten tarkastellessaan van Baerlen aarteita ihmisjoukko odotteli uteliaana, jopa kunnioittavanakin, onnellisen van Baerlen oven edustalla.
Boxtel oli silloin nauttimassa illallista takkavalkean ääressä, mutta melu herätti hänen huomionsa, hän otti selkoa sen aiheesta ja nousi laboratorioonsa.
Ja sinne hän jäi, kylmästä välittämättä, kiikari kädessä tekemään havaintoja.
Muutoin ei kaukoputki syksystä saakka enää ollut häntä liioin hyödyttänyt. Todellisina Itämaiden tyttärinä tulpaanit kammovat pakkasta eivätkä tyydy talvella olemaan ulkona. Ne tarvitsevat huoneen suojaa, pehmeän leposijan laatikoissa ja uunin lämpöä. Niinpä viettikin Kornelius talven laboratoriossaan kirjojensa ja taulujensa parissa. Vain silloin tällöin hän kävi sipulien säilytyshuoneessa, päästääkseen sinne muutaman auringonsäteen, jonka oli yllättänyt taivaalla ja pakotti luoksensa laskuakkunan avaamalla.
Sinä iltana, josta puhumme, lausui Kornelius de Witt hiljaa van Baerlelle, heidän tarkastettuaan talon muutamien palvelijoiden seuraamina:
— Poikani, lähettäkää palvelijat pois, niin että saamme olla hetkisen kahden kesken.
Van Baerle kumarsi myöntävästi ja lausui sitten lujalla äänellä:
— Ettekö halua nyt tulla katsomaan huonetta, missä kuivatan sipulini.
Kuivatushuoneeseen! Tuohon tulpaaninviljelijän temppeliin, pyhätön pyhättöön, joka muinoisen Delfin tavoin oli kielletty maallikoilta, sinne hän siis aikoi viedä vieraansa!
Ei konsanaan palvelijan rohkea jalka sinne astunut, kuten olisi sanonut ylevä Racine, jonka loistokausi nyt oli. Muita ei Kornelius päästänyt tuohon huoneeseen kuin vaatimattoman luudan, jota käytteli vanha friisiläinen palvelijatar, hänen muinoinen hoitajattarensa, joka oli niin tunnontarkka, ettei sen jälkeen kuin Kornelius oli antaunut tulpaaninviljelykselle, enää ollut uskaltanut käyttää sipuleja lihakeittoihin, peläten haavoittavansa hoidokkinsa sydäntä.
Kuullessaan siis isäntänsä mainitsevan kuivatushuonetta poistuivat kynttilöitä kantavat palvelijat hartaan kunnioituksen vallassa. Kornelius otti kynttilän lähinnä seisovan kädestä ja meni kumminsa edellä huoneeseen.
Lisätkäämme tähän, että kuivatushuone oli juuri tuo lasiakkunoilla varustettu kammio, jota kohden Boxtelin kaukoputki oli alinomaan suunnattuna.
Nyt oli vihamies varuillaan, jos konsanaan.
Hän näki valon lankeavan seinille ja akkunoihin. Sitten ilmestyi huoneeseen kaksi miestä. Toinen näistä, kookas, ylväs, juhlallinen ihmisolento, istui pöydän viereen, jolle van Baerle oli asettanut kynttilänsä.
Pian tunsi Boxtel tuon olennon kalpeat kasvot ja pitkän, otsalta jaetun, hartioille valuvan mustan tukan. Hän oli Kornelius de Witt.
Lausuttuaan van Baerlelle muutamia sanoja, joiden sisältöä huulten liikkeet eivät ilmaisseet Boxtelille, otti vieras esiin vaatteistaan valkoisen, sinetillä suljetun käärön, ja tavasta, millä van Baerle otti sen vastaan ja asetti kaappiin, voi Boxtel päättää että se sisälsi perin tärkeitä asiakirjoja.
Boxtel oli ensin otaksunut että tuossa kallisarvoisessa käärössä oli joitakin uusia Bengaalista tai Ceylonista saapuneita sipuleja. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi ettei Kornelius de Witt lainkaan välittänyt tulpaaneista, vaan ainoastaan ihmisestä, tuosta kiittämättömästä taimesta, joka on paljon rumempi katsella ja jota on niin vaikea kehittää ihanuuteen.
Siis teki Boxtel sen johtopäätöksen, että tuo käärö aivan yksinkertaisesti sisälsi papereita, ja että nuo paperit olivat laadultaan valtiollisia.
Mutta miksi jätettiin nuo valtiolliset paperit van Baerlelle, joka oli ja kerskasi olevansa täysin välinpitämätön valtiotaidolle, se kun hänen mielestään oli vielä paljoa hämärämpää ja käsittämättömämpää kuin kemia ja yksin alkemiakin?
Epäilemättä de Witt, peläten epäsuosiota, jolla hänen kansalaisensa alkoivat häntä kunnioittaa, uskoi nuo paperit kummipoikansa talletettaviksi, ja epäilemättä hän siten tehdessään menetteli varsin järkevästi, sillä olihan selvää ettei kukaan tietäisi hakea niitä van Baerleltä, joka pysytteli niin tykkänään erillään kaikista valtiollisista asioista.
Ja jos käärö olisi sisältänyt sipuleja, olisi van Baerle, mikäli Boxtel hänet tunsi, heti ryhtynyt asiantuntijana niitä tarkastamaan, tietääksensä saamansa lahjan arvon.
Sen sijaan oli van Baerle juhlallisena ottanut käärön kumminsa kädestä ja yhtä juhlallisena pannut sen kaapin laatikkoon, työntäen sen kauas taakse, arvatenkin osittain siksi ettei sitä nähtäisi, osittain sentähden, ettei se anastaisi liiaksi hänen sipuleilleen varattua tilaa.
Kun nyt käärö oli onnellisesti saatu laatikkoon, nousi Kornelius de Witt paikaltaan, pusersi kummipoikansa käsiä ja läksi astumaan ovea kohden.
Van Baerle tarttui nopeasti kynttilään ja kiiruhti hänen edellensä näyttääkseen kohteliaasti hänelle tietä.
Sitten jäi kuivatushuone pimeään, ja valo loisti porraskäytävästä, sitten ulkoeteisestä ja lopuksi kadulta, missä ihmisjoukko odotti saadakseen nähdä Kornelius de Wittin astuvan vaunuihin.
Boxtelin otaksumat olivat täysin oikeat. Tuo käärö, jonka de Witt oli jättänyt kummipojalleen ja tämä pannut huolellisesti talteen, sisälsi Jan de Wittin ja herra de Louvois'n välisen kirjeenvaihdon.
Mutta jättäessään nuo paperit kummipojalleen varoi Kornelius, kuten olemme kuulleet hänen sanovan veljelleen, mainitsemasta mitään niiden valtiollisesta merkityksestä. Ainoa määräys, minkä hän antoi hänelle niihin nähden, oli, ettei hän luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin hänelle itselleen tai sille henkilölle, jonka hän kirjelmällä varustettuna lähettäisi niitä noutamaan.
Kuten on kerrottu, oli van Baerle piilottanut tuon käärön kaappiin, missä säilytti kallisarvoisia sipuleja.
Kun Kornelius de Witt oli lähtenyt, melu tauonnut, valkeat sammutetut, ei talonisäntä enää liioin muistanutkaan tuota kääröä, — mutta sen enemmän ajatteli sitä Boxtel, taitavan purjehtijan tavoin oivaltaen sen uhkaavaksi pilveksi, joka vielä oli tuottava myrskyä ja tuhoa.
Ja nyt olemme siis laskeneet kertomuksellemme perustuksen laajalla esityksellä Dordrechtin ja Haagin tapahtumista. Ketä haluttaa, voi seuraavissa luvuissa kuulla lisää niiden kehittymisestä. Me puolestamme olemme pitäneet sanamme, todistamalla ettei Kornelius eikä Jan de Wittillä ollut koko Hollannissa niin heltymätöntä vihamiestä kuin van Baerlellä, ja että tämä hänen vihamiehensä oli herra Isak Boxtel.
Mutta tätä aavistamatta oli van Baerle lähenemistään lähennyt Haarlemin puutarhayhdistyksen asettamaa päämäärää, kehittämällä tummanruskeita ja mustahkoja tulpaaneja. Tuona päivänä, jolloin esittämämme kaameat seikat olivat tapahtuneet Haagissa, hän meni noin yhden ajoissa päivällä puutarhaansa, ottaaksensa sieltä lavasta sipulit, jotka olivat kehittyneet paahdetun kahvin värisen tulpaanin siemenestä ja joiden kukkiminen nyt oli ehkäistävä, tuottaakseen keväällä 1673 tuon suuren täysin mustan tulpaanin, jonka Haarlemin puutarhayhdistys oli palkitseva.
20 p. elokuuta 1672 istui siis Kornelius yhden ajoissa kuivatushuoneessaan, jalat pöydän poikkipuun varassa, kyynärpäät nojattuna pöytään, ja katsellen ihastuneena kolmea sipulia, jotka hän oli irroittanut suomuslehdistä. Nuo sirot, täydelliset, virheettömät luonnon ja tieteen ihmetuotteet olivat ikuistavat Kornelius van Baerlen nimen!
— Minun on onnistuva kehittää tuo suuri musta tulpaani, lausui Kornelius itsekseen sipuleitansa puhdistellen. — Minä voitan satatuhatta floriinia. Ne minä lahjoitan Dordrechtin köyhille. Täten on vaimeneva tuo viha, joka sisäisten levottomuuksien aikana aina kohtaa rikkaita, ja minä voin pelkäämättä tasavaltalaisia tai oranialaisia pitää lavani kunnossa. Minun ei tarvitse enää pelätä että levottomuuksien syntyessä Dordrechtin rihkamakauppiaat tai laivurit tulevat anastamaan sipulini ravinnoksi perheilleen, kuten he väliin salaa uhkailevat, kuullessaan että olen maksanut joistakin sipuleista kaksi- tai kolmesataa floriinia. Siis on päätetty että annan nuo satatuhatta floriinia köyhille.
— Tosinhan voisin…
Kornelius huokasi vaieten hetkeksi.
— Voisin tosin, jatkoi hän sitten, — käyttää nuo satatuhatta floriinia kukkatarhani suurentamiseen tai matkustaa niillä Itämaille, jossa on niin paljon kauniita kukkia.
— Mutta eihän nykyisin sellaista saa ajatellakaan, — nyt on vain puhe musketeista, sotalipuista, rummuista ja julistuksista!
Huokaisten loi van Baerle silmänsä taivaalle. Mutta sitten kiintyi hänen katseensa jälleen sipuleihin, jotka hänestä olivat verrattomasti arvokkaammat musketteja, rumpuja, sotalippuja ja julistuksia, — mitkä vain olivat omiansa panemaan kunnon ihmisen mielen sekaisin.
— Mutta siinäpä vasta on kauniita sipuleja, lausui hän. — Kuinka ne ovat sileitä ja siroja, ja niillä on tuollainen surumielinen ilme, joka takaa että tulpaanini on oleva musta kuin eebenpuu. Niiden pinnalla ei paljaalla silmällä erota ainoatakaan suonta. Ei pieninkään pilkku ole tahraava luomani kukkasen surupukua!
— Minkä nimen on saava tuo valvomieni öiden, työni, ajatusteni tuote? Tulipa nigra Barlaensis.
— Niin, Barlaensis, se on kaunis nimi! Kaikki Euroopan tulpaaninviljelijät, siis koko järkevä Eurooppa, on vavahtava hämmästyksestä, kun tämä viesti tuulen siivillä entää joka ilmansuuntaan:
»Suuri musta tulpaani on kehitetty!»
»Entä sen nimi?» kysyvät asianharrastajat. »Tulipa nigra
Barlaensis». — »Miksikä juuri Barlaensis?»
— »Siksi että sen kehittäjä on van Baerle», vastataan siihen. »Ken on tuo van Baerle?» — »Hän, joka jo ennestään on kehittänyt viisi uutta tulpaanin lajia.»
— Minun kunnianhimoni ei saata ketään kyyneleitä vuodattamaan. Ja suuresta mustasta tulpaanista puhutaan vielä silloin, kun kummistani, tuosta jalosta valtiomiehestä, ei enää tiedetä mitään, ja hänen nimensä ihmisten korvissa merkitsee vain hänen mukaansa ristimääni tulpaania.
— Oi noita ihania sipuleja!
— Kun tulpaanini on kukkinut, jatkoi Kornelius, — niin annankin köyhille vain viisikymmentätuhatta floriinia, jos meillä silloin jo on rauha maassa. Oikeastaan sekin on aika paljon, kun on puhe miehestä, joka ei ole kenellekään kiitollisuudenvelassa. Noilla ylijäävillä viidelläkymmenellätuhannella floriinilla aion kokeilla. Koetan niiden avulla saada tulpaanin tuoksuvaksi. Oi, jospa voisin tulpaanille hankkia ruusun tai orvokin tuoksun tai mieluummin vielä jonkun uuden, tuntemattoman lemun. Jospa voisin voittaa tälle kukkasten kuningattarelle takaisin sen alkuperäisen tuoksun, jonka se on menettänyt siirtyessään Itämaiden hallitusistuimelta Euroopan valtiattareksi, tuon tuoksun, joka sillä täytyy olla Intian niemimaalla, Goassa, Bombayssa, Madrasissa ja ennen kaikkea tuolla saarella, jonka vakuutetaan muinoin olleen maallinen paratiisi ja jota nimitetään Ceyloniksi. Oi mikä kunnia! Silloin olisin mieluummin, sen vakuutan, Kornelius van Baerle kuin Aleksanteri Suuri, Caesar tai Maksimilian.
— Nuo ihastuttavat sipulit!
Ja nauttien sipulien katselemisesta vaipui Kornelius mitä suloisimpiin haaveisiin.
Äkkiä soitettiin ovikelloa tavallista tarmokkaammin.
Kornelius vavahti ja käännähtäessään hän laski kätensä sipuleilleen.
— Ken siellä on? kysyi hän.
— Herra, vastasi palvelija, — täällä on lähetti Haagista.
— Lähetti Haagista… Mitä hän sitten haluaa?
— Se on Craeke.
— Craeke, herra Jan de Wittin uskottu palvelija. Hyvä! Odottakoon hän hetken.
— En voi odottaa, vastasi ääni eteisestä.
Samassa Craeke, palvelijan kiellosta välittämättä, syöksähti kuivatushuoneeseen.
Tuo melkein raju esiintyminen oli niin räikeä vastakohta talon tavoille, että van Baerle, nähdessään Craeken syöksähtävän huoneeseen, teki melkein kouristuksentapaisen liikkeen kädellään, jonka oli laskenut sipuleille, niin että kaksi noista kalleuksista lennähti tiehensä, toinen pöydän alle, joka oli suuren pöydän vieressä, toinen uuniin.
— Tuhat tulimaista! huudahti Kornelius hyökäten ajamaan takaa sipulejaan. — Mitä sitten on tapahtunut, Craeke?
— Teidän tulee, herra, lausui Craeke, pannen paperin suurelle pöydälle, jossa kolmas sipuli vielä oli jäljellä, — teidän tulee hetkeäkään hukkaamatta lukea tämä paperi.
Ja Craeke, joka luuli huomanneensa Dordrechtin kaduilla samanlaisen mellakan enteitä kuin oli nähnyt Haagissa, kiiruhti tiehensä taakseen katsomatta.
— Hyvä, hyvä, kunnon Craeke, lausui Kornelius kurottaen kätensä pöydän alle, saavuttaakseen kallisarvoisen sipulinsa, — luen kyllä paperisi.
Ottaen sitten sipulin maasta ja laskien sen pivoonsa sitä tutkiakseen hän lausui:
— Hyvä, tämä ainakin on vahingoittumaton. Tuo Craeke paholainen, kun tulee sillä tavoin kuivatushuoneeseeni! Katsokaammepa nyt, kuinka toisen laita on!
Ja päästämättä kädestään saavuttamaansa karkulaista van Baerle meni uunin luo, laskeutui polvilleen ja alkoi sormenpäällä tutkia tuhkaa, joka onneksi oli kylmää.
Hetken kuluttua hän löysi toisen sipulin.
— Hyvä, lausui hän, — tässä se on!
Ja katsellen sitä melkein isällisellä hellyydellä hän lausui:
— Vahingoittumaton kuten edellinenkin!
Korneliuksen tutkiessa toista sipulia, yhä vielä polvistuneena, ravistettiin huoneen ovea niin voimakkaasti ja työnnäistiin auki sellaisella vauhdilla, että Kornelius tunsi poskensa ja korvansa vihasta käyvän hehkuviksi.
— Mitä nyt taas? kysyi hän. — Onko tässä talossa tultu hulluiksi?
— Herra, herra! huusi palvelija syösten huoneeseen vielä kalpeampana: ja kauhistuneempana kuin Craeke äsken.
— Mitä sitten? kysyi Kornelius, aavistaen tämän uudistuneen sääntöjen rikkomisen ennustavan onnettomuutta.
— Oi herra, paetkaa, paetkaa, nopeaan! huusi palvelija.
— Minkätähden pakenisin?
— Herra, talo on täynnä kaartilaisia.
— Mitä ne haluavat?
— Ne hakevat teitä.
— Mitä varten?
— Vangitakseen teidät.
— Vangitakseen minut, — minut?
— Niin, herra, ja niillä on johtajana muuan virkamies.
— Mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi van Baerle, sulkien sipulit käteensä ja luoden pelästyneen katseen porraskäytävään.
— He nousevat portaita ylös! huudahti palvelija.
— Oi rakas lapseni, kallis herrani, huusi hoitajatar, saapuen vuorostaan huoneeseen. — Ottakaa kultanne, kalleutenne, ja paetkaa, paetkaa!
— Mutta minne voisin paeta? kysyi van Baerle.
— Hypätkää ulos akkunasta.
— Se on viidenkolmatta jalan korkeudessa.
— Mutta alhaalla on kuuden jalan paksulti pehmeätä multaa.
— Niin kyllä, mutta minä putoan tulpaanieni päälle.
— Ei auta, teidän täytyy hypätä!
Kornelius otti kolmannen sipulin, lähestyi akkunaa ja avasi sen, mutta pelästyen tuhoa, jonka aikaansaisi lavoillaan, enemmän vielä kuin hypättävän välin pituutta, hän peräytyi ja lausui:
— Sitä en ikinä tee!
Tänä hetkenä alkoi portaitten ristikkoaidan takaa näkyä sotamiesten tapparakeihäitä.
Hoitajatar kohotti kätensä kohden taivasta.
Mitä Kornelius van Baerleen tulee, niin on tunnustettava, ei ihmisen, vaan tulpaaninviljelijän kunniaksi, että hän tänä hetkenä ajatteli yksinomaan verrattomia sipulejaan.
Hänen katseensa hakivat paperia, mihin ne kääriä, hän havaitsi Craeken jättämän raamatunlehden, ja hän otti sen, muistamatta mielenjännityksessään, mikä lehtinen se oikein olikaan. Hän kääri siihen nuo kolme sipulia, pisti ne povellensa ja jäi odottamaan.
Samassa astuivat sotamiehet sisään, virkamiehen ohjaamina.
— Oletteko te tohtori Kornelius van Baerle? kysyi virkamies, vaikka hän varsin hyvin tunsi vangittavan. Mutta tässä hän noudatti lain määräyksiä, mikä seikka, kuten käsittää voi, soi kuulustelulle perin juhlallisen leiman.
— Olen kyllä, herra van Spennen, vastasi Kornelius, kohteliaasti tervehtien tuomariansa, — ja te tiedätte sen myöskin varsin hyvin.
— Luovuttakaa siis meille nuo salavehkeilyjä käsittelevät paperit, jotka teillä on hallussanne.
— Salavehkeilyjä? toisti Kornelius, perin ihmeissään tuosta tuimasta puhuttelusta.
— Ei maksa vaivaa teeskennellä hämmästystä!
— Vakuutan teille, herra van Spennen, lausui nyt Kornelius, — etten lainkaan käsitä tarkoitustanne.
— Koetan siis auttaa teidät jäljille, tohtori, lausui tuomari. — Luovuttakaa meille ne paperit, jotka petturi Kornelius de Witt viime tammikuussa jätti huostaanne.
Asia rupesi selvenemään Korneliukselle.
— No niin, no niin! lausui van Spennen. — Näen että muistinne alkaa selvetä, eikö totta?
— Kyllä. Mutta te sanoitte noiden paperien käsittelevän salavehkeilyjä, ja sellaisia papereita minulla ei ole hallussani.
— Vai kiellätte sen?
— Niin teen.
Virkamies käännähti, luoden katseen yli huoneen.
— Mitä talonne huonetta nimitetään kuivatushuoneeksi? kysyi hän.
— Juuri tätä, jossa nyt olemme.
Tuomari silmäili pientä muistiinpanolistaa, joka oli päällimäisenä hänen papereittensa joukossa.
— Hyvä, sanoi hän, kuten se, joka on tehnyt päätöksensä.
Kääntyen sitten Korneliuksen puoleen hän lausui:
— Tahdotteko antaa minulle nuo paperit?
— Mutta sitähän en voi tehdä, herra van Spennen. Nuo paperit eivät ole minun. Ne ovat minulle uskottuja papereita, ja pyhä velvollisuuteni on säilyttää ne huostassani.
— Tohtori Kornelius, lausui tuomari, — säätyjen nimessä käsken teitä avaamaan tuon laatikon ja luovuttamaan minulle paperit, jotka se sisältää!
Ja tuomari osotti sormellaan uunin vieressä olevan kaapin kolmatta laatikkoa.
Tässä kolmannessa laatikossa olivat todellakin nuo paperit, jotka rantavouti oli uskonut kummipojalleen, ja poliisi oli siis saanut perin tarkat tiedonannot.
— Vai ette te tahdo? lausui Spennen nähdessään Korneliuksen tyrmistyvän hämmästyksestä. — Avaan sen sitten itse!
Ja vetäen auki koko laatikon näki tuomari sieltä ensin tulevan esiin parikymmentä sipulia, huolellisesti järjestettyinä ja nimilapuilla varustettuina, ja sitten tuon paperikäärön, juuri samassa kunnossa kuin Kornelius de Witt paran jättäessä sen kummipojalleen.
Tuomari avasi sinetit, repi auki käärön, loi kiihkeän katseen ensi lehtiin, jotka tulivat esiin, sekä huusi kammottavalla äänellä:
— Siis ovat oikeuden saamat tiedonannot täysin totuudenmukaisia.
— Mitä? kysyi Kornelius. — Mitä ne sitten sisältävät?
— Elkää enää tekeytykö tietämättömäksi, herra van Baerle, vastasi tuomari. — Teidän on seuraaminen meitä!
— Kuinka niin? Teitä seuraaminen?
— Niin, sillä säätyjen nimessä vangitsen nyt teidät.
Vangitsemisia ei vielä toimitettu Vilhelm Oranialaisen nimessä. Hän oli ollut vielä liian vähän aikaa maaherrana.
— Aiotteko vangita minut! huudahti Kornelius. — Mutta mitä sitten olen tehnyt?
— Se asia ei koske minua, tohtori. Sen saatte kuulla tuomareiltanne.
— Missä sitten?
— Haagissa.
Tyrmistyneenä syleili Kornelius hoitajatartaan, joka meni tainnoksiin, ojensi kätensä kyyneliin menehtyville palvelijoille ja seurasi virkamiestä, joka sulki hänet vaunuihin, kuljetettavaksi säätyjen vankina täyttä laukkaa Haagiin.