XII.
MESTAUS.
Korneliuksen tarvitsi kulkea tuskin kolmeasataa askeltakaan tullakseen vankilasta mestauslavalle.
Portaitten juurella odottava koira silmäili häntä levollisesti hänen kulkiessaan ohitse, ja hän oli näkevinään sen silmissä lempeän ilmeen, joka melkein vivahti säälille.
Kenties tunsi koira tuomitut ja puri ainoastaan niitä, jotka pääsivät vapaiksi.
Voi ymmärtää, että mitä lyhyempi matka vankilan ovelta mestauslavalle oli, sitä tiheämpänä joukkona reunustivat sitä uteliaat katselijat.
Ne olivat katselijoita, joiden kostonhimoa kolme päivää aikaisemmin vuodatettu veri ei ollut tyydyttänyt, vaan jotka nyt himoitsivat uutta uhria.
Tuskin oli Kornelius tullut näkyviin, kun ilmoille kohosi kaamea ulvonta, joka levisi yli torin ja siihen päättyviä, ihmistulvan täyttämiä katuja pitkin.
Mestauslava oli kuin neljän tai viiden virran huuhtelema saari.
Huutojen, ulvonnan ja uhkausten keskellä käyskenteli Kornelius tykkänään omaan itseensä vaipuneena.
Mitä ajatteli tuo oikeamielinen mies, mennessään nyt kuolemaan?
Hän ei ajatellut vihollisiaan, ei tuomareitaan, ei teloittajiaan.
Hän ajatteli kaikkia noita kauniita tulpaaneja, Ceylonissa, Bengaalissa ja muualla kasvavia, joita saisi katsella taivaan korkeudesta, istuessaan kaikkein viatonten kanssa Jumalan oikealla puolella ja silmäillen säälivästi tätä maailmaa, jossa herrat Jan ja Kornelius de Witt oli surmattu siksi, että olivat liiaksi ajatelleet politiikkaa, ja jossa ryhdyttiin surmaamaan herra Kornelius van Baerlea siksi että hän oli liiaksi ajatellut tulpaaneja.
— Miekan isku vain, ajatteli tuo filosofi, — ja kaunis unelma on alkava.
Se vain oli tietymätöntä, täytyisikö hänen ehkä, kuten herra de Chalais'n, herra de Thoun ja muiden taitamattomasti mestattujen henkilöiden, kestää yhden iskun asemesta useampia.
Mutta siitä huolimatta nousi van Baerle tyynenä mestauslavan portaita ylös.
Hän nousi mestauslavalle ylpeänä siitä, että oli tuon kuuluisan Jan de Wittin ystävä, ylevän Kornelius de Wittin kummipoika, joskin roistoväki, joka nyt oli kokoontunut häntä katsomaan, oli paloitellut ja paistanut heidät kolme päivää sitten.
Hän polvistui, lausui rukouksensa ja havaitsi hartaalla ilolla, että jos laskiessaan päänsä mestauslavalle piti silmänsä auki, voi vielä viime hetkenään nähdä Buitenhofin ristikkoakkunan.
Ja hetki tuli, jolloin hänen oli tehtävä tuo kammottava liike. Kornelius laski leukansa kostealle ja kylmälle pölkylle. Mutta vastoin tahtoaan hän sulki silmänsä, kestääkseen rohkeammin tuikean iskun, joka oli tekevä lopun hänen elämästään.
Välkähdys heijastui mestauslavalle: teloittaja oli kohottanut miekkansa.
Van Baerle lausui jäähyväiset suurelle mustalle tulpaanille, varmana saavansa herätessään lausua hyvää huomenta Jumalalle maailmassa, jossa vallitsi toisenlainen valo, toisenlaiset värit.
Kolmeen kertaan hän tunsi ilmanhengen alaspäin suhahtavasta miekasta värisevällä kaulallaan.
Mutta — oi ihmettä!
Hän ei tuntenut tuskaa, ei iskuakaan.
Hänelle ei ollut auennut mikään uusi värien maailma.
Äkkiä tunsi van Baerle jonkun tarttuvan varovasti hänen käsiinsä, ja pian hän huomasi seisovansa jalkojensa varassa, joskin hieman horjuvana.
Hän avasi silmänsä.
Joku luki hänen rinnallaan jotakin suurelta, punaisella vahasinetillä varustetulta pergamenttilevyltä.
Ja entinen aurinko, keltaisena ja kalpeana kuten hollantilaisen auringon olla tulee, paistoi taivaalla, entinen ristikkoakkuna silmäili häntä Buitenhofin vankilasta, ja torilla seisoi sama roistoväki kuin ennenkin, mutta ei enää ulvovana, vaan ihmeissään.
Van Baerle koetti parhaansa mukaan katsella ja kuunnella, ja lopuksi hän käsitti kaikki.
Hänen ylhäisyytensä Oranian prinssi Vilhelm, joka nähtävästi pelkäsi että ne seitsemäntoista naulaa verta, jotka van Baerlellä likimmittäin oli ruumiissaan, voisivat painaa liiaksi taivaallisen oikeuden vaa'assa, oli suvainnut ottaa huomioon hänen luonteensa sekä hänen viattomuuttaan todistavat asianhaarat ja vapauttanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Sentähden miekka, joka oli luonut tuon uhkaavan välkkeen mestauslavalle, vain oli kiertänyt kolmeen kertaan hänen päätänsä, kuten Tuonelan lintu Turnuksen päätä, mutta ei ollut iskenyt hänen kaulaansa, vaan jättänyt niskanikamat vahingoittumattomiksi. Siksi ei hän ollut tuntenut mitään tuskaa eikä miekaniskua kaulassaan. Sentähden hymyili aurinko hänelle yhä edelleen tuolta tosin sangen vaalealta, mutta sentään aika miellyttävältä taivaanlaelta.
Kornelius, joka oli toivonut näkevänsä Jumalan ja kaiken maailman tulpaanitarhat, tunsi tosin hiukan pettymystä, mutta lohduttautui pian liikutellessaan jonkunmoisella mielihyvällä tuon ruumiinosan joustimia, jota me nimitämme kaulaksi.
Sitä paitsi Kornelius toivoi, että armahdus oli täydellinen ja että hänet päästettäisiin vapauteen ja kukkastarhojensa luo Dordrechtiin.
Mutta Kornelius erehtyi, — käyttääksemme rouva de Sévignén sanontatapaa. Kirjelmässä oli jälkikirjoitus, joka sisälsi kirjelmän tärkeimmän kohdan.
Tuossa jälkikirjoituksessa Vilhelm, Hollannin yleismaaherra, tuomitsi
Kornelius van Baerlen elinkautiseen vankeuteen.
Kornelius ei ollut kyllin syyllinen kuollakseen, mutta hän oli liiaksi syyllinen elääkseen vapaana.
Kornelius kuuli tuon jälkikirjoituksen, ja voitettuaan harmin, jonka se ensi aluksi hänen mielessään herätti, hän ajatteli:
— No, ei kaikki silti ole hukassa. Elinkautisella vankeudella on sentään hyvätkin puolensa. Siellä odottaa minua Rosa ja mustan tulpaanin kolme sipulia.
Mutta Kornelius unohti, että seitsemässä maakunnassa voi olla seitsemän vankilaa, yksi kutakin kohden, ja että vangin leipä on halvempaa muualla kuin Haagissa, joka on pääkaupunki.
Hänen ylhäisyytensä Vilhelm, jolla nähtävästi ei ollut varaa elättää van Baerleä Haagissa, lähetti hänet elinkautiseen vankeuteen Loewesteinin linnaan, joka oli varsin lähellä Dordrechtiä, mutta valitettavasti myöskin varsin kaukana siitä.
Loewestein sijaitsee nimittäin maantieteen mukaan Waalin ja Maasin muodostaman saaren nenässä, vastapäätä Gorkumia.
Van Baerle tunsi kyllin tarkoin maansa historian tietääkseen että kuuluisa Grotius oli Barneveldin kuoltua ollut vankina tuossa linnassa, ja että säädyt olivat olleet kyllin jalomielisiä myöntääkseen tämän kuuluisan kirjailijan ja runoilijan, lakimiehen, historioitsijan ja jumaluusoppineen ravintoa varten kaksikymmentäneljä äyriä päivää kohden.
— Minulle, joka en pienimmässäkään määrin vedä vertoja Grotiukselle, mietiskeli van Baerle, — annettaneen tuskin kahtatoistakaan äyriä, ja niillä tulen viettämään perin kurjaa elämää, — mutta pysynhän sentään hengissä.
Mutta äkkiä hänelle tuli mieleen kammottava ajatus.
— Oi, huudahti hän, — tuo tienoo on perin kosteata ja sumuista, ja maanlaatu ei ole lainkaan sopivaa tulpaaneilleni!
— Ja Rosa, Rosa ei ole oleva Loewesteinissä, mumisi hän, antaen päänsä vaipua kohden rintaa, tuon pään, joka juuri oli pelastunut vaipumasta vielä alemmaksi.