XIV.
DORDRECHTIN KYYHKYSET.
Kornelius van Baerlelle oli tietysti suuri kunnia jo sekin, että hänet määrättiin samaan vankilaan, missä oppinut Grotius oli asustanut.
Mutta vankilaan tultuaan odotti häntä siellä vieläkin suurempi kunnia. Huone, mihin Barneveldin kuuluisa ystävä oli ollut suljettuna, oli vapaana tulpaaninviljelijä van Baerlen saapuessa Oranian prinssin armahtamana Loewesteinin linnaan.
Tuo huone oli ollut linnanväen kesken huonossa maineessa siitä saakka kuin Grotiuksen oli onnistunut kekseliään vaimonsa avulla paeta sieltä kirja-arkussa, jota ei ollut muistettu tutkia.
Van Baerlestä tuntui hyvältä enteeltä tuo, että hän sai juuri tämän huoneen; hänen mielestään ei olisi pitänyt panna uutta kyyhkystä häkkiin, josta edellinen oli niin helposti lentänyt tiehensä.
Tuo vankikammio on historiallinen huone. Emme siis hukkaa aikaamme kuvaamalla sen yksityiskohtia. Lukuunottamatta sitä, että siihen liittyi rouva Grotiukselle laadittu sivukammio, se oli samanlainen vankihuone kuin toisetkin, kenties hiukan korkeampi vain. Sitä paitsi oli ristikkoakkunasta mitä ihanin näköala.
Muutoin ei kertomuksemme tarkoituksena olekaan kuvata niin ja niin monta huonetta sisustuksineen. Van Baerlelle merkitsi elämä muutakin kuin hengittämistä. Vanki parka rakasti paljoa enemmän kuin hengitysneuvojaan kahta esinettä, jotka ainoastaan ajatus, tuo nopea matkailija, tästä lähtien voi toimittaa hänen ihailtaviksensa.
Kukka ja nainen, — niin toinen kuin toinenkin oli häneltä ainaiseksi hukassa!
Onneksi erehtyi kunnon van Baerle näin ajatellessaan! Jumala, joka hänen vaeltaessaan mestauslavalle oli silmäillyt häntä isän hymyilevin katsein, Jumala oli varannut hänelle vankilassa, herra Grotiuksen huoneessa, ihmeellisempiä elämänvaiheita kuin mikään tulpaaninviljelijä konsanaan on kokenut.
Kun hän eräänä aamuna seisoi akkunansa ääressä nauttien Waalista kohoavasta raittiista ilmasta sekä ihaillen synnyinkaupunkinsa Dordrechtin tuulimyllyjä, jotka näkyivät kaukaa savupiippumetsän takaa, havaitsi hän kuinka samasta suunnasta lähestyi parvi kyyhkysiä, jotka vilusta väristen laskeutuivat päivänpaisteeseen Loewesteinin suipoille harjoille.
— Nämä kyyhkyset, mietiskeli van Baerle, — tulevat Dordrechtista, ja siis voivat ne myöskin palata sinne. Jos joku kiinnittäisi sanasen niiden siipeen, niin hänen voisi onnistua lähettää itsestään tietoja Dordrechtiin, missä häntä surraan.
Vaivuttuaan sitten hetkeksi haaveisiin van Baerle lisäsi:
— Tämä »joku» olen minä!
Ajasta ei ole puutetta, kun on kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha ja on tuomittu elinkautiseen vankeuteen eli siis viettämään kaksikymmentäkaksi tai kaksikymmentäkolme tuhatta päivää vankilassa.
Ajatellen kolmea sipuliaan — sillä tuo ajatus sykähteli aina syvinnä hänen mielessään, kuten sydän syvinnä povessa, — van Baerle valmisteli kyyhkysille ansan. Hän houkutteli noita siivekkäitä olentoja kaikilla herkkupaloilla, joita hänen keittiönsä tarjosi, — kahdeksastatoista äyristä päivää kohden, — ja ponnisteltuaan turhaan kuukauden ajan, hän lopuksi sai ansaan naaraskyyhkysen.
Hän käytti nyt kaksi kuukautta pyydystääkseen uroskyyhkysen. Sitten hän sulki ne yhteen, ja alussa vuotta 1673 hän munia saatuaan päästi naaraan vapaaksi, ja tämä läksi, uskoen munat uroskyyhkysen haudottaviksi, ilomielin lentämään kohden Dordrechtia, kirjelippu siiven alla.
Illalla se palasi.
Kirje oli yhä paikoillaan.
Tämä uudistui joka päivä kahden viikon aikana, tuottaen ensiksi van
Baerlelle pettymystä ja saattaen hänet lopuksi epätoivon valtaan.
Kuudentenatoista päivänä kyyhkynen vihdoinkin palasi ilman kirjettä.
Van Baerle oli osottanut kirjeen hoitajattarelleen, vanhalle friisittärelle, rukoillen sitä armeliasta ihmistä, joka sen löytäisi, toimittamaan sen hänelle mahdollisimman varmasti ja nopeasti.
Tässä hoitajattarelle osotetussa kirjeessä oli ollut pieni lippu
Rosalle.
Jumala, joka henkäyksellään kuljettaa orvokin siemenen ylös kivimuureille ja suo sadetta, joka sen kasvattaa, Jumala huolehti siitä, että van Baerlen hoitajatar sai tämän kirjeen.
Se tapahtui tällä tavoin:
Lähtiessään Dordrechtista Haagiin ja Haagista Gorkumiin, herra Isak Boxtel oli jättänyt oman onnensa nojaan sekä talonsa että palvelijansa, sekä näkötorninsa kaukoputkineen että myöskin kyyhkysensä.
Palkatta jäänyt palvelija käytti ensin vähäiset säästövaransa ja ryhtyi sitten syömään kyyhkysiä.
Tämän johdosta kyyhkyset muuttivat Isak Boxtelin katolta Kornelius van
Baerlen katolle.
Van Baerlen hoitajatar oli hyväsydäminen olento, jonka täytyi saada rakastaa jotakin. Hän otti suojaansa kyyhkyset, jotka olivat turvautuneet hänen vieraanvaraisuuteensa, ja kun Isakin palvelija tuli noutamaan niistä viimeiset kaksitoista tai viisitoista, syödäkseen ne, kuten oli syönyt edelliset kaksitoista tai viisitoista, tarjoutui hän ostamaan ne kuudesta äyristä kappaleen.
Hinta oli puolta suurempi tavallista, ja palvelija suostui ilolla ehdotukseen.
Hoitajatar oli siis kyyhkysten laillinen omistaja.
Nuo kyyhkyset olivat toisten seurassa tehneet retkeilyjä Haagiin, Loewesteiniin, Rotterdamiin, epäilemättä haluten toisenlaisia jyviä, toisenmakuisia hampunsiemeniä.
Sattuma tai pikemmin Jumala, Jumala, jonka johdatuksen me puolestamme haluamme nähdä joka asiassa, Jumala oli sallinut van Baerlen saada juuri yhden näistä kyyhkysistä ansaansa.
Jos ei siis kateellinen Boxtel olisi lähtenyt vihollisensa jälkeen Dordrechtista Haagiin ja sieltä Gorkumiin — tai Loewesteiniin, jos niin halutaan, sillä noita paikkakuntia erottaa ainoastaan Waalin ja Maasin yhtyneet vedet, — olisi van Baerlen kirje joutunut hänen käsiinsä, eikä hoitajattaren, ja vanki parka olisi hukannut turhaan aikansa ja vaivansa, ja niiden moninaisten vaihtelevien tapahtumain sijaan, joita kynämme tulee esittämään, olisi meidän kuvaaminen vain sarjaa synkkiä päiviä, elottomia ja värittömiä kuin musta yö.
Kirje joutui siis van Baerlen hoitajattaren käsiin.
Ja eräänä iltana helmikuun lähestyessä, kun tähdet alkoivat syttyä taivaalla, Kornelius kuuli torninsa porraskäytävästä äänen, joka saattoi hänet vavahtamaan.
Hän laski käden sydämelleen ja jäi kuuntelemaan.
Rosan lempeä, miellyttävä ääni se oli.
Tunnustakaamme ettei Kornelius joutunut siinä määrin pois suunniltaan hämmästyksestä ja ilosta, kuin olisi joutunut ilman tuota kyyhkysjuttua. Kyyhkynen oli kirjeen asemesta tuonut hänelle toivoa tyhjän siipensä alla, ja tuntien Rosan sekä toivoen kirjeen hänet saavuttaneen, hän odotteli joka päivä tietoja lemmitystään ja sipuleistaan.
Hän nousi paikaltaan, kurotti korvansa, taivutti ruumiinsa kohden ovea.
Kyllä, sama ääni se oli, joka oli niin miellyttävästi vaikuttanut häneen Haagissa.
Mutta onnistuisiko Rosan, joka oli matkustanut Haagista Loewesteiniin, Rosan, joka oli päässyt — Kornelius ei tiennyt miten — vankilaan, onnistuisiko tämän Rosan myöskin päästä yhtä onnellisesti vangin tykö?
Korneliuksen mielen täyttyessä yhä uusilla ajatuksilla ja toiveilla, hänen kammionsa ristikkoluukku aukeni ja siihen ilmaantui Rosa ilosta loistavana ja hienosti puettuna, entistään kauniimpana surun kalventamine poskineen. Hän painoi kasvonsa rautaristikkoon lausuen:
— Oi herra, herra, tässä olen nyt!
Kornelius levitti käsivartensa, katsahti taivaalle ja päästi ilohuudon.
— Oi Rosa, Rosa! huudahti hän.
— Hiljaa, puhukaamme hiljaa, isäni seuraa minua, sanoi tyttö.
— Isänne?
— Niin, hän on tuolla alhaalla pihaportaitten luona saamassa määräyksiä linnanpäälliköltä, mutta hän tulee kohta.
— Määräyksiä linnanpäälliköltä?
— Koetan selittää teille kaikki mahdollisimman lyhyesti. Maaherralla on tunnin matkan päässä Leidenistä maakartano, suuri karjatalo. Tätini, joka on ollut hänen hoitajattarensa, hoitaa siellä koko karjataloutta. Saatuani kirjeenne, jota valitettavasti en osannut lukea, vaan jonka hoitajattarenne luki minulle, kiiruhdin tätini luo ja jäin sinne odottamaan että prinssi tulisi siellä käymään. Kun hän tuli sinne, pyysin häntä sallimaan isäni vaihtaa Haagin vankilan vanginvartijan toimen päällysmiehen toimeen Loewesteinissä. Syytä hän ei aavistanut. Jos hän olisi sen tehnyt, niin ei hän kenties olisi suostunut, mutta nyt hän suostui.
— Joten nyt siis olette täällä.
— Kuten näette.
— Saan siis nähdä teitä joka päivä?
— Niin usein kuin suinkin mahdollista.
— Oi Rosa! Ihana Rosa madonnani! huudahti Kornelius. — Te rakastatte siis minua hiukan?
— Hiukan? lausui tyttö. — Oi, herra Kornelius, olette liian vaatimaton!
Kornelius ojensi intohimoisesti kätensä häntä kohden, mutta ainoastaan heidän sormensa kohtasivat toisensa rautaristikon lomitse.
— Isäni! äännähti tyttö.
Ja Rosa käännähti nopeasti ja kiiruhti isäänsä vastaan, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.