XVI.
OPETTAJA JA OPPILAS.
Kuten on voitu huomata, ei Kornelius de Wittin kummipojan ollut onnistunut voittaa likimainkaan samassa määrin kunnon Gryphuksen, kuin hänen tyttärensä suosiota.
Loewesteinissä oli kaikkiaan viisi vankia. Päällysmiehen toimi ei siis ollut vaikea täyttää, ja se olikin annettu Gryphukselle etupäässä hänen vanhojen päiviensä turvaamiseksi.
Mutta tuon arvoisan vartijan mielikuvituksissa hänen toimensa merkitys kasvoi määrättömiin. Korneliuksen laski hän ensi luokan pahantekijöihin. Hän oli siis vaarallisin hänen vangeistansa. Hän piti silmällä jokaista hänen tointansa, lähestyi häntä vain kasvot vihaisina ja antoi hänen kaikin tavoin tuntea seuraukset kammottavasta kapinoimisestaan lempeää maaherraa kohtaan.
Hän tuli kolmasti päivässä Korneliuksen huoneeseen, odottaen aina tapaavansa hänet jostakin pahanteosta. Mutta Kornelius ei enää välittänyt kirjeenvaihdostakaan, saatuaan kirjeenvaihtajansa luokseen. Yksin sekin on luultavaa, että jos Korneliukselle olisi suotu vapaus ja annettu lupa mennä minne ikinä halusi, vankila, jossa Rosa ja hänen sipulinsa olivat, olisi ollut hänestä mieluisampi kuin mikään muu olopaikka ilman Rosaa ja sipuleja.
Rosa oli luvannut tulla joka ilta kello yhdeksän juttelemaan rakkaan vangin kanssa, ja kuten olemme nähneet oli hän jo ensi iltana pitänyt lupauksensa.
Seuraavana päivänä tuli hän jälleen, yhtä salaperäisenä ja varovaisena kuin edellisenäkin. Hän oli tehnyt mielessään lupauksen, ettei liiaksi lähentäisi kasvojaan ristikkoluukkuun. Saadakseen heti alulle keskustelun, joka vakavasti kiinnittäisi van Baerlen mielen, hän ojensi hänelle ristikon lävitse sipulit, yhä vielä samaan paperiin käärittyinä.
Mutta Rosan suureksi hämmästykseksi työnsi van Baerle sormenpäillään hänen valkoisen kätensä takaisin.
Kornelius oli tuuminut asiaa.
— Kuulkaa, sanoi hän, — emme saa panna liian paljoa yhdellä kertaa alttiiksi. Huomatkaa, rakas Rosa, että on kysymyksessä mahdottomana pidetyn yrityksen toteuttaminen. Meidän olisi saatava suuri musta tulpaani kukkimaan. Ryhtykäämme siis kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin, niin ettei meillä ole mitään kaduttavaa, jos emme onnistuisikaan. Kuulkaa, kuinka olen ajatellut meidän saavuttavan päämäärämme.
Rosa kuunteli mahdollisimman tarkasti, vähemmin siksi, että asia hänestä itsestään olisi ollut niin kovin mielenkiintoinen, kuin sentähden että vanki parka sitä katsoi niin peräti tärkeäksi.
— Tarkatkaa, sanoi Kornelius, — mitä olen ajatellut meidän molempain tehtäväksi tämän tärkeän yrityksen hyväksi.
— Tarkkaan parhaani mukaan, sanoi Rosa.
— Teillä lienee kaiketi tässä linnoituksessa pieni puutarha tai ainakin jonkunmoinen piha tai jokin pengermä.
— Meillä on hyvin kaunis puutarha, sanoi Rosa, — se on Waalin rannalla ja siellä kasvaa paljon kauniita vanhoja puita.
— Voitteko, Rosa kulta, tuoda minulle vähän multaa tuosta puutarhasta, että voisin arvostella millaista se on.
— Tuon huomenna.
— Tuokaa sitä hiukan varjoisalta ja hiukan päivänpaisteiselta paikalta, niin että voin sitä arvostella sekä kuivana että kosteana.
— Teen määräystenne mukaan.
— Kun minä olen valinnut mullan ja määrännyt mitä siihen nähden on tehtävä, niin jaamme sipulit, ja te otatte niistä yhden ja istutatte sen minun määräämänäni päivänä valitsemaani multaan. Se on varmasti kukkiva, jos seuraatte ohjeitani.
— En väisty hetkeksikään sen luota.
— Toisen sipulin te annatte minulle ja minä koetan kasvattaa sen täällä huoneessani, — se on auttava minua kuluttamaan pitkät päivät, jolloin en teitä näe. Tähän nähden minulla on varsin vähäiset toiveet, ja katson tuota kukka raukkaa jo etukäteen itsekkäisyyteni uhriksi. Joskus pilkistää sentään aurinko tänne sisään. Koetan käyttää hyväkseni kaikkea, yksin piippuni suomaa lämpöä ja tuhkaa. Kolmannen sipulin me pidämme tallessa — tai, oikeammin sanoen, te pidätte tallessa — siltä varalta että molemmat toiset yrityksemme epäonnistuisivat. Jos menettelemme tällä tavoin, rakas Rosani, niin on mahdotonta ettemme voittaisi noita sataatuhatta floriinia myötäjäisiä, ja samalla saamme nauttia onnesta nähdä työmme menestyneen.
— Ymmärrän kaikki varsin hyvin, sanoi Rosa. — Huomenna tuon teille multaa ja te valitsette sitä itseänne ja minua varten. Teidän sipulillenne täytyy minun sitä tuoda moneen erään, sillä en voi tuoda sitä kuin hiukan kerrallaan.
— Meillä ei ole kiirettä, rakas Rosa. — Tulpaanejamme ei voi istuttaa ennenkuin noin kuukauden kuluttua. Meillä on siis yllin kyllin aikaa. Mutta hoidattehan te sipulianne aivan minun määräysteni mukaan?
— Sen lupaan.
— Ja kun se on istutettu, kerrotte kaikesta mikä koskee kasvattiamme, sään muutoksista, jäljistä käytävillä ja saroilla. Öisin tarkkaatte, liikuskeleeko puutarhassamme kissoja. Dordrechtissa kerran kaksi noista onnettomista eläimistä tuhosi kaksi kukkasarkaani.
— Tarkkaan parhaani mukaan.
— Kuutamo-öinä… Voitteko te nähdä puutarhaan, rakas lapseni?
— Makuuhuoneeni akkuna on sinnepäin.
— Hyvä. Kuutamo-öinä pidätte silmällä, tuleeko sinne muurin raoista rottia. Rotat ovat pelättäviä nakertajia, ja olen kuullut onnettomain tulpaaninviljelijäin katkeralla mielellä parjaavan Noaa siitä, että hän otti rottaparinkin mukaansa arkkiin.
— Pidän puutarhaa silmällä. Ja jos näen siellä kissoja tai rottia…
— Mietimme sitten mitä on tehtävä. Mutta sitten on vielä olemassa muuan vihollinen, — van Baerle oli vankilassa käynyt epäluuloiseksi —, on vielä muuan vihollinen, vaarallisempi kuin kissat ja rotat!
— Ja mikä eläin se on?
— Ihminen! Moni varastaa floriinin, pannen vapautensa alttiiksi tuon turhanpäiväisen rahamäärän takia, — onhan silloin paljoa enemmän syytä varastaa sadantuhannen floriinin arvoinen tulpaaninsipuli.
— Ei kukaan muu ole pääsevä puutarhaan kuin minä.
— Lupaatte sen?
— Vakuutan sen pyhästi.
— Hyvä! Paljon kiitoksia, Rosa! Teitä minun on kiittäminen kaikesta ilosta, mikä tulee osakseni.
Ja kun van Baerlen huulet jälleen lähestyivät ristikkoa yhtä tulisina kuin edellisenä päivänä ja muutoinkin jo oli aika lähteä, veti Rosa päänsä kauemmaksi luukusta ja kurotti kätensä kohden vankia.
Tuossa kauniissa kädessä, jota turhamainen tyttönen hoiti erityisellä huolella, oli sipuli.
Kornelius suuteli intohimoisesti tuon käden sormenpäitä. Tekikö hän sen siksi että tuo käsi piteli suuren mustan tulpaanin sipulia? Vai siksikö, että käsi oli Rosan? Sen jätämme viisaampien ratkaistavaksi.
Rosa läksi, toiset kaksi sipulia poveansa vasten puserrettuina.
Pusersiko hän niitä vasten poveansa siksi että ne olivat suuren mustan tulpaanin sipuleja, vai siksi että hän oli saanut ne Kornelius van Baerleltä? Tähän kysymykseen olisi luullaksemme helpompi vastata kuin edelliseen.
Mutta kuinka lienee ollutkin, — vangin elämä kävi tästä hetkestä suloiseksi ja sisältörikkaaksi.
Rosa oli, kuten tiedämme, antanut hänelle takaisin yhden sipuleista.
Joka ilta hän toi hänelle puutarhasta pivollisen multaa, sitä lajia, jonka Kornelius oli katsonut paraimmaksi, ja joka olikin vallan oivallista.
Suuri ruukku, jonka Kornelius oli taitavasti lohkonut matalammaksi, tarjosi tulpaanille sopivan kasvinpaikan, ja hän täytti sen puoleksi ja sekoitti sitten multaan kuivatettua rantamutaa, ja niin oli sipulille valmistettu mitä oivallisin maanlaatu.
Huhtikuun alussa hän istutti sipulinsa.
Emme voi sanoin kuvata sitä huolta ja taitoa, niitä juonia, joita Kornelius käytti, salataksensa Gryphukselta tuon toimiskelunsa, joka tuotti hänelle niin suurta iloa. Moni puolituntinen tuntui vangitusta filosofistamme mielenliikutuksineen ja vaihtelevine tunteineen kokonaiselta vuosisadalta.
Nyt ei tullut enää sitä päivää, jolloin Rosa ei olisi käynyt juttelemassa Korneliuksen kanssa.
Rosa sai nyt suorittaa täydellisen tulpaaninhoidon oppikurssin, ja tulpaanit olivat siis keskustelun pääaineena. Mutta niin mieltäkiinnittävä kuin tuo aine onkin, niin eihän sentään voi aina puhua yksistään tulpaaneista.
Puhuttiin siis muustakin, ja hämmästyksekseen huomasi tulpaaninviljelijä, kuinka laajan piirin keskustelu voi käsittää.
Mutta Rosa oli ottanut tavaksi pitää kauniit kasvonsa korttelin päässä ristikosta, nähtävästi siksi ettei enää luottanut itseensä, koettuaan kuinka vangin hengähdys voi ristikonkin takaa polttaa nuoren tytön sydäntä.
Muuan seikka huolestutti Korneliusta näihin aikoihin melkein samassa määrin kuin hänen tulpaaninsa, ja hänen ajatuksensa palasivat siihen alinomaan.
Tuo seikka oli Rosan riippuvaisuus isästään.
Oppinut tohtori van Baerle, tuo etevä mies, mieltäkiinnittävä maalaaja, — van Baerle, joka todennäköisesti oli keksivä tuon luomisen ihmeteoksen, joka oli saava nimen Rosa Barlaensis, — tämä sama van Baerle oli elämänsä ja onnensa puolesta riippuvainen toisen miehen jokaisesta oikusta. Ja tämä toinen mies oli typerä, alhaissyntyinen olento, vanginvartija, järjettömämpi kuin lukko, joka hänen oli suljettava, kovempi kuin salpa, joka hänen oli työnnettävä oven eteen, — jonkunmoinen »Myrskyn» Calibanin kaltainen hirviö, puolittain ihminen, puolittain eläin.
Tuosta olennosta riippui siis Korneliuksen onni. Tuo mies voi jonakin aamuna ikävystyä Loewesteiniin, katsoa ilmaa siellä epäterveelliseksi, paloviinaa huonoksi, — ja lähteä pois ja ottaa tyttärensä mukaansa, — ja Kornelius ja Rosa olisivat jälleen erotetut. Jumala voi väsyä auttamasta luotujaan, ja kenties ei hän enää yhdistäisikään heitä.
— Ja mitä hyötyä meillä olisi matkakyyhkysistäkään, sanoi Kornelius tyttöselle, — kun te, rakas Rosa, ette osaisi lukea, mitä minä teille kirjoittaisin, ette kirjoittaa minulle ajatuksianne.
— Meillä on käytettävänämme tunti joka ilta, sanoi Rosa, joka sydämessään pelkäsi eroa yhtä pahoin kuin Korneliuskin, — käyttäkäämme hyvin tuo aika.
— Mutta mielestäni olemme käyttäneet sen varsin hyvin, sanoi
Kornelius.
— Käyttäkäämme se vielä paremmin, sanoi Rosa hymyillen. — Opettakaa minut lukemaan ja kirjoittamaan. Voitte uskoa, että käytän opetustanne hyväkseni, ja sillä tavoin emme enää koskaan voi vastoin tahtoamme tulla erotetuiksi.
— Oi, huudahti Kornelius, — silloin olemme ikuisesti yhdistetyt.
Rosa hymyili ja kohautti keveästi olkapäitään.
— Jäättekö te sitten ainaiseksi vankeuteen? sanoi hän. — Eikö hänen ylhäisyytensä lahjoitettuaan teille henkenne, myöskin lahjoita teille vapautta? Sitten te saatte takaisin omaisuutenne ja tulette jälleen rikkaaksi. Kun vapaana ja rikkaana ratsastatte tai ajatte vaunuissanne ohitseni, alennuttekohan silloin katsahtamaankaan pikku Rosaan, jonka isä on vanginvartija, siis jotain teloittajan tapaista.
Kornelius pyrki vakuuttamaan, että Rosa arvosteli häntä väärin, ja epäilemättä hän olisi tehnyt sen koko sydämensä vakuutuksella ja rakastavaisen mielen lämmöllä, mutta Rosa ehätti hymyillen kysymään:
— Kuinka teidän tulpaaninne menestyy?
Jos Rosa tahtoi saada Korneliuksen unohtamaan kaiken muun, yksin hänet itsensäkin, tarvitsi hänen vain mainita hänen tulpaaninsa.
— Varsin hyvin, vastasi Kornelius. — Kuori tummenee, itäminen on alulla. Sipulin suonet elpyvät ja paisuvat. Viikon perästä, kenties jo ennenkin, voimme jo erottaa idun. Ja kuinka on teidän sipulinne laita, Rosa?
— Minä puolestani, sanoi Rosa, — olen ryhtynyt suurenmoisiin valmistuksiin ohjeittenne mukaisesti.
— Mitä sitten olette tehnyt? kysyi Kornelius, ja hänen silmänsä olivat yhtä hehkuvat, hänen hengityksensä yhtä kiihkeä kuin sinä päivänä, jolloin nuo silmät olivat polttaneet Rosan kasvoja, tuo hengitys hänen sydäntään.
— Valmistukseni ovat suurenmoisia, sanoi Rosa hymyillen, sillä hänen täytyi tutkia mielenkiinnolla tuota vangin rakkautta, joka kohdistui kahteen esineeseen, — häneen ja mustaan tulpaaniin. — Olen muokannut tyhjän saran, jonka lähellä ei ole puita eikä muuria, jossa multa on hiukan hiekansekaista sekä pikemmin kosteata kuin kuivaa, enkä ole jättänyt siihen kivijyvästäkään, vaan menetellyt täysin määräystenne mukaan.
— Oivallista, oivallista.
— Kun nyt maa on valmiina, odotan vain käskyänne. Niin pian kuin tulee kaunis päivä, te käskette minun istuttaa sipulin ja minä istutan sen. Kuten tiedätte, ei minun tarvitse pitää kiirettä ehtiäkseni teidän rinnallenne, minulla kun on käytettävänäni kaikki edut: raitis ilma, päivänpaiste, runsaat maan mehut.
— Oikein, oikein, huudahti Kornelius, taputtaen ilosta käsiänsä. — Te olette oiva oppilas, Rosa, ja te voitatte varmasti nuo satatuhatta floriinia.
— Elkää unohtako, lausui Rosa nauraen, — että oppilaallanne, kuten minua nimitätte, on muutakin opittavaa kuin tulpaaninviljelys.
— Niin kyllä, ja minä pidän yhtä tärkeänä kuin tekin, kaunis Rosaseni, että te opitte lukemaan.
— Milloin me alamme?
— Heti paikalla.
— Ei, huomenna.
— Miksi vasta huomenna?
— Koska aika tänään on kulunut loppuun ja minun täytyy lähteä.
— Joko nyt! Mutta mistä me luemme?
— Minulla on kirja, sanoi Rosa, — kirja, jonka toivon tuottavan meille onnea.
— Siis huomenna?
— Niin.
Seuraavana iltana Rosa palasi Kornelius de Wittin raamattu mukanaan.