XVIII.
ROSAN IHAILIJA.
Tuskin oli Rosa lausunut nuo lohdutuksen sanat Korneliukselle, kun porraskäytävästä kuultiin jonkun tiedustelevan Gryphukselta mitä oli tekeillä.
— Isä, sanoi Rosa, — ettekö kuule?
— Mitä sitten?
— Herra Jakob kutsuu teitä. Hän on levoton.
— Onpa täällä ollutkin elämöimistä. Olisi luullut vangin aikovan surmata minut! Nuo oppineet, ne ovat oikeana maanvaivana!
Viitaten sitten sormellaan porraskäytävään hän sanoi Rosalle:
— Menkää edellä, neitiseni!
Ja sulkiessaan oven hän lausui:
— Tulen heti, Jakob ystäväni!
Ja Gryphus poistui, vieden mukanaan Rosan ja jättäen yksinäisyyteen ja surunsa valtaan Korneliuksen, joka mumisi:
— Sinä olet surmannut minut, vanha teloittaja! Tästä en voi enää toipua!
Ja vanki parka olisi varmasti sairastunut, ellei kaitselmus surujen vastapainoksi olisi suonut hänelle tuota lohtua, joka oli nimeltään Rosa.
Illan tultua tyttönen palasi.
Hän ilmoitti heti aluksi, ettei hänen isänsä vastedes estäisi
Korneliusta viljelemästä kukkia.
— Ja mistä te sen tiedätte? kysyi vanki surumielisesti.
— Hän sanoi sen itse.
— Pettääkseen minut.
— Ei, hän katuu tekoaan.
— Mutta hänen katumuksensa on liian myöhäinen.
— Tuo katumus ei tullut aivan itsestään.
— Mistäs sitten?
— Jospa tietäisitte, kuinka hänen ystävänsä häntä nuhteli!
— Vai niin! Herra Jakob ei siis lähde lainkaan luotanne?
— Hänellä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta lähteä.
Ja Rosa hymyili tavalla, joka karkotti Korneliuksen otsalta tuon pienen mustasukkaisuuden varjon, joka siinä oli näkynyt.
— Mitä nyt sitten oikein on tapahtunut? kysyi vanki.
— Ystävänsä kysymysten johdosta isäni kertoi illallispöydässä tulpaanistanne — tai oikeammin sanoen sipulistanne — ja kerskaili urotyöstä, jonka oli suorittanut murskatessaan sen mäsäksi.
Kornelius päästi huokauksen, joka melkein kuulosti vaikeroimiselta.
— Jospa olisitte tuona hetkenä nähnyt herra Jakobin! jatkoi Rosa. — Luulin että hän sytyttäisi linnan tuleen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tulisoihdut, hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja luulin hetken aikaa että hän kuristaisi isäni kuoliaaksi. »Olette murskannut sipulin?» huusi hän. »Oletteko todella tehnyt sen?» — »Olenpa niinkin», vastasi isäni. »Se on katalaa», ulvoi herra Jakob, »se on inhottavaa, te olette tehnyt rikoksen!»
— Isäni katsoi häntä tyrmistyneenä.
— »Oletteko tekin hullu?» kysyi hän ystävältään.
— Oi tuota kelpo Jakobia, mumisi Kornelius, — hän on kunnon mies, ylevämielinen olento!
— Olisi mahdotonta kohdella ketään ihmistä ankarammin kuin hän kohteli isääni, jatkoi Rosa. — Hän oli aivan epätoivon vallassa ja toisti lakkaamatta: »Tuhottu, sipuli on tuhottu! Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuhottu!»
— Mutta sitten hän kääntyi minun puoleeni ja kysyi: »Mutta eihän se liene ollut ainoa, jonka hän omisti?»
— Kysyikö hän niin? lausui Kornelius käyden tarkkaavaksi.
— »Luuletteko että hänellä on useampiakin?» kysyi isäni. »Hyvä, haemme toisetkin käsiimme!»
— »Te aiotte hakea toisetkin käsiinne!» huusi Jakob, tarttuen isäni kaulukseen, mutta hän päästi sen heti.
— Sitten hän kysyi minulta:
— »Mitä tuo mies parka oikein sanoi?»
— En tiennyt mitä vastata, sillä te olitte kieltänyt minua antamasta kenenkään aavistaa, kuinka tärkeä tuo sipuli teille oli. Onneksi isäni päästi minut pulasta, vastaamalla puolestani:
— »Mitäkö hän sanoi? Hän joutui vihan vimmoihin!»
— Minä keskeytin häntä sanoen:
— »Kuinka hän ei olisi suuttunut, kun te kohtelitte häntä niin tylysti ja säälimättömästi.»
— »Mutta oletteko te hulluja kaikki tyyni?» huudahti isäni vuoroonsa.
»Onhan tämä nyt koko onnettomuus, jos tulpaaninsipuli lyödään mäsäksi.
Saahan niitä Gorkumin torilta satoja yhdellä floriinilla.»
— »Mutta kenties ei niin arvokkaita kuin tämä», tulin minä kovaksi onneksi vastanneeksi.
— Ja mitä sanoi Jakob tuon kuullessaan?
— Hänen silmänsä välähtivät oudosti.
— Mutta eikö hän myöskin sanonut jotakin?
— Kyllä, — hän lausui mitä suloisimmalla äänellä:
— »Te luulette siis, ihana Rosa, että tuo sipuli oli kallisarvoinen?»
— Huomasin tehneeni tyhmyyden.
— »Mistäpä minä sen tietäisin?» lausuin minä välinpitämättömästi. »Kuinka minä osaisin arvostella tulpaaneja? Tiedän vain sen, koska me olemme tuomitut aina elämään vankien parissa, että vangeille on arvokasta kaikki, mikä auttaa heitä aikaansa kuluttamaan. Herra van Baerlelle tuotti tuon sipulin hoito huvia, ja minusta oli julmaa riistää häneltä tuo huvike.»
— »Mutta», lausui isäni, »miten hänen oikeastaan oli onnistunut saada tuo sipuli? Olisi nähdäkseni tärkeätä tietää tuo seikka.»
— Katsahdin toisaanne vältellen katsoa isääni, mutta silloin kohtasin
Jakobin katseen.
— Minusta oli ikäänkuin hän olisi pyrkinyt tunkemaan ajatusteni syvyyteen. Kärsimätön liike vapauttaa väliin vastauksesta. Kohautin siis olkapäitäni, käänsin heille selkäni ja lähestyin ovea. Mutta kuulin sanan, joka sai minut pysähtymään, niin hiljaa kuin se lausuttiinkin. Jakob sanoi nimittäin isälleni:
— »Siitä voi toden totta helposti päästä selville.»
— »Jos hän on piilottanut vaatteisiinsa toisia sipuleita, niin on tarpeen vain tarkastus niiden löytämiseksi», sanoi isäni.
— »Sipuleita on tavallisesti kolme», sanoi Jakob.
— Hän sanoi että minulla on kolme sipulia? huudahti Kornelius.
— Voitte ymmärtää että hänen sanansa pelästyttivät minuakin kuten teitä. Käännähdin heihin päin. He olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet liikettäni.
— »Mutta», sanoi isäni, »voi olla mahdollista että hän on piilottanut sipulinsa jonnekin muuanne kuin vaatteisiinsa.»
— »Keksikää jokin tekosyy, viedäksenne hänet pois hänen huoneestansa», sanoi Jakob, »ja sillä aikaa minä pidän siellä tarkastuksen.»
— Oivallista, oivallista! sanoi Kornelius. — Mutta tuo teidän Jakob herrannehan on ilmeinen konna!
— Samaa minäkin pelkään.
— Kuulkaas, Rosa, … sanoi Kornelius ajatuksiin vaipuneena.
— Mitä sitten?
— Ettekö te äsken kertonut minulle, että sinä päivänä, jolloin te muokkailitte sarkaanne, tuo mies oli seurannut teitä puutarhaan?
— Kerroin kyllä.
— Että hän hiipi kuin haamu seljapensaitten taakse?
— Niin hän teki.
— Ja seurasi jokaista haravanne liikettä?
— Niin kyllä.
— Rosa…, lausui Kornelius kalveten.
— Mitä tarkoitatte?
— Hän ei tullut sinne teidän tähtenne!
— Kenenkäs tähden?
— Hän ei ole teidän ihailijanne.
— Vaan kenen?
— Hän tuli minun tulpaanini tähden, — hän on minun tulpaanini ihailija.
— Se voisi toden totta olla mahdollista, huudahti Rosa.
— Tahdotteko päästä siitä selville?
— Kuinka se voisi tapahtua?
— Oi, se on varsin helppoa.
— Sanokaa, miten.
— Menkää huomenna puutarhaan. Pitäkää huolta siitä että Jakob siitä tietää ja seuraa teitä sinne. Olkaa istuttavinanne sipuli ja lähtekää sitten pois, mutta katsokaa salaa mitä hän tekee.
— Entä sitten?
— Nähtyämme mitä hän tekee, päätämme mitä meidän on tehtävä.
— Oi, sanoi Rosa huoaten, — te rakastatte kovin sipuleitanne!
— Olen todella, sanoi vanki, huoaten hänkin, — ollut aivan kuin lamautunut siitä saakka kuin isänne tuhosi tuon onnettoman sipulin.
— Mutta kuulkaa, sanoi Rosa. — ettekö tahtoisi koettaa vielä erästä keinoa?
— Mitä keinoa?
— Kuinka olisi, jos suostuisitte isäni ehdotukseen?
— Mihin ehdotukseen?
— Hän tarjoutui toimittamaan teille sadoittain tulpaaninsipuleja.
— Niin kyllä.
— Ottakaa niitä pari, kolme, ja kasvattakaa yhdessä näiden kanssa kolmas sipulinne.
— Se voisi kyllä onnistua, sanoi Kornelius kulmat rypyssä, — jos isänne olisi yksin. Mutta tuo toinen, tuo Jakob, joka pitää meitä silmällä…
— Olette oikeassa, — mutta miettikää sentään vielä ehdotustani. Näen että te kieltäytyessänne tuosta toimiskelusta kiellätte itseltänne suuren huvin.
Ja hän lausui nuo sanat hymyillen tavalla, joka vaikutti hieman ivalliselta.
Kornelius vaipuikin hetkeksi mietteisiin, ja voi nähdä hänen taistelevan kiihkeitä mielihaluja vastaan.
— Ei, ei, huudahti hän, osottaen muinaisaikaista järkähtämättömyyttä. — Ei, se olisi heikkoutta, mielettömyyttä, kunnottomuutta! Olisi anteeksiantamatonta, jos saattaisin tämän viimeisen apuneuvomme alttiiksi kaikille vihan ja kateuden puuskille. Ei, Rosa, ei! Huomenna päätämme teidän tulpaaninne paikasta. Te hoidatte sitä minun määräysteni mukaan. Ja mitä kolmanteen sipuliin tulee, — Kornelius huokasi syvään, — mitä tuohon kolmanteen sipuliin tulee, niin säilyttäkää sitä kaapissanne! Säilyttäkää sitä kuten saituri säilyttää ensimäistä tai viimeistä kultarahaansa, kuten haavoittunut viimeistä veripisaraansa! Minulla on mielessäni vakuutus, että tuo sipuli on oleva pelastuksemme, rikkautemme! Pitäkää siitä hyvää huolta! Ja jos salama iskisi Loewesteinin linnaan, niin luvatkaa minulle, Rosa, että sormustenne ja korujenne asemesta, tuon kultakypärin asemesta, joka niin kaunistaa kasvojanne, pelastatte tuon viimeisen sipulin, jossa musta tulpaanini uinailee!
— Olkaa levollinen, herra Kornelius, lausui Rosa samalla vienon surullisesti ja juhlallisesti. — Olkaa aivan levollinen, teidän toivomuksenne ovat minuun nähden käskyn veroisia!
— Ja jos te huomaatte, jatkoi Kornelius yhä kiihtyen, — että teitä vakoillaan, että teidän käyntinne täällä herättävät huomiota, että isänne tai tuo inhottava Jakob, jota kiroan, kuuntelevat keskustelujamme, niin uhratkaa heti minut, minut, jolle te merkitsette elämän onnea, jolla ei ole ketään muuta koko maailmassa! Uhratkaa minut, elkää tulko enää luokseni!
Rosan sydäntä ahdisti, kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.
— Minua onnetonta! lausui hän.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Kornelius.
— Huomaan erään seikan.
— Mitä te huomaatte?
— Minä huomaan, lausui tyttö nyyhkyttäen, — että te rakastatte tulpaaneja siinä määrin, ettei sydämessänne ole tilaa millekään muulle kiintymykselle.
Ja häh kiiruhti pois.
Kornelius vietti hänen mentyään yön, joka oli rauhattomimpia mitä hän konsanaan oli kokenut.
Rosa oli häneen suuttunut, ja tyttönen oli oikeassa. Hän ei tulisi enää Korneliuksen luo, eikä tämä enää saisi kuulla mitään hänestä eikä tulpaaneistaan.
Kuinka selittäisimmekään tuon omituisuuden, joka on havaittavissa todellisissa tulpaaninviljelijöissä, jommoisia on yhä vieläkin maailmassa olemassa?
Tunnustamme sentään sankarimme ja kukkasviljelyksen häpeäksi, että noista molemmista lemmityistään Kornelius pahemmin suri Rosaa, ja kun hän vihdoin nukkui kolmen ajoissa aamulla, uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta, omantunnontuskien kiduttamana, sai suuri musta tulpaani hänen unissansa väistyä vaalean friisittären lempeiden sinisilmien tieltä.