KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU
Whitehall
Parlamentti tuomitsi Kaarlo Stuartin kuolemaan, kuten oli ollut helppo nähdä ennakolta. Valtiolliset tuomiot ovat melkein aina tyhjiä muodollisuuksia, sillä samat intohimot, jotka ovat aiheuttaneet syytöksen, määräävät myöskin tuomion. Sellainen on vallankumousten kamala johdonmukaisuus.
Vaikka ystävyksemme olivat valmistuneet tähän ratkaisuun, herätti se heissä kuitenkin syvää murhetta. D'Artagnan, jonka nokkeluus ei milloinkaan ollut keinokkaampi kuin juuri arveluttavimmissa käänteissä, vannoi uudestaan yrittävänsä mitä ihminen yrittää voi, ehkäistäkseen verisen murhenäytelmän loppukohtauksen. Mutta millä tavoin? Se häämötti hänelle vasta epäselvästi. Kaikki oli olosuhteista riippuvaa. Täydellisen suunnitelman laatimistilaisuutta odottaessa täytyi hinnalla millä hyvänsä voittaa aikaa esteiden asettamisella mestauksen toimeenpanolle, jonka tuomarit olivat päättäneet tapahtuvaksi seuraavana päivänä. Ainoana keinona oli toimittaa pois tieltä Lontoon pyöveli.
Pyövelin kadottua ei tuomiota voitaisi pahna täytäntöön. Epäilemättä noudettaisiin pyöveli lähimmästä kaupungista, mutta siten olisi ainakin yksi päivä voitettu, ja päivä saattoi tällaisessa tapauksessa merkitä pelastusta. D'Artagnan otti huolekseen tämän enemmän kuin vaikean tehtävän.
Vähemmän tärkeätä ei ollut ilmoittaa Kaarlo Stuartille, että hänen pelastamistaan aiottiin yrittää, jotta hän mahdollisuutta myöten helpottaisi puolustajiensa puuhia tai ei ainakaan ryhtyisi mihinkään, mikä voisi vaikeuttaa heidän ponnistuksiaan. Aramis otti vastuulleen tämän vaarallisen toimen. Kaarlo Stuart oli kysynyt, oliko piispa Juxonille sallittua käydä hänen vankilassaan Whitehall-palatsissa. Mordaunt oli samana iltana ilmoittanut piispalle kuninkaan lausuman hurskasmielisen toivomuksen ja Cromwellin suostumuksen siihen. Aramis päätti joko uhkauksilla tai suostuttelulla taivuttaa piispan sallimaan hänen lähteä Whitehall-palatsiin kirkkoruhtinaan sijasta ja hänen papilliseen asuunsa puettuna.
Atos vihdoin otti tehtäväkseen hankkia kaiken varalta tilaisuuden poistua Englannista, onnistuipa yritys tai ei.
Pimeän tultua päätettiin tulla koolle hotelliin kello yksitoista illalla, ja kukin lähti suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.
Whitehallia vartioitsi kolme ratsuväen rykmenttiä ja vielä enemmän Cromwellin ainainen levottomuus; hän tuli ja meni sekä lähetteli palatsiin kenraaleitansa tai asiamiehiänsä.
Yksinään, tavallisessa huoneessaan, jota kaksi vahakynttilää valaisi, istui kuolemaan tuomittu hallitsija surumielisesti katsellen kadonneen suuruutensa loistoa, niinkuin monikin viimeisenä hetkenään havaitsee elämän kuvan kirkkaammaksi ja mieluisammaksi kuin koskaan.
Parry ei ollut jättänyt isäntäänsä, ja tuomion jälkeen olivat hänen kyyneleensä virranneet herkeämättä.
Kaarlo Stuart nojasi kyynäspäätänsä pöytään ja silmäili ympyräkuvaa, johon oli vierekkäin maalattu hänen puolisonsa ja tyttärensä; hän odotti ensin Juxonia ja sitten marttyyrikuolemaa.
Toisinaan hänen ajatuksensa pysähtyivät noihin uljaihin ranskalaisiin aatelismiehiin, jotka jo tuntuivat hänestä penikulmien päähän kaikonneilta, satumaisilta, haaveellisilta, ja muistuttivat niitä olentoja, joita näkee unessa ja jotka häipyvät herätessä.
Väliin kysyikin Kaarlo itseltään, eikö kaikki hänelle tapahtunut ollut vain unta tai ainakin kuumehouretta.
Tämä ajatus sai hänet nousemaan seisaalle; hän harppasi muutamia askeleita huoneessa ikäänkuin tointuakseen horroksista ja asettui ikkunan ääreen, mutta näki silloin heti sotamiesten muskettien välähtelevän ulkopuolella. Hänen täytyi nyt tunnustaa itselleen, että hän oli aivan valveilla, joten hänen ahdistava unensa oli täyttä todellisuutta.
Kaarlo palasi äänettömänä lepotuoliinsa, nojasi taas kyynäspäänsä pöytään, antoi päänsä vaipua käden varaan ja mietiskeli jälleen.
— Voi, sanoi hän itsekseen, — jos minulla edes olisi rippi-isänäni joku noista kirkon valaisijoista, joiden sielu on tutkistellut kaikki elämän salaisuudet, kaikki suuruuden mitättömyydet, niin hänen äänensä kenties vaimentaisi sen kuiskeen, joka lakkaamatta valittaa sielussani! Mutta minä saan tietenkin arkiaikaisen papin, jolta kova onneni on tärvellyt uran ja maallisen onnen. Hän tulee puhumaan minulle Jumalasta ja kuolemasta niinkuin hän puhuu muille kuolevaisille, — hän ei osaa oivaltaa, että kuninkaan kuolema jättää anastajalle valtaistuimen, hänen lastensa jäädessä leivättömiksi.
Hän kohotti muotokuvan huulilleen ja mutisi hiljaa lastensa nimiä.
Oli sumuinen ja pimeä yö. Tunnit kajahtelivat verkalleen lähimmän kirkon tornista. Kahden vahakynttilän valju hohde siroitteli avaraan ja korkeaan huoneeseen kummallisten heijasteiden valaisemia varjokuvia. Nämä varjokuvat olivat Kaarlo-kuninkaan esi-isiä, jotka astuivat esille kullatuista puitteistaan, ja heijasteet heitti hiipuvan hiilivalkean viimeinen sinertävä kimmellys.
Murtava alakuloisuus valtasi Kaarlon. Hän peitti otsansa käsillään ja ajatteli maailmaa, niin kaunista, kun sen jättää tai oikeammin kun se jättää meidät, lasten hyväilyjä, jotka tuntuvat suloisimmilta silloin kun on eriämässä heistä ainiaaksi, — puolisoa, ylvästä ja urheata naista, joka oli viimeiseen asti rohkaissut hänen mieltänsä. Hän otti poveltaan timanttiristin ja Sukkanauha-ritarikunnan rintatähden, jotka kuningatar oli lähettänyt hänelle noiden jalojen ranskalaisten mukana, ja suuteli niitä; sitten muistaessaan, että Henriette ei ollut näkevä näitä esineitä ennen kuin hän makaisi kylmänä ja silvottuna haudassaan, tunsi hän jäätävää väristystä, kuin olisi kalma jo heittänyt ensimmäisen harsonsa hänen ylleen.
Tässä suojamassa, joka johdatti hänen mieleensä niin monia kuninkaallisia muistoja ja missä häntä olivat niin monet hovilaiset ja imartelijat ympäröineet, — yksinään lohduttoman palvelijan kanssa, jonka heikko sielu ei kyennyt tukemaan häntä, kuninkaan miehuus painui palvelijan heikkouden, huoneen hämäryyden ja talvisen kylmyyden tasalle; ja sanonemmekokaan, että tämä kuningas, joka kuoli niin suurena, niin ylväänä, alistumisen hymy huulillaan, pyyhkäisi hämyssä pois kyyneleen, joka oli tipahtanut pöydälle ja värisi verhon kultaompeleella.
Äkkiä kuului askeleita käytävästä, ovi avautui, soihdut levittivät huoneeseen savuista hohdetta, ja piispalliseen asuun pukeutunut hengenmies astui sisälle kahden vahtisotamiehen saattamana, joille Kaarlo teki käskevän liikkeen kädellään.
Vahtisoturit peräytyivät; hämy palasi huoneeseen.
"Juxon!" huudahti Kaarlo; "Juxon! Kiitos, viimeinen ystäväni, tulette juuri parahiksi."
Piispa loi levottoman syrjäsilmäyksen mieheen, joka nyyhkytti tulisijan nurkassa.
"Kas niin, Parry", sanoi kuningas, "älä nyt enää itke; Jumala tulee lohduttajaksemme."
"Jos se on Parry", virkkoi piispa, "niin minulla ei ole mitään pelättävänä; sallikaa minun siis, sire, tervehtiä teidän majesteettianne ja ilmoittaa teille, kuka olen ja minkätähden tulin."
Se näky ja ääni oli saada Kaarlon huudahtamaan, mutta Aramis kohotti sormensa huulilleen ja kumarsi syvään Englannin kuninkaalle.
"Ritari!" sopersi Kaarlo.
"Niin, sire", keskeytti Aramis ääntänsä korottaen; "niin, piispa Juxon, Kristuksen uskollinen ritari, ja tulen teidän majesteettinne toivomuksia noudattaen."
Kaarlo liitti kätensä ristiin. Hän oli tuntenut d'Herblayn; hän seisoi tyrmistyneenä ja ymmällä, ajatellessaan näitä miehiä, jotka siten taistelivat kansan tahtoa ja kuninkaan kohtaloa vastaan, vaikka olivat muukalaisia ja ilman muuta vaikutinta kuin omantuntonsa vaatima velvollisuus.
"Te", äännähti hän, "te! Miten teidän on onnistunut tulla tänne? Hyvä
Jumala, jos teidät tunnettaisiin, niin olisitte hukassa!"
Parry nousi seisaalle; koko hänen olemuksensa ilmaisi vilpitöntä ja ääretöntä ihailua.
"Älkää ajatelko minua, sire", vastasi Aramis jälleen kehoittaen eleellään kuningasta vaikenemaan; "ajatelkaa ainoastaan itseänne. Näettehän, että ystävänne valvovat; vielä en tiedä, mihin ryhdymme, mutta neljä päättäväistä miestä pystyy paljoon. Älkää kuitenkaan ummistako silmiänne tänä yönä, älkää ihmetelkö mitään ja olkaa valmistautunut kaikkeen."
Kaarlo pudisti päätänsä.
"Hyvä ystävä", hän sanoi, "te tiedätte, että tässä ei ole aikaa hukattavana ja että teidän on toimittava kiireisesti, jos aiotte mitään yrittää. Onko tiedossanne, että minun on kuoltava huomenna kello kymmenen?"
"Sire, sitä ennen tapahtuu jotakin, mikä tekee mestauksen mahdottomaksi."
Kuningas katseli Aramista hämmästyneenä.
Samassa kuului kuninkaan ikkunan alta kummallista jymyä, niinkuin olisi purettu rakennuspuita vankkureilta.
"Kuuletteko?" virkahti kuningas.
Jumua seurasi tuskanhuuto.
"Kyllä kuulen", vastasi Aramis; "mutta minä en käsitä, mitä melua se oli, ja vielä kummallisempi oli tuo parahdus."
"En minäkään tiedä, kuka siellä kiljahti", sanoi kuningas, "mutta jyrinän voin teille selittää. Tiedättekö, että minut mestataan tämän ikkunan edustalla?" lisäsi Kaarlo ojentaen kätensä synkkää autiota toria kohti, jolla liikehti ainoastaan sotamiehiä ja vartijoita.
"Kyllä, sire", vastasi Aramis, "sen tiedän."
"No, niin, siinä tuotiin rakennuspuita niiksi palkeiksi, joista mestauslavani pystytetään. Joku työmies lienee vahingoittunut kuormaa purettaessa."
Aramis ei voinut olla värähtämättä.
"Nähnette nyt", jatkoi Kaarlo, "että teidän on turha ponnistella pitemmälle; olen tuomittu, jättäkää minut kokemaan kohtaloni."
"Sir", vastasi Aramis palautuen entiseen tyyneyteensä, joka oli hetkiseksi järkkynyt, "he voivat kyllä rakentaa mestauslavan, mutta mestaajaa he eivät saa käsiinsä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi kuningas.
"Tällä hetkellä, sire, on Lontoon pyöveli joko siepattu talteen tai lahjottu; huomenna on mestauslava valmiina, mutta pyöveliä puuttuu, joten mestaus on lykättävä ylihuomiseen."
"Entä sitten?" tiedusti kuningas.
"No, ensi yönä me viemme teidät pois", vastasi Aramis.
"Millä tavoin?" huudahti kuningas, jonka kasvoja valaisi ilon välähdys vastoin hänen tahtoansakin.
"Voi, hyvä herra", sopersi Parry ristissä käsin, "siunattuja olkaa te ja ystävänne!"
"Millä tavoin siis?" toisti kuningas; "minun tulee se tietää, voidakseni auttaa yritystänne, jos käy tarpeelliseksi."
"Sitä en vielä tiedä, sire", vastasi Aramis; "mutta nokkelin, urhoollisin, uskollisin meistä neljästä lausui eritessäni hänestä: 'Chevalier, sano kuninkaalle, että me huomisiltana kello kymmenen vapautamme hänet.' Ja mitä hän lupaa, sen hän pitää."
"Ilmoittakaa minulle tuon jalomielisen ystävän nimi", pyysi kuningas, "tunteakseni häntä kohtaan ikuista kiitollisuutta, onnistukoon hän tai ei."
"D'Artagnan, sire, sama, joka oli pelastamaisillaan teidät, kun eversti
Harrison ilmestyi juuri pahimmoikseen."
"Te olette tosiaan ihmeellisiä miehiä!" kummasteli kuningas; "jos minulle olisi kerrottu sellaisia asioita, niin en olisi uskonut."
"Kuulkaahan nyt, sire", jatkoi Aramis. "Älkää hetkeksikään unohtako, että me valvomme pelastukseksenne; tarkatkaa vähäisintäkin elettä, hyräilyä, merkkiä niiden taholta, jotka lähestyvät teitä; tähyilkää kaikkea, kuunnelkaa kaikkea, tehkää johtopäätöksiä kaikesta."
"Voi, chevalier", huudahti kuningas, "mitä voinkaan lausua teille? Mitkään sanat eivät kykenisi ilmaisemaan kiitollisuuttani, vaikka ne tulisivat sydämeni syvyydestä. Jos onnistutte, niin en sano teidän pelastaneen kuninkaan — ei, kuninkuus on vähäpätöinen asia, kun sitä katselee mestauslavalta kuten minä, sen vakuutan — vaan te säästätte puolisolle miehen, lapsilleen isän. Chevalier, ottakaa käteni, se on ystävän, joka rakastaa teitä viimeiseen hengähdykseen asti."
Aramis tahtoi suudella kuninkaan kättä, mutta kuningas tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämelleen.
Samassa astui sisälle mies, joka ei ollut edes koputtanut ovelle;
Aramis tahtoi vetää kätensä takaisin, mutta kuningas pidätteli sitä.
Tulija oli noita puolittain papillisia, puolittain sotilaallisia puritaaneja, joita kuhisi Cromwellin ympärillä.
"Mitä tahdotte, sir?" kysyi kuningas.
"Haluan tietää, onko Kaarlo Stuartin ripitys päättynyt", vastasi tulokas.
"Mitä te siitä välitätte?" sanoi kuningas; "mehän emme ole samaa uskontoa."
"Kaikki ihmiset ovat veljeksiä", virkkoi puritaani. "Muuan veljeni lähestyy loppuansa, ja minä tulin valmistamaan häntä kuolemaan."
"Riittää", tokaisi Parry; "kuningas ei voi käyttää hyödykseen teidän kehoituksianne."
"Puhutelkaa häntä sävyisästi, sire", pyysi Aramis hiljaa; "hän on kai joku vakooja."
"Kunnianarvoisan tohtorin ja piispan jälkeen", sanoi kuningas, "kuuntelen teitä mielelläni, sir."
Vaanivakatseinen mies peräytyi, ensin kuitenkin kohdistettuaan Juxoniin huomiota, joka ei jäänyt kuninkaalta näkemättä.
"Chevalier", virkkoi hän oven sulkeuduttua, "luulen olleeni oikeassa, — tuo mies varmaankin tuli tänne pahoissa aikeissa. Pitäkää poistuessa varanne, että teille ei tapahdu onnettomuutta."
"Sire", vastasi Aramis, "kiitän teidän majesteettianne, mutta suvaitkaa olla huoletta, sillä minulla on tämän kauhtanan alla teräspaita ja tikari."
"Menkää siis, monsieur, ja ottakoon Jumala teidät pyhään varjelukseensa, kuten sanoin siihen aikaan, kun olin kuninkaana!"
Aramis lähti; Kaarlo saattoi häntä kynnykselle asti. Aramis antoi siunauksensa, joka sai vartiosoturit kumartamaan, asteli juhlallisesti sotamiesten täyttämien etuhuoneiden läpi, nousi jälleen vaunuihinsa, joihin häntä seurasivat äskeiset kaksi vartiosoturia, ja käski ajaa takaisin piispantalolle, missä he jättivät hänet.
Juxon odotti huolissaan.
"No?" kysäisi hän nähdessään Aramiin.
"Kaikki on onnistunut toiveitteni mukaan", vastasi tämä. "Vakoojat, kaartilaiset, saattolaiset uskoivat minut teiksi, ja kuningas siunaa teitä siinä odotuksessa, että tekin suotte siunauksenne hänelle."
"Jumala teitä suojelkoon, poikani, sillä teidän esimerkkinne on antanut minulle sekä toivoa että miehuutta!"
Aramis otti jälleen yllensä oman vaatepartensa ja levättinsä ja poistui mainittuaan Juxonille, että hän aikoi vielä kerran kääntyä tämän puoleen.
Hän oli edennyt tuskin kymmentä askelta kadulla, kun huomasi kintereillään väljään viittaan kääriytyneen miehen; hän tapaili tikariansa ja pysähtyi. Mies astui suoraan hänen luokseen. Se oli Portos.
"Sinäkö, veikkonen!" virkahti Aramis ojentaen hänelle kätensä.
"Katsos, ystäväiseni", vastasi Portos, "kullakin meistä oli tehtävänsä; minun toimeni oli suojata sinua, ja sen olen tehnyt. Tapasitko kuninkaan?"
"Tapasin kyllä, ja kaikki käy hyvin. Missä ovat ystävämme?"
"Meidän piti tulla koolle hotelliin kello yksitoista."
"Sitten ei ole aikaa menetettävänä", sanoi Aramis.
Paavalin-kirkon tornikello löikin juuri puoli yksitoista. Kiirehtimällä päätyivät nuo kaksi ystävystä kuitenkin ensimmäisinä perille.
Heidän jälkeensä saapui Atos.
"Kaikki käy hyvin", hän ilmoitti ennen kuin toverit ehtivät häneltä mitään kysyäkään.
"Mitä olet toimittanut?" sanoi Aramis.
"Olen vuokrannut pikku aluksen, kapean kuin palkovene ja kepeän kuin pääskynen. Se odottelee meitä Greenwichissä, vastapäätä Koirasaarta. Väestönä on laivuri ja neljä matruusia, jotka viidenkymmenen punnan palkkiosta pysyvät käytettävissämme kolme yötä peräkkäin. Heti kun olemme astuneet alukseen kuninkaan kanssa, me käytämme pakovettä purjehtiaksemme alas Thamesia ja olemme kahden tunnin kuluttua ulapalla. Merirosvojen tavoin me sitten viiletämme pitkin rannikkoa, pysytellen rantakallioiden suojassa, kunnes kulku näyttää vapaalta suoraan Boulogneen. Kuolemani varalta ilmoitan, että kapteenin nimi on Roger ja aluksen The Lightning, 'Salama'. Näiden tietojen johdolla löydätte helposti kumpaisenkin. Tunnustuksena on kaikista kulmistaan solmuun vedetty nenäliina."
Hetkisen kuluttua saapui d'Artagnankin.
"Tyhjentäkää taskunne", hän sanoi, "kunnes saamme kokoon sata puntaa, sillä mitä minun varoihini tulee…"
Ja hän käänsi taskunsa nurin tyhjillään.
Erä oli koolla silmänräpäyksessä; d'Artagnan meni ulos, mutta palasi aivan heti.
"Kas niin, siitä on päästy", virkkoi hän.
"Uh, vaivatonta se ei ollut!"
"Onko pyöveli lähtenyt Lontoosta?" kysyi Atos.
"Ka, se ei olisi kyllin taattu. Hän olisi voinut lähteä toisesta portista ja palata toisesta."
"Missä hän siis on?" tiedusteli Atos.
"Kellarissa."
"Missä ihmeen kellarissa?"
"Isäntämme kellarissa! Mousqueton istuu kynnyksellä, ja tässä on avain."
"Mainiota!" sanoi Aramis. "Mutta miten sait miehen taivutetuksi katoamaan?"
"Siten kuin koko maailmaa taivutellaan, — rahalla; kalliiksi se minulle kävi, mutta hän suostui viimein."
"Ja paljonko se siis maksoi, hyvä ystävä?" kysyi Atos; "sillä käsitäthän, että nyt ollessamme oikeastaan vain köyhiä muskettisotureita ilman taloa tai tointa, kaikki kulut on jaettava yhteisesti."
"Se maksoi minulle kaksitoistatuhatta livreä", ilmoitti d'Artagnan.
"Ja mistä ne sait?" urkki Atos; "oliko sinulla niin suuri summa hallussasi?"
"Olipa kuningattaren kuuluisa timantti!" vastasi d'Artagnan huoahtaen.
"Niin, se on totta", puuttui puheeseen Aramis; "tunsin sen sormessasi."
"Olit siis ostanut sen takaisin herra Desessartsilta?" kysyi Portos.
"Niin, hyvä Jumala!" vastasi d'Artagnan; "mutta kohtalon kirjaan on merkitty, että minä en voi pitää sitä hallussani. Mikäs auttaa! Timanteilla näkyy olevan myötätuntoiset ja haluttomat oikkunsa kuten ihmisilläkin; tuo kalleus tuntuu tosiaan olleen minulle yrmeä."
"No, pyövelistä siis on suoriuduttu", huomautti Atos; "mutta valitettavasti on kaikilla pyöveleillä apulainen, renki, tietääkseni."
"Apulainen oli tälläkin, mutta meillä on ollut onni puolellamme."
"Kuinka niin?"
"Luullessani juuri, että minulla oli vielä toinen kauppa hierottavana, kannettiin tuo hylky kotiin säärensä taittaneena. Liiallisessa innossaan oli hän saattanut kuninkaan ikkunain edustalle asti vankkureita, joilla kuljetettiin palkkeja ja riukuja; hänen koivelleen vierähti palkki ja murskasi sen."
"Ahaa!" sanoi Aramis; "hän se siis päästi parahduksen, jonka kuulin kuninkaan huoneeseen?"
"Niin kai", vastasi d'Artagnan; "mutta huolellisena miehenä hän poistuessaan lupasi lähettää sijaansa neljä tottunutta ja näppärää työmiestä niiden avuksi, jotka olivat jo ryhtyneet puuhaan, ja isäntänsä luokse palatessaan hän vammastaan huolimatta kirjoitti heti mestari Tom Lowille, tutulle kirvesmiehelle, ja pyysi tätä lähettämään Whitehalliin täyttämään hänen lupauksensa. Tässä on kirje, jonka hän lähetti erään sanansaattajan myötä; tämän piti viedä se perille kymmenestä pennystä, mutta hän möi sen minulle louisdorista."
"Ja mitä lempoa aiot tehdä kirjeellä?" kysyi Atos.
"Etkö sitä arvaa?" sanoi d'Artagnan, ja hänen silmistään säihkyi nerokkuus.
"En, kautta sieluni!"
"No, hyvä Atos, sinä, joka puhut englanninkieltä kuin itse John Bull, sinä olet mestari Tom Low, ja me olemme sinun kolme kumppaniasi; ymmärrätkö?"
Atos huudahti ilahtuen ja ihaillen ja kiirehti vaatekomeroon, josta otti esille yksinkertaisia työpukuja. Ystävykset pukeutuivat heti niihin ja lähtivät hotellista, Atos kantaen sahaa, Portos rautakankea, Aramis kirvestä ja d'Artagnan vasaraa ja vaarnoja.
Pyövelin apulaisen kirje riitti vakuuttamaan työnjohtajalle, että tulijat olivat todellakin hänen odottamansa miehet.