KAHDESKUUDETTA LUKU
Puheillepääsy
Sinä aamuna d'Artagnan makasi Portoksen huoneessa. Ystävykset olivat levottomuuksien alettua ottaneet sen tavan. Päänalusensa alla heillä oli miekkansa, pöydällä käden ulottuvissa pistoolit.
D'Artagnan nukkui vielä ja näki unta, että taivas peittyi suureen keltaiseen pilveen, joka puhkesi satamaan kultaa, ja että hän piteli hattuansa räystään alla.
Portos puolestaan näki unta, että hänen vaunujensa pääty ei ollut kyllin leveä sille vaakunalle, jonka hän aikoi siihen maalauttaa.
Heidät herätti seitsemän aikaan livreijaton palvelija, joka toi kirjeen d'Artagnanille.
"Keltä kirje on?" kysyi gascognelainen.
"Kuningattarelta", vastasi palvelija.
"Hä?" huudahti Portos kohoten vuoteeltaan; "mitä hän sanookaan?"
D'Artagnan käski palvelijan mennä viereiseen huoneeseen, ja niin pian kuin tämä oli sulkenut oven, hyppäsi d'Artagnan vuoteeltaan ja luki kirjeen kiireisesti, Portoksen katsellessa häntä silmät suurina ja uskaltamatta tehdä hänelle mitään kysymyksiä.
"Portos-veikkonen", sanoi d'Artagnan ojentaessaan hänelle kirjeen, "tällä kertaa saat olla varma parooniudestasi ja minä kapteenivaltuudestani. Katso tuossa, lue ja päätä itse!"
Portos kurkottausi ottamaan kirjeen ja luki vapisevalla äänellä seuraavat sanat:
"Kuningatar tahtoo puhutella herra d'Artagnania; hän
seuratkoon kirjeen tuojaa."
"Hm", sanoi Portos, "minä en näe tässä mitään erikoista."
"Minä näen, ja aivan erikoista", huomautti d'Artagnan. "Kun minua kutsutaan, niin asiat ovat pahasti sotkeutuneet. Ajattelehan, mikä mullistus on täytynyt tapahtua kuningattaren mielessä, kun minä kahdenkymmenen vuoden kuluttua olen pulpahtanut pinnalle hänen muistissaan!"
"Se on totta", myönsi Portos.
"Teroita miekkasi, parooni, panosta pistoolisi ja anna hevosillesi kauroja, sillä minä takaan sinulle, että tässä tapahtuu jotakin uutta ennen huomispäivää; ja hiljaa kuin muuri!"
"Mutta eihän meille vain viritettäne ansaa, jotta meistä päästäisiin eroon!" muistutti Portos, joka aina ajatteli, mitä kiusaa hänen tulevaisesta suuruudestaan täytyi olla muille.
"Jos se on ansa", vakuutti d'Artagnan, "niin kyllä minä sen vainuan; ole huoletta! Jos Mazarin onkin italialainen, niin olenpa minä Gascognesta kotoisin."
Ja hän pukeutui tuossa tuokiossa.
Kun Portos yhä maaten kiinnitti hakasiin hänen viittaansa, koputettiin ovelle toistamiseen.
"Sisälle!" sanoi d'Artagnan.
Toinen palvelija ilmestyi esille.
"Hänen ylhäisyydeltään kardinaali Mazarinilta", ilmoitti tämä.
D'Artagnan katsoi Portokseen.
"Jopa mutkistuu", virkahti Portos; "kumpaisesta on aloitettava?"
"Tämä sopii erinomaisesti", vastasi d'Artagnan; "hänen ylhäisyytensä kutsuu minua saapumaan puheilleen puolen tunnin kuluttua."
"Hyvä!"
"Ystäväiseni", virkkoi d'Artagnan palvelijaan kääntyen, "sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että olen puolen tunnin kuluttua hänen käytettävissään."
Palvelija kumarsi ja lähti.
"Onpa hyvä, että hän ei saanut nähdä tuota toista", tuumi d'Artagnan.
"Luulet siis, että he molemmat eivät lähetä noutamaan sinua samalla asialla?"
"En luule, vaan olen varma siitä."
"Kas niin, d'Artagnan, rivakasti nyt! Muista, että kuningatar odottaa sinua, kuningattaren jälkeen kardinaali ja kardinaalin jälkeen minä."
D'Artagnan kutsui jälleen huoneeseen Itävallan Annan palvelijan.
"Valmis olen, ystäväiseni", hän sanoi, "opastakaa minua."
Lakeija vei hänet Rue des Petits Champsia pitkin, poikkesi sitten vasemmalle ja antoi hänen astua sisälle Richelieu-kadun puoleisesta pikku puutarhaveräjästä; sieltä he menivät salaportaita myöten rukouskammioon.
Selittämätön tunne sai luutnantin sydämen pamppailemaan. Hänellä ei enää ollut nuoruuden luottavaisuutta, ja kokemus oli opettanut hänet oivaltamaan äskeisten tapahtumien tärkeyden. Hän tiesi, mitä ruhtinaitten korkeus ja kuninkaitten majesteettisuus merkitsi; hän oli tottunut asettamaan keskinkertaisuutensa alemmaksi rikkauden ja ylhäisen syntyperän loistoa. Entiseen aikaan hän oli lähestynyt Itävallan Annaa kuin nuori mies, joka käy tervehtimässä naista. Tänään oli asema toinen: hän saapui kuningattaren puheille kuin halpa sotamies kuuluisan päällikön luo.
Hisahdus häiritsi kappelin hiljaisuutta. D'Artagnan säpsähti ja näki valkoisen käden kohottavan oviverhoa; sen muodosta, valkoisuudesta ja kauneudesta hän tunsi kuninkaallisen käden, joka oli aikoinaan ojennettu hänelle suudeltavaksi.
Kuningatar astui sisälle.
"Te se olette, herra d'Artagnan", hän sanoi luoden upseeriin leppeätä suruisuutta kuvastavan katseen, "te se olette, ja minä tunnen teidät hyvin. Katselkaa nyt te minua, olen kuningatar, — tunnetteko minua?"
"En, madame", vastasi d'Artagnan.
"Mutta ettekö siis enää muista", pitkitti Itävallan Anna sillä miellyttävällä sävyllä, jonka hän tarpeen tullen osasi antaa äänelleen, "että kuningatar aikoinaan tarvitsi nuorta ja uskollista urhoa, että hän tapasi sen ritarin ja että hän on aina säilyttänyt tälle sijan sydämensä syvyydessä, vaikka tämä on saattanut luulla jääneensä unohduksiin?"
"En, madame, siitä olen tietämätön", vastasi muskettisoturi.
"Sepä vahinko, monsieur", sanoi Itävallan Anna, "sepä vahinko, ainakin kuningattarelle, sillä kuningatar tarvitsee nyt samaa uljuutta ja samaa uskollisuutta."
"Mitä!" virkahti d'Artagnan; "kuningatarko, niin harrasten palvelijain, niin viisasten neuvonantajain, sanalla sanoen niin etevien tai likeisten miesten ympäröimänä, suvaitsee katsahtaakaan halpaan soturiin!"
Anna käsitti verhotun moitteen, mutta häntä se pikemmin liikutti kuin ärsytti. Gascognelaisen aatelismiehen suuri uhrautuvaisuus ja tavoittelemattomuus olivat useana kertana nöyryyttäneet häntä; hän oli antanut voittaa itsensä jalomielisyydessä.
"Saattaa olla totta, mitä minulle sanotte ympäristöstäni, herra d'Artagnan", hän lausui; "mutta minä en luota muihin kuin ainoastaan teihin. Tiedän teidän kuuluvan herra kardinaalin palvelukseen, mutta olkaa minunkin apunani, niin otan pitääkseni huolta ylenemisestänne. Sanokaa, tekisittekö hyväkseni tänään, mitä se entinen aatelismies teki kuningattarensa puolesta?"
"Teen kaikkea, mitä teidän majesteettinne käskee", vastasi d'Artagnan.
Kuningatar mietti tovin ja sanoi nähdessään muskettisoturin varovaisen esiintymisen:
"Haluatte kenties mieluummin levätä?"
"Enpä tiedä, sillä minä en ole milloinkaan levännyt, madame."
"Onko teillä ystäviä?"
"Minulla oli kolme: kaksi on lähtenyt Pariisista, en tiedä minne; yksi ainoa on jäljellä, mutta hän on niitä, jotka luullakseni tunsivat sen entisen ritarin, miehen, jonka mainitsemisella teidän majesteettinne minua äsken kunnioitti."
"Hyvä on", jatkoi kuningatar; "te ja ystävänne vastaatte armeijaa."
"Mitä minun on tehtävä, madame?"
"Tulkaa takaisin kello viideltä, jolloin sanon sen teille; mutta älkää hiiskuko ainoallekaan elolliselle olennolle kohtauksesta, jonka teille myönnän, monsieur."
"En, madame."
"Vannokaa se Kristuksen nimessä."
"Madame, minä en ole milloinkaan syönyt sanaani; kun lupaan, niin se pitää."
Vaikka ihmeissään tästä puheenlaadusta, johon hovilaiset eivät olleet häntä totuttaneet, näki kuningatar siinä onnellisen enteen innosta, jota d'Artagnan osoittaisi hänen hankkeensa toimeenpanossa. Gascognelaisen temppuja oli toisinaan kätkeä terävä oveluutensa uskollisen karkeapintaisuuden verhoon.
"Kuningattarella ei tällähaavaa ole muuta käskettävää?" kysyi soturi.
"Ei, monsieur", vastasi Itävallan Anna; "voitte poistua mainitsemaani määrähetkeen asti."
D'Artagnan kumarsi ja vetäytyi pois.
— Perhana, — hän tuumi ovella; — näyttää siltä kuin minua tarvittaisiin täällä tosiaankin kipeästi.
Puoli tuntia oli jo kulunut, joten hän astui lehterin yli ja meni koputtamaan kardinaalin huoneiston ovelle.
Bernouin vei hänet herransa eteen.
"Tulin kuulemaan määräyksiänne, monseigneur", sanoi d'Artagnan.
Ja tapansa mukaan hän loi nopean silmäyksen ympärilleen ja huomasi, että Mazarinilla oli sinetöitty kirje kädessään. Mutta se oli alassuin kirjoituspöydällä, joten oli mahdoton nähdä osoitetta.
"Tulette kuningattaren luota?" kysyi Mazarin tähystäen d'Artagnania tiukasti.
"Minäkö, monseigneur! Kuka sitä on sanonut?"
"Ei kukaan, mutta tiedän sen."
"Minua surettaa sanoa teidän ylhäisyydellenne, että te erehdytte", vastasi gascognelainen häikäilemättömästi, lujana sen lupauksen johdosta, jonka oli antanut Itävallan Annalle.
"Avasin itse eteishuoneen oven ja näin teidän tulevan lehterin päässä."
"Se johtui siitä, että minut johdettiin tänne salaportaita myöten."
"Minkätähden?"
"En tiedä, nähtävästi siinä oli joku väärinkäsitys."
Mazarin tiesi, ettei ollut helppo saada d'Artagnania ilmaisemaan, mitä tämä tahtoi salata; hän luopuikin siksi kertaa yrittämästä tunkeutua gascognelaisen salamyhkäisyyteen.
"Puhukaamme minun asioistani", virkkoi kardinaali, "koska te ette tahdo hiiskua mitään omistanne."
D'Artagnan kumarsi.
"Pidättekö matkoista?" kysyi kardinaali.
"Olen viettänyt suuren osan elämääni maantiellä."
"Pidätteleekö teitä mikään Pariisissa?"
"Minua ei voisi pidätellä mikään muu kuin käsky korkeammasta paikasta."
"Hyvä! Kas tässä kirje, joka on toimitettava osoitteen mukaisiin käsiin."
"Osoitteen, monseigneur? Mutta sitähän siinä ei ole."
Kuoren etupuolellekaan ei tosiaan ollut kirjoitettu mitään.
"Seikka on sellainen", huomautti Mazarin, "että kirje on kaksinkertaisessa kotelossa."
"Ymmärrän, ja minun on murrettava ulkokuori vasta kun olen saapunut määrättyyn paikkaan."
"Aivan. Ottakaa ja lähtekää. Teillä on muuan ystävä, herra du Vallon, josta pidän paljon; lähteköön hän mukaanne."
— Lempo! — ajatteli d'Artagnan; — hän tietää, että me kuulimme hänen keskustelunsa eilen, ja tahtoo nyt loitontaa meidät Pariisista.
"Epäröitsettekö?" kysyi Mazarin.
"En, monseigneur; lähden päätähavin. Soisin vain…"
"Mitä niin? Sanokaa."
"Että teidän ylhäisyytenne pistäytyisi kuningattaren luona."
"Milloin?"
"Nyt heti."
"Mitä varten?"
"Lausuaksenne hänelle ainoastaan nämä sanat: 'Lähetän herra d'Artagnanin matkalle, ja hänen on lähdettävä suoraa päätä.'"
"Nyt kai myönnätte", huomautti Mazarin, "että olette tavannut kuningattaren?"
"Minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne, että joku väärinkäsitys on kenties tapahtunut."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mazarin.
"Rohkenenko uudistaa pyyntöni teidän ylhäisyydellenne?"
"Hyvä, minä lähden. Odottakaa täällä."
Mazarin katsoi huolellisesti, oliko mitään avainta unohtunut kaappeihin, ja poistui.
Kului kymmenen minuuttia, jollaikaa d'Artagnan ponnisti kaiken kykynsä lukeakseen kirjeen ulkokuoren läpi, mitä sisempään oli kirjoitettu, mutta onnistumatta.
Mazarin palasi kalpeana ja kuohuksissaan; hän meni istuutumaan kirjoituspöytänsä ääreen. D'Artagnan yritti lukea hänen sävynsä kuten äsken kirjelmän osoitetta, mutta kardinaalin kasvonpiirteet olivat melkein yhtä läpitunkemattomat kuin kotelokin.
— Kas, kas! — tuumi gascognelainen; — hän näyttää ärtyneeltä. Minuako vastaan? Hän miettii — lähettääkseenkö minut Bastiljiin? Siivolla, monseigneur! Jos virkat sanankaan sellaisesta, niin kuristan sinut heti ja lyöttäydyn frondelaiseksi. Silloin minua kannetaan riemusaatossa kuin herra Brousselia, ja Atos julistaa minut Ranskan Brutukseksi. Olisi sekin jotain!
Ainiaan nelistävällä mielikuvituksellaan oli gascognelainen jo laskenut, mitä etuja hän voisi saada asemasta.
Mutta Mazarin ei antanut mitään sellaista määräystä; hän päin vastoin omaksui herttaisen sävyn d'Artagnania kohtaan.
"Olitte oikeassa", hän sanoi, "hyvä mosjöö d'Artagnan; te ette voi lähteä vielä."
"Kas!" virkahti d'Artagnan.
"Antakaahan minulle siis takaisin se kirje."
D'Artagnan totteli. Mazarin varmistausi siitä, että sinetti oli koskematon.
"Tarvitsen teitä tänä iltana", hän sanoi; "tulkaa takaisin kello viideltä."
"Kello viideltä, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "minulla on kohtaus, josta en voi jäädä pois."
"Se älköön teitä huolestuttako", virkkoi Mazarin; "se saa jäädä."
— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan; — sen saatoin arvatakin.
"Palatkaa siis kello viisi ja tuokaa mukananne kunnon herra du Vallon; mutta jättäkää hänet eteishuoneeseen: tahdon puhua kanssanne kahden kesken."
D'Artagnan kumarsi.
Kumartaessaan hän virkkoi itsekseen:
— Molemmilla sama määräys, molemmat samalla hetkellä, molemmat Palais-Royalissa: kyllä aavistelen. Voi, tässäpä salaisuus, josta herra de Gondy maksaisi satatuhatta livreä!
"Te harkitsette?" virkahti Mazarin levottomasti.
"Niin, tulin tuumineeksi pitäisikö meidän olla aseistettuina vai eikö."
"Aseissa hampaita myöten", vastasi Mazarin.
"Hyvä monseigneur, kyllä ollaan."
D'Artagnan kumarsi, poistui huoneesta ja kiirehti toistamaan ystävälleen Mazarinin imartelevia lupauksia, jotka saivat Portoksen tavattomaan hurmioon.