KAHDESSADATTA LUKU
Mazarinin salaluolat
He saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti turhaan avata sitä.
"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi", sanoi d'Artagnan. "Työnnä, veikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää vain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki."
Portos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja d'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin. Salvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.
"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen kaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti."
"Sinä olet suuri järkeilijä", vastasi Portos, "se on totinen tosi."
"Astukaamme sisälle", virkkoi d'Artagnan.
He hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin lyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan pomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat leveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.
"Kardinaalia ei näy missään", huomautti d'Artagnan; "pelkkä lyhty on jäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?"
Ja hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta tarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan siirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.
Kymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään, mutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.
D'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen reunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.
Hän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.
Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.
"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."
"Kuinka niin?"
"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse, lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet rikkautemme, — itse kardinaalinkaan."
"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun nähdäkseni arvoton aatelismiehille."
"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."
Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan, tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.
Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille, että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä, jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.
"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa omalla tavallani."
D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa säiliön taakse ja odottivat.
Kolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä joustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi itsestään varsinaiselle paikalleen.
Sitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja virkahti ottaen jälleen lyhdyn:
"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä."
"Hyvä! Se on meidänkin tiemme", ajatteli d'Artagnan; "me pidämme seuraa."
Kaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos ja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset karttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi kasvisäiliöiden väliin.
Kardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä saattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.
Hän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja d'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti avata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.
"Äh, diavolo!" pahoitteli hän; "unohdin Commingesin neuvon. Minun on kutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu tuon uskalikon valtaan. Täytyy palata."
Ja kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur", sanoi d'Artagnan astahtaen askeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; "me olemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä olemme."
"Niin, tässä olemme", yhtyi Portos.
Ja hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.
Mazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin ja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.
D'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.
"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!" hän huudahti; "täällä ei ole hyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain säiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan."
"Herra d'Artagnan!" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään.
"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille herra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on aikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta."
Ja d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille; jättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi retkeilystään.
"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo", jatkoi d'Artagnan. "Älkää antako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain tietä, kyllä tulemme perässä."
Mazarin toipui vähitellen.
"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?" hän kysyi vapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt aarrekammioonsa.
Portos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja mykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.
"Tulimme juuri nyt, monseigneur", vastasi d'Artagnan.
Mazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan pelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy vilahti hänen huulillaan.
"Monseigneur", jatkoi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka säädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että meillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja muistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin pakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa asemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi siinä tapauksessa panna pahaksenne."
"Olkaa huoletta, messieurs", vakuutti Mazarin; "minä en yritä mitään, siitä annan kunniasanani."
D'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja lausui sitten Mazariniin kääntyen:
"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette."