VIIDESKOLMATTA LUKU
Muuan herra de Beaufortin neljästäkymmenestä pakokeinosta
Sillävälin kului aika vangilta kuten niiltäkin, jotka järjestelivät hänen pakoansa; ainoana erona oli, että se häneltä kului hitaammin. Aivan päin vastoin kuin muut miehet, jotka innostuneesti tekevät vaarallisen päätöksen ja tyyntyvät mikäli toimeenpanon hetki lähenee, näytti Beaufortin herttua, jonka tulinen urhoollisuus oli tullut sananlaskuksi, mutta jota nyt oli pidetty kahlehdittuna viisivuotiseen toimettomuuteen, tahtovan jouduttaa ajan kulkua ja sydämensä syvyydessä ikävöivän toimintahetkeä. Paitsi niitä suunnitelmia, joita hän laati vastaisen varalle, — on myönnettävä, että ne kuitenkin vielä olivat hyvin hämäriä ja epämääräisiä, — sisältyi hänen pakoonsa jo alku kostoon, joka paisutti hänen sydäntään. Ensiksikin se oli varsin ikävä juttu herra de Chavignylle, jota hän vihasi tämän pikkumaisten kiusantekojen takia; mutta vielä ärsyttävämpi täytyi sen olla Mazarinille, jota hän vimmaisesti inhosi kärsimiensä suurten vääryyksien johdosta. Siitä näkee, että oli toki asianmukainen suhde niiden tunteitten kesken, jotka herra de Beaufort omisti kuvernöörille ja ministerille, käskyläiselle ja määrääjälle.
Herra de Beaufort tunsi varsin hyvin, millainen oli sisäinen asema Palais-Royalissa, eikä hän ollut tietämätön siitä suhteesta, joka oli syntynyt kuningattaren ja kardinaalin kesken. Niinpä sovittelikin hän vankilastaan näyttämölle koko sen draamallisen kohun, joka nousisi, kun ministerin työhuoneesta tunkeutuisi Itävallan Annan korviin: "Beaufortin herttua on karannut!" Tätä kohtausta kuvitellessaan hymyili herra de Beaufort tyytyväisesti, oli jo olevinaan vankilan ulkopuolella, täysin keuhkoin hengittävinään niittyjen, metsien ilmaa, puristavinaan nopsan juoksijan säärtensä väliin ja huutavinaan kaikuvalla äänellä: "Olen vapaa!"
Totta on, että hän tajulleen tullessaan huomasi jälleen olevansa neljän seinän saartamana, näki kymmenen askeleen päässä La Raméen pyörittelevän peukaloitansa ja eteishuoneessa vartiosoturien naureskelevan tai ryyppivän.
Ainoa, mikä tyynnytti häntä tämän tuskaannuttavan taulun katselussa, — niin vaihteleva on ihmismieli, — oli Grimaudin yrmeä naama, nuo kasvot, jotka aluksi olivat herättäneet hänessä vihaa, mutta nyt kuvastuivat hänen kaikkena toivonaan. Grimaud näytti hänestä Antinoukselta.
Meidän ei tarvitse mainita, että kaikki tämä oli vain vangin kuumeisen mielikuvituksen leikkiä. Grimaud oli aina sama; hän oli myös säilyttänyt esimiehensä La Raméen rajattoman luottamuksen, ja tämä uskoikin häneen nyttemmin enemmän kuin itseensä, sillä olemme jo maininneet, että La Ramée sydämensä syvyydessä tunsi herra de Beaufortia kohtaan jonkunlaista sääliä.
Kelpo La Ramée odotteli myös suurta huvia kahdenkeskisestä pikku illallisesta vankinsa seurassa. La Raméella oli vain yksi vika: hän oli herkkusuu; hän oli havainnut piirakat hyviksi ja viinin oivalliseksi. Nyt oli ukko Marteaun seuraaja luvannut hänelle fasaanipiirakan kanapaistoksen asemasta ja chambertinia meloonin sijasta. Kun tähän hyvyyteen oli tulossa lisäksi hauskan prinssin seura, prinssin, joka pohjaltaan oli niin sävyisä, keksi niin hauskoja kujeita herra de Chavignya vastaan ja lasketteli niin hilpeätä pilaa Mazarinista, ikävöitsi La Ramée lähenevää helluntaipyhää kuin suurinta vuoden neljästä suuresta juhlasta.
La Ramée odotti siis kello kuutta illalla yhtä kärsimättömästi kuin herttuakin.
Aamusta saakka hoiteli hän kaikkia yksityiskohtia, ja luottaen ainoastaan itseensä kävi vasiten ukko Marteaun seuraajan luona. Tämä oli voittanut oman kuntonsa: hän näytti päällysmiehelle todellista ihmepiirakkaa, joka oli koristettu herra de Beaufortin vaakunalla; piirakka ei ollut vielä täytetty, mutta sen vieressä oli fasaani ja kaksi peltopyytä niin hienosti silavoittuina, että kumpainenkin muistutti pulleata neulatyynyä. Vesi herahti La Raméen kielelle, ja jälleen astuessaan herttuan huoneeseen hän hykersi käsiänsä tyytyväisesti.
Päälle päätteeksi oli herra de Chavigny täydellisesti luottaen La Raméehen, kuten jo olemme maininneet, lähtenyt pikku matkalle saman päivän aamuna, joten La Ramée nyt oli linnan varakuvernöörinä.
Grimaud taasen oli ynseämmän näköinen kuin koskaan.
Aamupäivällä oli herra de Beaufort pelannut otteen palloa La Raméen kanssa, ja Grimaudin viittaus oli kehoittanut häntä pitämään tarkoin silmällä, mitä tapahtui.
Grimaud, joka käveli edellä, viitoitti tien, jota seurattaisiin illalla. Pallorata oli niin sanotulla pikku linnanpihalla. Se oli jokseenkin autio paikka, jonne ei asetettu mitään vahtisotilaita muulloin kuin herra de Beaufortin lyödessä palloa, ja muurin korkeuden johdosta näytti sekin varokeino tarpeettomalta.
Oli kolme porttia avattavana, ennen kuin saavuttiin tälle paikalle. Kuhunkin porttiin oli eri avain. La Ramée piti noita avaimia aina mukanaan.
Heidän päästyänsä tälle linnanpihalle meni Grimaud ihan koneellisesti istuutumaan erään ampumareiän luo, laskien jalkansa riipuksiin muurin ulkopuolelle. Näkyi selvästi, että nuoraportaat aiottiin kiinnittää siihen kohtaan.
Tämä temppu, joka oli helposti ymmärrettävä Beaufortin herttualle, oli luonnollisesti aivan tarkoitukseton La Raméelle.
Pelierä alkoi. Tällä kertaa oli herra de Beaufortilla hyvä onni; olisi voinut luulla, että hän käsin asetti pallot sille paikalle, mihin tahtoi niitä sinkoamaan. La Ramée kärsi täydellinen tappion.
Neljä herra de Beaufortin vahtisotilasta oli seurannut häntä ja kokoili palloja; pelin päätyttyä laski herra de Beaufort huolettomasti leikkiä La Raméen kömpelyydestä ja antoi vartijoilleen kaksi louisdoria, jotta he toisten neljän kumppaninsa kanssa joisivat hänen maljansa.
Vahtisotilaat pyysivät lomaa, ja sen heille antoikin La Ramée, mutta vasta illaksi. Siihen asti oli päällysmiehen puuhailtava tärkeissä hommissa, ja kun hänen täytyi useilla asioilla liikkua ulkosalla, halusi hän, että vankia ei sillävälin päästettäisi näkyvistä.
Jos herra de Beaufort olisi itse järjestänyt kaikki, niin hän olisi varmaankin saanut aseman kääntymään edukseen vähemmin kuin hänen kaitsijansa nyt sovitti.
Vihdoin löi kello kuusi; vaikka aiottiin istuutua pöytään vasta seitsemältä, oli päivällinen jo valmis ja tarjolla. Erityisellä pöydällä komeili mahtava piirakka herttuan vaakunalla koristettuna, ja se näyttikin olevan hyvin kypsennetty, mikäli saattoi päättää kullankeltaisesta kuoresta.
Muu päivällinen oli yhtä maukkaalta näyttävää.
Kaikki olivat maltittomia, vahtisotilaat lähtemään ryypyille, La Ramée istuutumaan pöytään ja herra de Beaufort livistämään.
Ainoastaan Grimaud ei ilmaissut vähäisintäkään kiihtymystä. Olisi voinut sanoa, että Atos oli kasvattanut hänet tätä tärkeätä tilaisuutta ajatellen.
Oli hetkiä, jolloin Beaufortin herttua häntä silmätessään kysyi itseltään, eikö kaikki ollut unta, — oliko tuo marmorikuva tosiaan palvelemassa häntä ja saisiko se elämää ratkaisevan hetken tullessa.
La Ramée lähetti pois vahtisotilaat, kehoittaen heitä juomaan prinssin maljan; heidän lähdettyään hän lukitsi jälleen ovet, pisti avaimet taskuunsa ja osoitti prinssille pöytää sen näköisenä kuin olisi hän tahtonut sanoa:
"Milloin monseigneur suvaitsee."
Prinssi katsoi apuriinsa. Grimaud katsoi seinäkelloon; se oli neljänneksen yli kuuden, ja karkaaminen oli määrätty kello seitsemäksi. Oli siis vielä odotettava kolme neljännestuntia.
Neljännestunnin voittaakseen teki prinssi verukkeeksi, että hän oli suuresti kiintynyt lukemiseensa ja halusi päästä alottamansa luvun loppuun. La Ramée lähestyi katsomaan prinssin olan yli, mikä kumma kirja siten saattoikaan pidättää prinssiä istuutumasta pöytään, kun päivällinen jo oli tarjolla.
Se oli Caesarin "Gallialaissota", jonka La Ramée itse oli vastoin herra de Chavignyn määräyksiä hankkinut prinssille kolmea päivää aikaisemmin.
La Ramée päätti olla enää loukkaamatta vankilan järjestyssääntöjä.
Odottaessaan hän veti tulpat pulloista ja meni haistelemaan piirakkaa.
Kello puoli seitsemän nousi herttua seisaalle ja lausui arvokkaasti:
"Caesar oli ehdottomasti vanhanajan suuriin mies."
"Siltäkö tuntuu, monseigneur?" virkkoi La Ramée.
"Niin."
"Kas vain! Minä puolestani", tuumi La Ramée, "pidän enemmän
Hannibalista."
"Ja miksi, hyvä La Ramée?" kysyi herttua.
"Siksi että hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään sotamuistelmia", vastasi La Ramée leveästi irvistäen.
Herttua oivalsi viittauksen ja istuutui pöytään, osoittaen La Raméelle paikan vastapäätä.
Tätä ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Ei ole ilmehikkäämpiä kasvoja kuin todellisen herkuttelijan, kun hän istuu hyvän pöydän ääressä. Niinpä kuvastivatkin La Raméen kasvonpiirteet täydellistä autuutta, kun hän Grimaudin kädestä vastaanotti liemilautasen.
Herttua katseli häntä myhäillen.
"Ventre-saint-gris, La Ramée", hän huudahti, "tiedättekö, että jos minulle tällähaavaa sanottaisiin Ranskassa jonkun olevan onnellisempi mies kuin te, en sitä ottaisi uskoakseni!"
"Ja te olisitte totta tosiaan oikeassa, monseigneur", tunnusti La Ramée. "Minä myönnän, että nälissäni en tiedä mitään mieluisampaa näkyä kuin kunnollisesti katetun pöydän, ja kun lisäksi", jatkoi La Ramée, "siinä pöydässä isännöitsee suuren Henrikin pojanpoika, käsitätte kyllä, monseigneur, että siten suotu kunnia tekee nautinnon kaksinkertaiseksi."
Prinssi kumarsi nyt vuorostaan, ja huomaamaton hymy valahti Grimaudin kasvoilla, tämän pysytellessä La Raméen takana.
"Hyvä herra La Ramée", sanoi herttua, "tosiaankaan ei kukaan osaa lausua kohteliaisuutta niin luontevasti kuin te."
"Ei, monseigneur", väitti La Ramée täydestä sydämestään, "ei, minä sanon ainoastaan, mitä ajattelen, ja mitään kohteliaisuutta en sillä tavoita."
"Olette siis todellakin kiintynyt minuun?" kysyi prinssi.
"Niin", vakuutti La Ramée, "joutuisin ihan lohduttomaksi, jos teidän korkeutenne jättäisi Vincennesin."
"Eriskummainen tapa miellytyksenne osoittamiseksi!" (Prinssi tahtoi sanoa: mieltymyksenne.)
"Mutta, monseigneur", jatkoi La Ramée, "mitä tekisittekään, jos pääsisitte täältä? Taaskin jonkun hullutuksen, joka närkästyttäisi teihin hovin ja toimittaisi teille Vincennesin sijasta Bastiljin. Myönnän kyllä, että herra de Chavigny ei suinkaan ole erittäin herttainen", lisäsi päällysmies madeira-lasistaan siematen, "mutta herra du Tremblay on toki pahempi."
"Niinkö!" virkkoi herttua hyvillään keskustelun saamasta käänteestä, ja hän vilkaisi tuon tuostakin kelloon, jonka minuuttiosoittaja liikkui tuskastuttavan vitkallisesti.
"Mitä voisikaan odottaa kardinaali de Richelieun koulussa kasvatetun kapusinimunkin veljeltä? Uskokaa minua, monseigneur, on suuri onni, että kuningatar, joka ainakin kuulemani mukaan on aina suonut teille hyvää, huomasi toimittaa teidät tänne, missä saatte käyttää kävelypaikkaa, pallorataa, hyvää ruokapöytää ja raitista ilmaa."
"Tosiaankin", sanoi herttua, "kun kuuntelen teitä, hyvä La Ramée, huomaan olleeni kiittämätön hetkeksikään ajatellessani laittautua pois täältä."
"Voi monseigneur, se on mitä mustinta kiittämättömyyttä", vastasi La Ramée; "mutta teidän korkeutenne ei ole koskaan voinut ajatella sellaista tosissaan."
"Olen vainkin", ilmoitti herttua, "sen tunnustan teille; en kiellä sen kenties olevan hupsua, mutta toisinaan tuumiskelen sitä vieläkin."
"Aina mahdollisuutenanne joku neljästäkymmenestä pakokeinostanne, monseigneur?"
"Niinpä tietenkin."
"Monseigneur", virkkoi La Ramée, "koska nyt puhelemme vilpittömästi, niin mainitkaapa minulle joku noista neljästäkymmenestä teidän korkeutenne keksimästä keinosta."
"Kernaasti", taipui herttua. "Grimaud, anna tänne piirakka."
"Minä kuuntelen", sanoi La Ramée, heittäytyen taaksepäin nojatuolissaan, kohottaen lasinsa ja siristäen silmäänsä tarkastaakseen sen sisältöä valoon päin.
Herttua vilkaisi seinäkelloon. Se oli vielä kymmentä minuuttia vailla seitsemän.
Grimaud asetti piirakan prinssin eteen, joka otti hopeateräisen veitsensä, viiltääkseen sillä irti kannen, mutta La Ramée pelkäsi, että kaunis laitos saattaisi siitä vahingoittua ja ojensi vangille teräsveitsensä paremmaksi työkaluksi.
"Kiitos, La Ramée", sanoi herttua, ottaen veitsen.
"No, monseigneur", kysyi päällysmies, "se verraton pakokeino?"
"Sanonko sen", aloitti herttua, "johon parhaiten luotin, — jota olin päättänyt käyttää ensimmäiseksi?"
"No, se juuri", vastasi La Ramée.
"No niin", jatkoi herttua, toisella kädellään kovertaen piirakkaa ja toisella kieputtaen veistänsä, "ensiksikin toivoin saavani kaitsijakseni kunnon miehen, kuten te olette, herra La Ramée."
"Hyvä!" virkkoi La Ramée; "se teillä jo on, monseigneur. Edelleen?"
"Niin, siitä onnittelen itseäni."
La Ramée kumarsi.
"Tuumin itsekseni", pitkitti prinssi, "että jos minulla kerran on La Raméen kaltainen kelpo vartija, yrittäisin jonkun ystäväni välityksellä, — sellaisen, jota hän ei tietäisi minulle suosiolliseksi, — saada hänelle suositelluksi jonkun minuun kiintyneen henkilön, voidakseni tämän kanssa sopia parhaasta pakenemiseni valmistelusta."
"Kas, kas!" innostui La Ramée, "eipä ollut hullummin ajateltu."
"Ei kaiketikaan", vahvisti prinssi. "Sellaiseksi saattoi soveltua jonkun kelpo aatelismiehen palvelija, — ritarin, joka itse oli vihamielinen Mazarinia vastaan, kuten jokaisen aatelismiehen tulee olla."
"No, no, monseigneur", pyysi La Ramée, "älkäämme sekaantuko valtiollisiin asioihin."
"Saatuani tuon henkilön luokseni", selitteli herttua, "luottaisi kaitsijani häneen täydellisesti, jos hän olisi ovela mies ja osaisi teeskennellä hyvin, ja sitten minä saisin tietoja ulkoapäin."
"Vai niin", sanoi La Ramée, "mutta millä tavoin ulkoapäin?"
"Ka, mikään ei ole helpompaa", selitti Beaufortin herttua, "esimerkiksi pallopelissä."
"Pallopelissäkö?" toisti La Ramée, joka alkoi mitä tarkkaavaisemmin kuunnella herttuan selvitystä.
"Niin kyllä. Sinkautan esimerkiksi pallon kaivantoon; siellä on käsillä mies, joka korjaa sen talteen. Pallossa on kirje; sen sijaan että heittäisi minulle tämän pallon, jota olen muurilta pyytänyt takaisin, heittääkin hän toisen. Tässä toisessakin pallossa on kirje. Sillä tavoin olemme me vaihtaneet ajatuksiamme kenenkään huomaamatta mitään."
"Perhanan perhana!" huudahti La Ramée korvallistaan kynsien; "teitte oikein siinä, että sanoitte sen minulle, — pidänpä valppaasti silmällä sitä, joka poimii kaivannosta pallot."
Herttua hymyili.
"Mutta", jatkoi La Ramée, "lopultakin se on vain kirjeenvaihdon väline?"
"Sekin on mielestäni paljon."
"Vaan ei kylliksi."
"Suokaa anteeksi — minä esimerkiksi kirjoitan ystävilleni: 'Saapukaa sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä hetkellä vallikaivannon toiselle puolelle, kaksi varahevosta mukananne'."
"No, entä sitten?" kysyi La Ramée hieman rauhattomasti; "ellei noilla hevosilla ole siipiä lentääkseen muurinharjalle noutamaan teitä…"
"Voi, hyväinen aika", tokaisi prinssi huolettomasti, "eiväthän hevoset tarvitse siipiä vallille lentääkseen, kun minulla vain on keino laskeutuakseni alas sieltä."
"Mikä sitten?"
"Nuoraportaat."
"Niin, mutta nuoraportaat eivät voi kirjeen tavoin tulla pallossa", muistutti La Ramée yrittäen nauraa.
"Ne voivat tulla jossakin muussa."
"Jossakin muussako, jossakin muussa? Missä muka?"
"Vaikkapa piirakassa."
"Piirakassa?" kertasi La Ramée.
"Niin. Olettakaa muuan mahdollisuus", pitkitti herttua; "olettakaa esimerkiksi, että hovimestarini Noirmont on ostanut isä Marteaun myymälän…"
"No?" kysyi La Ramée ihan vavisten.
"No niin, — La Ramée, joka on herkkusuu, saa nähdä hänen piirakoitaan, huomaa ne paremmiksi kuin hänen edeltäjänsä leipomat ja pyytää minuakin maistamaan niitä. Minä suostun sillä ehdolla, että La Ramée maistelee piirakoita yhdessä minun kanssani. Saadaksemme olla paremmin rauhassa lähettää La Ramée pois kaikki vahtisotilaat ja pitää ainoastaan Grimaudin tarjoilijanamme. Grimaud on juuri sama mies, jonka minulle on ystävä toimittanut, — juuri sama palvelija, johon minä olen salaisissa väleissä ja joka on valmis auttamaan minua kaikin mahdollisin tavoin. Pakohetkekseni on määrätty kello seitsemän. No niin, kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän…"
"Kun se on muutamaa minuuttia vailla seitsemän…" toisti La Ramée, jonka otsalle alkoi kihoilla hikihelmiä.
"Kun kello on muutamaa minuuttia vailla seitsemän", jatkoi herttua, sovittaen sanansa toimintaan, "nostan minä pois piirakan kannen. Sieltä löydän kaksi tikaria, nuoraportaat ja suukapulan. Toisen tikarin asetan La Raméen rintaa vasten ja sanon hänelle: Olen peräti pahoillani, hyvä ystävä, mutta jos liikahdat tai huudat, olet kuollut mies."
Olemme jo maininneet, että herttua sovitti viime sanansa toimintaan. Hän asettui La Raméen eteen ja laski tikarin kärjen hänen rintaansa vasten niin päättäväisenä sävyltään, että puhutellulle ei jäänyt vähäisintäkään epäilyä hänen aikeittensa vakavuudesta.
Grimaud, ainiaan yhtä vaiteliaana, otti sillaikaa piirakasta toisen tikarin, nuoraportaat ja suukapulan.
La Raméen hirmustuminen yltyi sikäli kuin nuo esineet ilmestyivät näkyviin.
"Voi, monseigneur", huudahti hän, ja hänen tyrmistynyt katsantonsa olisi milloin hyvänsä muulloin saanut herttuan purskahtamaan makeaan nauruun, "eihän teillä toki ole sydäntä surmataksenne minua?"
"Ei, jollette asetu vastustamaan pakoani."
"Mutta, monseigneur, jos sallin teidän paeta, niin olen hukassa."
"Minä korvaan teille virkanne menetyksen."
"Ja te olette todellakin päättänyt lähteä linnasta?"
"Olen, kautta taivaan!"
"En siis voi millään tavoin saada teitä peruuttamaan päätöstänne?"
"Ette, — tänä iltana tahdon olla vapaana."
"Mutta jos puolustaudun, — jos huudan, jos kiljun?"
"Silloin surmaan teidät, kautta kunniani!"
Samassa löi kello.
"Kello on seitsemän", huomautti Grimaud, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.
"Kello on jo seitsemän", toisti herttua; "te huomaatte minun jo myöhästelevän."
La Ramée liikahti ikäänkuin tuntonsa rauhoittamiseksi.
Herttua rypisti silmäkulmiaan, ja La Ramée tunsi tikarin kärjen, joka hänen vaatteensa lävistettyään oli tunkeutunut rintaan.
"Hyvä, monseigneur", hän sanoi, "se riittää, en enää hievahda."
"Kiirehtikäämme", virkkoi herttua.
"Minulla on vielä pyyntö, monseigneur."
"Mikä? Puhukaa pian!"
"Sitokaa minut lujasti, monseigneur."
"Miksi teidät sitoisimme?"
"Jottei minua epäiltäisi rikoskumppaniksi."
"Kädet!" määräsi Grimaud.
"Ei, ei eteen; taakse kaikin mokomin!"
"Mutta millä?" kysyi herttua.
"Huivillanne, monseigneur", esitti La Ramée.
Herttua otti huivinsa ja antoi sen Grimaudille, joka sitoi La Raméelta kädet sellaisella tavalla, että tämä oli tyytyväinen.
"Jalat!" käski Grimaud.
La Ramée ojensi säärensä, Grimaud otti ruokaliinan, repi sen kaistaleiksi ja sitoi hänet näillä.
"Nyt miekkani!" neuvoi La Ramée; "kytkekää kahva tikahtamattomaksi."
Herttua repäisi irti alusvaatteittensa nauhoista yhden ja tyydytti kaitsijansa toivomuksen.
"Nyt", puheli La Ramée-parka, "pyydän hätäpäärynää, sillä muutoin joutuisin vastuuseen siitä, etten ole kirkunut. Työntäkää se suuhun, monseigneur, työntäkää suuhun!"
Grimaud valmistausi täyttämään La Raméen toivomusta, mutta samassa tämä liikahti merkiksi, että hänellä oli vielä jotain sanottavana.
"Puhukaa", käski herttua.
"Älkää nyt unohtako, monseigneur", sanoi La Ramée, "että jos minulle teidän kauttanne tapahtuu jotakin pahaa, minulla on vaimo ja neljä lasta."
"Olkaa huoletta. Työnnä paikoilleen suukapula, Grimaud." Silmänräpäyksessä oli La Ramée vaiennettu ja oikaistu pitkäkseen lattialle; pari kolme tuolia lyötiin kumoon taistelun merkiksi; Grimaud otti päällysmiehen taskusta kaikki avaimet, mitä siellä oli, avasi ensin sen huoneen oven, jossa yllätys oli tapahtunut ja lukitsi sen jälleen kaksin kierroin heidän jälkeensä; molemmat riensivät nyt pitkin lehteriä, joka vei pikku linnanpihalle. Nuo kolme porttia avattiin ja suljettiin perätysten niin joutuisasti, että Grimaud ansaitsi kunniaa kätevyydestään. Lopulta he saapuivat palloradalle. Se oli ihan autiona, vahtisotilaat poissa, ei ketään ikkunoissakaan.
Herttua kiirehti muurin luo ja näki kaivannon toisella puolella kolme ratsumiestä, jotka pitelivät kahta varahevosta. Pakolainen teki heille merkin; he vastasivat ilmaisten olevansa siellä hänen tähtensä.
Sillävälin Grimaud kiinnitti johtoköyden. Pakovälineenä ei ollutkaan nuoraportaat, vaan kimppu palikan ympäri kiedottua silkkinarua: palikka oli otettava säärten väliin, jolloin naru kiertyisi istujan painosta auki.
"Mene alas!" käski herttua.
"Minäkö menen edellä, monseigneur?" kysyi Grimaud.
"Niinhän tietenkin", vastasi herttua. "Jos minut siepataan kiinni, vaarannan ainoastaan vapauteni, mutta sinua uhkaa hirsipuu."
"Se on totta", myönsi Grimaud.
Hän istuutui heti harareisin palikalle ja aloitti vaarallisen laskeutumisensa; väkisinkin säikkyen seurasi häntä herttua katseellaan. Grimaud oli jo päässyt kolme neljännestä matkastaan, kun naru äkkiä petti, ja Grimaud suistui päistikkaa alas kaivantoon.
Herttua huudahti, mutta Grimaud ei päästänyt hiljaisintakaan voihkaisua; hän oli kuitenkin ilmeisesti saanut pahan vamman, sillä hän jäi virumaan paikalle.
Muuan odottajista lipui heti alas kaivantoon ja sitoi Grïmaudin kainaloon köydenpään, jolla molemmat toiset hinasivat hänet ylös.
"Laskeutukaa vain alas, monseigneur", kehoitti mies, joka seisoi kaivannossa; "välimatkaa on ainoastaan viisitoista jalkaa, ja maaperä on pehmeätä."
Herttua oli jo tulossa. Hänelle oli matka vielä työläämpi, sillä hänellä ei ollut palikkaa tukenaan, joten hänen oli hinauduttava käsivoimin runsaasti viisikymmentä jalkaa korkealta. Mutta olemme jo sanoneet, että herttua oli ketterä, voimakas ja peräti kylmäverinen; vajaassa viidessä minuutissa hän pääsi narun päähän, jolloin hän oli ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta, kuten aatelismies oli sanonut. Hän hellitti nyt narusta, jossa oli pysytellyt, ja putosi jaloilleen ilman pienintäkään vahinkoa.
Hän alkoi heti kavuta ylös juoksuhaudasta, jonka reunalla hän tapasi
Rochefortin. Molemmat toiset ylimykset olivat hänelle tuntemattomia.
Grimaud oli pyörtyneenä sidottu hevosen selkään.
"Hyvät herrat", sanoi prinssi, "saan kiittää teitä myöhemmällä, mutta tällähaavaa ei meillä ole hetkeäkään hukattavana. Matkalle siis, taipaleelle! Seuratkoon minua, ken on puolellani!"
Hän hyppäsi ratsaille, karautti laukkaan, hengitti laajentunein rinnoin ja huusi sanomattoman riemastuneesti:
"Vapaa! Vapaa! Vapaa!"