VIIDESKUUDETTA LUKU
D'Artagnan ja Portos tekevät oivallisia olkikauppoja
Mazarin tahtoi heti pitkittää matkaa Saint-Germainiin, mutta kuningatar selitti odottavansa niitä henkilöitä, joille hän oli antanut kohtaamiskäskyn. Silti hän tarjosi kardinaalille Laporten paikan. Kardinaali suostui, siirtyen toisista vaunuista toisiin.
Aiheettomasti ei ollut levinnyt se huhu, että kuningas oli yöllä jättämässä Pariisin: kymmenen tai kaksitoista henkilöä oli jo kuusi tuntia pitänyt tämän paon salaisuutta tietonaan, ja kaikessa vaiteliaisuudessaankaan eivät he olleet kyenneet antamaan lähtöohjeitaan siten, että hankkeesta ei olisi tullut liikkeelle mitään aavistusta. Sitäpaitsi kukin näistä henkilöistä tunsi harrastusta joitakuita muita kohtaan, ja kun arvailtiin, että kuningatar oli poistumassa Pariisista kamalin kostosuunnitelmin, oli jokainen varoittanut ystäviänsä tai omaisiansa, mistä oli tuloksena, että huhu tästä matkasta pian levisi pitkin kaupunkia kuin kulovalkeana.
Ensimmäiset vaunut, jotka saapuivat kuningattaren tultua, olivat hänen korkeutensa prinssin; niissä ajoivat herra de Condé; hänen korkeutensa prinsessa ja leskiprinsessa. Molemmat oli herätetty keskellä yötä, heidän tietämättänsä, mitä oli tekeillä.
Toisissa vaunuissa tulivat Orleansin herttua, herttuatar, la grande Mademoiselle — tämän tytär — ja abbé de la Rivière, herttuan eriämätön suosikki ja uskottu.
Kolmantena ryhmänä ilmestyivät herra de Longueville ja prinssi de Conti, hänen korkeutensa prinssin lanko ja veli. He astuivat maahan, lähestyivät kuninkaan ja kuningattaren vaunuja ja osoittivat hänen majesteetillensa kunnioitustaan.
Kuningatar loi katseensa vaunujen perälle, kun niiden ovi oli jäänyt auki, ja näki ajoneuvojen olevan tyhjillään.
"Mutta missä siis onkaan madame de Longueville?" hän kysäisi.
"Tosiaankin, missä on sisareni?" tiedusti hänen korkeutensa prinssi.
"Madame de Longueville on pahoinvointinen, madame", vastasi terttua, "ja hän pyysi minua ilmoittamaan esteensä teidän majesteetillenne."
Anna loi nopean silmäyksen Mazariniin, joka vastasi huomaamattomalla päänliikkeellä.
"Mitä te sanotte siitä?" kysyi kuningatar.
"Että siinä on pariisilaisille panttivanki", vastasi kardinaali.
"Miksei hän tullut?" kysyi hänen korkeutensa prinssi hiljaa veljeltään.
"Vaiti!" vastasi jälkimmäinen; "hänellä tietenkin on syynsä."
"Hän syöksee meidät turmioon", mutisi prinssi.
"Hän pelastaa meidät", sanoi Conti.
Vaunuja saapui nyt parvena. Marski de la Meilleraie, marski de Villeroy, Guitaut, Villequier ja Comminges tulivat peräkkäin; molemmat muskettisoturitkin ilmestyivät vuorostaan, pidellen d'Artagnanin ja Portoksen hevosia. Ystävykset nousivat satulaan. Portoksen ajomies siirtyi d'Artagnanin sijaan kuninkaallisten vaunujen ajopukille, Mousqueton otti ajomiehen paikan ja hoiti tehtäväänsä seisovassa asennossa — syystä, jonka hän itse parhaiten tunsi — kuten muinaiset automedonit.
Vaikka kuningattarella oli tuhansia seikkoja mietittävänään, etsi hänen katseensa d'Artagnania; mutta gascognelainen oli tavallisen ymmärtäväisyytensä perusteella jo sekautunut joukkoon.
"Olkaamme etuosastona", sanoi hän Portokselle, "ja hankkikaamme itsellemme hyvä yösija Saint-Germainissa, sillä kukaan ei ajattele meitä. Olen peräti väsyksissä."
"Minä", vastasi Portos, "sorrun kerrassaan unen tarpeeseen. Mutta ajatteles, että me emme saaneet vähääkään tapella! Pariisilaiset ovat totisesti kovin tyhmiä."
"Mutta eiköhän se oikeammin johtune siitä, että me olemme kovin nokkelia?" sanoi d'Artagnan.
"Kenties."
"Entä ranteesi, miten on sen laita?"
"Parempi; mutta luuletko, että me tällä kertaa saamme ne?"
"Mitkä?"
"Ka, sinä ylennyksesi ja minä arvonimeni!?"
"Tottahan toki, siitä melkein löisin vetoa. Sitäpaitsi, jos he eivät muista, niin kyllä minä muistutan."
"Kuulen kuningattaren äänen", huomautti Portos. "Hän luullakseni pyytää päästä ratsaille."
"Niin, kyllähän; mutta…"
"Mutta mitä?"
"Mutta kardinaalipa ei tahdo. Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan kääntyen molempiin muskettisotureihin, "saattakaa kuningattaren vaunuja älkääkä jättäytykö niiden viereltä. Me lähdemme pitämään huolta yömajoituksesta."
Ja d'Artagnan kannusti ratsuansa Saint-Germainia kohti, Portos kintereillään.
"Lähtekäämme, hyvät herrat!" virkkoi kuningatar.
Kuninkaalliset vaunut vierivät nyt taipaleelle, saattueenaan kaikki muut ajoneuvot ja runsaasti viisikymmentä ratsastajaa.
Saint-Germainiin tultiin seikkailutta; maahan laskeutuessaan kuningatar tapasi hänen korkeutensa prinssin, joka odotti seisten ja avopäin, tarjotakseen hänen tuekseen kätensä.
"Outo herääminen pariisilaisille!" huudahti Itävallan Anna säteilevänä.
"Siitä tulee sota", virkkoi prinssi.
"No, tulkoon! Eikö meillä ole puolellamme Rocroyn, Nördlingenin ja
Lensin voittaja?"
Prinssi kumarsi kiitokseksi.
Kello oli kolme aamulla. Kuningatar astui ensimmäisenä linnaan; häntä seurasivat kaikki muut: noin kaksisataa henkeä oli saattanut häntä pakoretkelle.
"Messieurs", lausui kuningatar nauraen, "majoittukaa linnaan, — se on tilava, ja sijaa ei teiltä puutu; mutta kun tulomme oli aavistamaton, ilmoitetaan minulle nyt, että täällä on ainoastaan kolme vuodetta, kuninkaalle, minulle…"
"Ja Mazarinille", virkahti prinssi hiljaa.
"Ja minä saan siis maata lattialla?" kysyi Gaston d'Orléans kovin kiusaantuneesti hymyillen.
"Ei, monseigneur", tokaisi Mazarin, "sillä kolmas vuode on tarkoitettu teidän korkeudellenne."
"Mutta te?" kysyi prinssi.
"Ka, minä en menekään levolle", vastasi Mazarin; "minulla on työtä suoritettavana."
Gaston antoi opastaa itsensä huoneeseen, jossa mainittu makuusija oli, huolehtimatta siitä, miten hänen puolisonsa ja tyttärensä viettäisivät yönsä.
"Kas niin, nyt minä lähden makuulle", sanoi d'Artagnan. "Tule mukaan,
Portos."
Portos seurasi d'Artagnania siinä järkkymättömässä luottamuksessa, jota hänessä herätti ystävänsä erinomainen älykkyys.
He kävelivät rinnakkain linnanpihan poikki; Portos katseli suurin silmin d'Artagnania, joka laskeskeli sormillaan.
"Neljäsataa yhden pistolin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa pistolia."
"Niin", mukasi Portos, "neljäsataa pistolia; mutta mikä se tekee neljäsataa pistolia?"
"Yksi pistoli ei riitä", jatkoi d'Artagnan; "sietää saada louisdori."
"Mistä sietää saada louisdori?"
"Neljäsataa louisdorin mukaan kappaleelta tekee neljäsataa louisdoria."
"Neljäsataa?" kertasi Portos.
"Niin, niitä on kaksisataa, ja kukin tarvitsee vähintään kaksi. Kahden mukaan hengeltä menee kaikkiaan neljäsataa."
"Mutta neljäsataa mitä?"
"Kuulehan", sanoi d'Artagnan.
Ja kun kaikenlaista väkeä oli keräytynyt ällistelemään hovin tuloa, supatti hän Portoksen korvaan lauseensa lopun.
"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos, "ymmärrän aivan hyvin, kautta kunniani! Kaksisataa louisdoria kummallekin, se on sievoinen ansio; mutta mitä siitä sanottaneen?"
"Sanottakoon mitä hyvänsä; sitäpaitsi ei kukaan saa tietää, että keinottelu on meidän."
"Mutta kuka ottaa myynnin välittääkseen?"
"Eikö meillä ole Mousqueton?"
"Mutta minun livreijani?" sanoi Portos; "livreijani tunnetaan."
"Hän voi kääntää takkinsa nurin."
"Sinä olet aina järkevä, veikkoseni!" huudahti Portos. "Mistä hitosta saatkaan kaikki aatoksesi?"
D'Artagnan hymyili.
Ystävykset lähtivät marssimaan ensimmäistä katua, jolle joutuivat; Portos kolkutti lähimmän rakennuksen ulko-oveen oikealla puolella, d'Artagnanin tehdessä saman tempun vastapäätä.
"Tarvitsemme olkia!" he sanoivat.
"Meillä ei ole olkia, monsieur", vastasivat avaamaan tulleet; "mutta kääntykää rehukauppiaan puoleen."
"Ja missä on rehukauppias?"
"Viimeisessä isossa talossa tämän kadun varrella."
"Oikealla vai vasemmalla?"
"Vasemmalla."
"Onko täällä Saint-Germainissa muitakin, joilta voisi ostaa olkia?"
"On 'Palkitun Pässin' isäntä ja vuokratilallinen Gros-Louis."
"Missä he asuvat?"
"Rue des Ursulinesin varrella."
"Molemmatko?"
"Niin."
"Mainiota!"
Ystävykset hankkivat yhtä tarkan selvityksen jälkimmäisistä osoitteista kuin olivat saaneet ensimmäisestäkin. Sitten d'Artagnan lähti rehukauppiaan puheille ja osti kolmella pistolilla ne sataviisikymmentä lyhdettä olkia, mitä tällä oli varastossa. Sieltä hän poikkesi majataloon, missä tapasi Portoksen, joka oli jokseenkin samasta erästä ostanut kaksisataa lyhdettä. Lopuksi he saivat vuokratilalliselta satakahdeksankymmentä lisää, joten heillä oli kaikkiaan hallussaan neljäsataa kolmekymmentä.
Koko Saint-Germainissa ei enää ollut olkia jäljellä.
Tämä saalistus ei ollut vienyt heiltä puolta tuntia enempää aikaa. Asianmukaisesti evästettynä sai Mousqueton hoitaakseen tilapäisen myyntiliikkeen. Häntä kiellettiin hellittämästä ainoatakaan lyhdettä alle louisdorin, joten hänen huostaansa uskotun varaston arvo muka nousi neljäänsataankolmeenkymmeneen kultarahaan.
Mousqueton ravisteli päätänsä, hän kun ei käsittänyt rahtuakaan ystävysten keinottelusta.
D'Artagnan kaappasi kolme lyhdettä syliinsä ja palasi linnaan, missä kaikki vilusta hytisten ja väsymykseen menehtymäisillään näkivät kademielin kuninkaan, kuningattaren ja Monsieurin makaavan telttasängyssä.
D'Artagnanin tulo suureen suojamaan herätti yleistä naurua, mutta olematta huomaavinaankaan, että häntä tarkkailtiin, alkoi hän niin rivakasti ja kätevästi laittaa olkivuodettaan, että kaikkien noiden unettomuuteen tuomittujen uneliaiden kielelle herahti vesi.
"Olkia!" he huusivat, "olkia! Mistä saa olkia?"
"Minä näytän", tarjousi Portos.
Ja hän johti halulliset Mousquetonin luo, joka auliisti jakeli lyhteitään lousdorista kappaleen. Hintaa kyllä pidettiin kutakuinkin kalliina, mutta kuka ei olisi maksanut kahta tai kolmea louisdoria muutaman tunnin hyvästä unesta, tuntiessaan sitä kipeästi tarvitsevansa?
D'Artagnan luovutti vuoteensa kelle hyvänsä havittelijalle, uudistaen sen ainekset kymmeneen kertaan peräkkäin; ja koska hänen katsottiin muiden tavoin maksaneen louisdorin lyhteeltä, pisti hänkin vajaassa tunnissa taskuunsa kolmekymmentä louisdoria. Kello viideltä aamulla olivat oljet kahdeksankymmenen livren hinnassa lyhde, mutta ne loppuivat kesken.
D'Artagnan oli älynnyt panna syrjään neljä lyhdettä omaan lukuunsa. Hän otti taskustaan säilytyshuoneensa avaimen ja palasi Portoksen saattamana tekemään tiliä Mousquetonin kanssa, joka vakavasti ja arvokkaana kuten kunnon intendentti ainakin luovutti heille neljäsataakolmekymmentä louisdoria ja piti vielä sata kultarahaa omina hyvinään.
Mousqueton ei tiennyt, mitä linnassa oli tapahtunut; hän vain ihmetteli, ettei hän ollut ennemmin älynnyt ruveta myymään olkia.
D'Artagnan kokosi kullan hattuunsa ja tasasi paluumatkalla saannoksensa
Portoksen kanssa. Kumpaisellekin jäi kaksisataaviisitoista louisdoria.
Vasta nyt huomasi Portos, että hänellä ei ollutkaan itselleen varattuna olkia; hän pyörsi takaisin Mousquetonin luo, mutta tämä oli myynyt viimeistä kortta myöten, jättämättä mitään omiksi tarpeiksi.
Hän tuli uudestaan tapaamaan d'Artagnania, joka neljän olkilyhteensä avulla parhaillaan suloisin ennakkoaistimuksin valmisti vuodetta niin pehmeätä, pääpuoli niin pöyhittynä ja jalkopää niin hyvin peitettynä, että sitä olisi itse kuningaskin kadehtinut, ellei tämä olisi jo nukahtanut omalle vuoteelleen.
D'Artagnan ei tahtonut mistään hinnasta tärvellä vuodettaan Portoksen hyväksi, mutta neljästä louisdorista, jotka jälkimmäinen luki hänelle kouraan, hän suostui päästämään Portoksen makuukumppanikseen.
Hän asetti miekkansa päänalusen viereen, laski pistoolit sivulleen, levitti viitan jalkainsa päälle, pani viitan päälle hattunsa ja ojentausi nautinnokseen oljille, jotka rauskahtivat hänen allaan. Hyvillä mielin hän jo ajatteli, mitä herttaisia unia kahdensadanyhdeksäntoista louisdorin voittaminen neljännestunnissa mahtoikaan tuottaa, kun suojaman ovelta kajahtava ääni hätkähdytti häntä.
"Herra d'Artagnan!" huudettiin; "herra d'Artagnan!"
"Täällä", vastasi Portos, "täällä!"
Portos oivalsi, että jos d'Artagnanin oli lähdettävä jonnekin, vuode jäisi kokonaan hänen haltuunsa.
Muuan upseeri lähestyi.
D'Artagnan kohoutui kyynäspäänsä varaan.
"Tekö olette herra d'Artagnan?" kysyi häiritsijä.
"Niin, monsieur; mitä tahdotte?"
"Tulin noutamaan teitä."
"Kenen asialla?"
"Hänen ylhäisyytensä."
"Sanokaa monseigneurille, että aion nukkua ja että ystävänä neuvon häntä tekemään samaten."
"Hänen ylhäisyytensä ei ole mennyt makuulle ja aikoo pysyäkin jalkeilla; hän tarvitsee teitä nyt heti."
— Rutto periköön tuon Mazarinin, joka ei osaa oikealla ajalla nukkuakaan! — mutisi d'Artagnan. — Mitä hän minusta tahtonee? Tehdäkseenkö minusta kapteenin? Siinä tapauksessa annan hänelle anteeksi.
Ja muskettisoturi nousi nurkuen, otti miekkansa, hattunsa, pistoolinsa ja viittansa sekä seurasi sitten upseeria, sillaikaa kun Portos vuoteen yksinomaiseksi haltijaksi jäätyään yritti jäljitellä ystävänsä mukavaa järjestelyä.
"Mosjöö d'Artagnan", virkkoi kardinaali havaitessaan näin hankalana hetkenä kutsumansa miehen, "en ole unohtanut, kuinka innokkaasti olette palvellut minua, ja tahdon antaa teille siitä todisteen."
— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan; — tuo kuulostaa joltakin.
Mazarin tähysti muskettisoturia ja näki hänen kasvojensa kirkastuvan.
"Ah, monseigneur…"
"Herra d'Artagnan", jatkoi kardinaali, "haluatteko tosiaan kapteeniksi?"
"Kyllä, monseigneur!"
"Ja vieläkö ystävänne kaipaa parooniarvoa?"
"Tällä hetkellä, monseigneur, hän näkee siitä unta!"
"Siispä", sanoi Mazarin ottaen salkusta kirjeen, jota hän oli jo näyttänyt d'Artagnanille, "ottakaa tämä asiakirja ja viekää se Englantiin."
D'Artagnan silmäili kuorta: siinä ei ollut mitään osoitetta.
"Enkö saa tietää, kelle minun on se annettava?"
"Kyllä Lontooseen tultuanne; vasta siellä avaatte päällyskuoren."
"Ja mitä muita ohjeita saan?"
"Teidän tulee kaikin kohdin totella henkilöä, jolle kirje on osoitettu."
D'Artagnan aikoi kysellä lisää, kun Mazarin lisäsi:
"Lähdette Boulogneen; siellä tapaatte 'Englannin Vaakunassa' nuoren herrasmiehen, joka on nimeltään Mordaunt."
"Niin, monseigneur, ja miten pitää minun menetellä sen herrasmiehen suhteen?"
"Seuratkaa häntä, minne hän vie teidät."
D'Artagnan katsoi kardinaaliin tyrmistyneenä.
"Kaikki on siis selvänä", virkkoi Mazarin; "kiirehtikää!"
"Kiirehtikää — sepä helposti sanottu", vastasi d'Artagnan; "mutta matkustukseen tarvitaan rahaa, ja siitä on minulla puute."
"Äh!" virkahti Mazarin korvallistaan raapien; "teillä on puute rahasta, sanotte?"
"Niin, monseigneur."
"Entä eilen illalla lahjoittamani timantti?"
"Sen haluaa säilyttää muistona teidän ylhäisyydeltänne."
Mazarin huokasi.
"Englannissa on eleskely kallista, monseigneur, olletikin erityisenä lähettiläänä."
"Hm", jupisi Mazarin, "se on hyvinkin vakava maa, ja vallankumouksesta saakka siellä eletään mitä yksinkertaisimmin; mutta olkoon menneeksi!"
Hän veti lipastosta auki laatikon ja otti siitä kukkaron.
"Mitä sanotte näistä tuhannesta écu'sta?"
D'Artagnan työnsi alahuulensa tavattomasti ulospäin.
"Minä sanon, monseigneur, että se ei ole paljoa, kun en varmaankaan lähde yksin."
"Otan kyllä lukuun", vastasi Mazarin, "että herra du Vallon tulee mukaanne, — se kunnon aatelismies, sillä teidän jälkeenne, hyvä mosjöö d'Artagnan, hän on totisesti se mies, jota Ranskassa enimmin rakastan ja pidän arvossa."
"Silloin, monseigneur", huomautti d'Artagnan osoittaen kukkaroa, jota Mazarin ei ollut vielä hellittänyt kädestään, "koska niin suuresti rakastatte ja pidätte arvossa häntä, käsittänette myös…"
"No, hänen tähtensä lisään kaksisataa écu'ta."
— Visukinttu! — mutisi d'Artagnan. "Mutta palatessamme", hän lisäsi ääneen, "voinemme ainakin luottaa herra Portoksen parooniuden ja minun kapteenivaltuuteni myöntämiseen?"
"Kautta Mazarinin kunnian!"
— Parempi vakuus olisi minulle enemmän mieleen, — tuumi d'Artagnan itsekseen, virkkaen sitten ääneen:
"Enkö saa ilmaista kunnioitustani hänen majesteetilleen kuningattarelle?"
"Hänen majesteettinsa nukkuu", vastasi Mazarin vilkkaasti, "ja teidän on lähdettävä viipymättä. Hyvästi siis, monsieur!"
"Vielä sananen, monseigneur: jos siellä tapellaan, missä liikun, niin otanko osaa?"
"Noudatatte kaikessa sen henkilön määräyksiä, jonka luokse teidät lähetän."
"Hyvä on, monseigneur", vastasi d'Artagnan ojentaen kätensä vastaanottamaan kukkaroa; "vakuutan teille syvää kunnioitustani."
Hän solutti massin hiljalleen tilavaan taskuunsa ja virkkoi upseeriin kääntyen:
"Monsieur, menisittekö nyt herättämään hänen ylhäisyytensä puolesta herra du Valloninkin ja sanomaan hänelle, että odotan häntä tallissa?"
Upseeri kiirehti asialleen niin innokkaasti, että moinen kerkeys näytti d'Artagnanista hieman itsekkäältä.
Portos oli vuorostaan ojentautunut olkivuoteelleen ja alkanut tapansa mukaan kuorsata kaikuvasti, kun hän tunsi jonkun naputtavan olkapäähänsä.
Hän luuli sitä d'Artagnaniksi eikä hievahtanut.
"Kardinaalin asialla", ilmoitti upseeri.
"Häh", huudahti Portos levittäen silmänsä suuriksi; "mitä sanottekaan?"
"Sanon, että hänen ylhäisyytensä lähettää teidät Englantiin ja että herra d'Artagnan odottaa teitä tallissa."
Portos huokasi raskaasti, nousi seisaalle, otti hattunsa, pistoolinsa, säilänsä ja viittansa sekä vilkaisi lähtiessään kaihomielisesti vuoteeseen, jolla hän oli toivonut nauttivansa mitä makeinta unta.
Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun upseeri omaksui hänen paikkansa, ja hän ei ollut vielä ehtinyt kynnyksen yli, kun hänen jälkeläisensä jo vuorostaan vetää jyryytteli hirsiä. Se olikin varsin luonnollista, hän kun oli kuningasta, kuningatarta ja monseigneur Gaston d'Orléansia lukuunottamatta koko seurueesta ainoa, joka nukkui ilmaiseksi.