YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU
Oliver Cromwell
"Tuletteko kenraalin luo?" kysyi Mordaunt d'Artagnanilta ja Portokselta; "tiedättehän, että hän tahtoi puhutella teitä taistelun jälkeen."
"Ensin menemme toimittamaan vankimme talteen", vastasi d'Artagnan. "Tietäkää, monsieur, että nämä aatelismiehet voivat hyvinkin suorittaa viisitoistasataa pistolia kumpainenkin lunnaikseen."
"Oh, olkaa huoletta", sanoi Mordaunt katsellen heitä silmäyksin, joiden hurjamielisyyttä hän turhaan yritti taltuttaa; "huovini kyllä vartioivat heitä, ja hyvin, sen takaan."
"Minä vartioitsen heitä vielä paremmin itse", väitti d'Artagnan. "Mitä muuten tarvitaankaan? Vain kunnollinen huone ja pari vartijaa tai pelkkä heidän kunniasanansa, että he eivät pyri pakoon. Minä menen järjestämään sen; sitten on meillä kunnia esittäytyä kenraalille ja pyytää hänen ilmoituksiansa herra kardinaalille."
"Aiotte siis matkustaa piammiten?" kysyi Mordaunt.
"Toimemme on suoritettu, ja meitä ei pidätä Englannissa mikään muu kuin sen suuren miehen suosiollisuus, jonka luo meidät on lähetetty."
Nuori mies puraisi huultaan ja kumartui kuiskaamaan kersantin korvaan:
"Seuratkaa näitä miehiä älkääkä päästäkö heitä näkyvistänne, ja saatuanne tietää, minne he ovat majoittuneet, palatkaa kaupungin portille odottamaan."
Kersantti ilmaisi merkillä tottelevansa.
Sen sijaan että olisi saattanut vankijoukkoa, jota vietiin kaupunkiin, Mordaunt suuntasi nyt kulkunsa kummulle, jolta Cromwell oli pitänyt silmällä taistelua; ylipäällikkö oli käskenyt pystyttää sinne telttansa.
Cromwell oli kieltänyt päästämästä ketään luokseen, mutta vahtisotamies tiesi Mordauntin olevan kenraalinsa likeisimpiä uskottuja ja arveli, että kielto ei voinut koskea nuorta miestä.
Mordaunt kohotti siis teltan esirippua ja näki Cromwellin istumassa selin häneen pöydän ääressä, pää käsien väliin painuneena.
Kuulipa hän Mordauntin tulon tai ei, Cromwell ei kääntynyt.
Mordaunt jäi seisomaan oviaukon luo.
Tovin kuluttua Cromwell nosti ajatusten painostaman otsansa, ja ikäänkuin vaistomaisesti tajuten jonkun olevan lähellä hän käänsi hitaasti päänsä.
"Olin ilmoittanut tahtovani olla yksin!" hän huudahti nähdessään nuoren miehen.
"Sen kiellon ei oletettu koskevan minua, sir", vastasi Mordaunt; "mutta jos määräätte, poistun heti."
"Kas, tekö siinä, Mordaunt!" virkkoi Cromwell, ikäänkuin lujalla ponnistuksella hälventäen usman, joka hämärrytti hänen silmiään; "koska olette kerran tullut, niin hyvä on, jääkää."
"Tulin onnittelemaan teitä."
"Onnittelemaan! Ja mistä?"
"Kaarlo Stuartin vangitsemisesta. Te olette nyt Englannin valtias."
"Paremmin olin kaksi tuntia takaperin", sanoi Cromwell.
"Kuinka niin, kenraali?"
"Englanti tarvitsi minua silloin tyrannin kytkemiseen; nyt on tyranni sen hallussa. Oletteko nähnyt häntä?"
"Kyllä, sir", vastasi Mordaunt.
"Millainen hän on sävyltään?"
Mordaunt epäröitsi, mutta totuus näytti väkisinkin tunkeutuvan hänen huuliltaan.
"Tyyni ja arvokas", hän tunnusti.
"Mitä sanoi hän?"
"Vain joitakuita hyvästelyjä ystävilleen."
"Ystävilleen!" jupisi Cromwell; "hänellä siis on ystäviä!"
Sitten hän lisäsi ääneen:
"Puolustausiko hän?"
"Ei, sir; hänet hylkäsivät kaikki, paitsi kolme tai neljä miestä, joten vastarinta oli mahdotonta."
"Kelle hän luovutti miekkansa?"
"Hän ei luovuttanut sitä, vaan väänsi poikki."
"Siinä hän teki oikein; mutta katkaisemisen asemesta hän olisi tehnyt vielä paremmin, jos olisi käyttänyt sitä tehokkaammin."
Syntyi tovin vaitiolo.
"Kuninkaan saattueena olleen rykmentin eversti lienee saanut surmansa?" virkkoi sitten Cromwell katsellen Mordauntia kiinteästi.
"Niin, sir."
"Kenen kädestä?" kysyi Cromwell.
"Minun."
"Mikä hänen nimensä oli?"
"Hän oli loordi Winter."
"Setänne?" huudahti Cromwell.
"Setänikö!" tokaisi Mordaunt, "Englannin kavaltajia en omaksu sukuuni."
Cromwell jäi hetkeksi mietteisiinsä, silmäillen nuorta miestä; sitten hän virkkoi vaipuneena siihen syvään kaihomielisyyteen, jota Shakespeare osaa niin erinomaisesti kuvata:
"Mordaunt, te olette kauhea palvelija."
"Kun Herra käskee", vastasi Mordaunt, "ei Hänen tahtoansa vastaan sovi sotia. Abraham kohotti veitsensä Iisakkia iskemään, ja Iisak oli hänen poikansa."
"Niin", huomautti Cromwell, "mutta Herra ei sallinut uhrauksen toteutua."
"Minä silmäsin ympärilleni", vastasi Mordaunt, "mutta en nähnyt oinasta tai vohlaa tarttuneena mihinkään tasangon pensaaseen."
Cromwell taivutti päätänsä.
"Te olette väkevä väkevien seassa, Mordaunt", hän sanoi. "Entä nuo ranskalaiset, miten he käyttäysivät?"
"Urhojen tavoin, sir", kiitti Mordaunt.
"Niin, niin", jupisi Cromwell, "ranskalaiset tappelevat hyvin, ja jos saan luottaa kaukoputkeeni, niin he olivat ensimmäisessä rivissä."
"Niin olivat", vahvisti Mordaunt.
"Jäljelläpäin teistä kuitenkin", huomautti Cromwell.
"Se oli heidän hevostensa vika eikä heidän."
Oltiin jälleen tovi vaiti.
"Ja skotlantilaiset?" virkahti Cromwell.
"He pitivät sanansa", vastasi Mordaunt; "he eivät hievahtaneet paikaltaan."
"Niitä kurjia!" mutisi Cromwell.
"Heidän upseerinsa pyytävät päästä puheillenne, sir."
"Minulla ei ole aikaa. Ovatko he saaneet maksunsa?"
"Saivat yöllä."
"Lähtekööt siis tiehensä, palatkoot vuoristoonsa ja peitelkööt siellä häpeäänsä, jos sikäläiset tunturit ovat kyllin korkeita sen kattajiksi! Minulla ei enää ole tekemistä heidän kanssaan eikä heillä minun kanssani. Ja nyt jättäkää minut, Mordaunt."
"Ennen lähtöäni", sanoi Mordaunt, "minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä teille, sir, ja eräs pyyntökin, valtiaani."
"Minulle?"
Mordaunt kumarsi.
"Tulen luoksenne, sankarini, suojelijani, isäni, ja sanon: Oletteko tyytyväinen minuun, valtiaani?"
Cromwell katseli häntä kummastuneena.
Nuori mies seisoi liikkumattomana.
"Kyllä", vastasi Cromwell, "siitä asti kun olen tullut tuntemaan teidät, ette ole ainoastaan tehnyt velvollisuuttanne, vaan enemmänkin; te olette ollut uskollinen ystävä, taitava asiamies ja urhoollinen soturi."
"Muistatteko, sir, että minä se ensimmäisenä keksin aatteen kaupanhieromisesta skotlantilaisten kanssa, heidän kuninkaansa luovuttamiseksi?"
"Niin, se on totta, se aatos lähti teistä; minä en ollut ehtinyt vielä niin pitkälle ihmisten halveksimisessa."
"Olenko kunnollisesti suoriutunut lähetystoimestani Ranskassa?"
"Kyllä, ja te saitte Mazarinilta mitä pyysin."
"Enkö ole aina innokkaasti taistellut teidän maineenne ja harrastustenne puolesta?"
"Kenties liiankin innokkaasti; siitä juuri soimasin teitä äsken. Mutta mihin tähtäätte kaikilla näillä kysymyksillä?"
"Sanoakseni teille, mylord, että hetki on tullut, jolloin voitte yhdellä ainoalla sanalla palkita kaikki palvelukseni."
"Ahaa!" vastasi Cromwell liikahtaen hiukan ylenkatseellisesti; "se on totta, minä unohdin, että kaikki palvelukset on palkittava, että te olette palvellut minua ja jäänyt vielä hyvitystänne vaille."
"Sir, voin heti saada hyvitykseni ja yli toivomustenikin."
"Millä tavoin?"
"Minulla on palkinto jo melkein käsissäni."
"Mikä palkinto se sitten on?" kysyi Cromwell. "Tahdotteko kultaa?
Toivotteko arvoastetta, hallinnollista virkaa?"
"Suostutteko pyyntööni, sir?"
"Antakaa ensin kuulua, mitä se koskee."
"Sir, kun te olette sanonut minulle: saatte minulta käskyn toimeenpannaksenne, olenko milloinkaan vastannut: minun on harkittava sitä käskyä?"
"Entä jos toivomuksenne olisi mahdoton toteuttaa?"
"Kun teillä on ollut toivomus ja te olette jättänyt sen minun toteutettavakseni, olenko milloinkaan vastannut teille: Se on mahdoton?"
"Mutta noin erikoisella johdannolla perusteltu pyyntö…"
"Hoo, olkaa huoletta, sir", vastasi Mordaunt synkästi: "ei se vie teitä häviöön."
"No hyvä", sanoi Cromwell, "minä lupaan suostua pyyntöönne, mikäli sen täyttäminen on minun vallassani; puhukaa."
"Sir", aloitti Mordaunt, "tänä aamuna saatiin kaksi vankia, joita pyydän teiltä."
"He ovat siis tarjonneet melkoisia lunnaita?" arveli Cromwell.
"Päin vastoin luulen heidän olevan köyhiä, sir."
"Mutta siinä tapauksessa he lienevät ystäviänne?"
"Niin, sir", huudahti Mordaunt, "he ovat ystäviäni, rakkaita ystäviä, ja minä antaisin henkeni heidän hengestään."
"Hyvä, Mordaunt", virkkoi Cromwell, ilmeisen ilahtuneesti saaden paremman käsityksen nuoresta miehestä; "hyvä, minä luovutan heidät teille. En tahdo edes tietää, keitä he ovat; tehkää heidän suhteensa miten mielitte."
"Kiitoksia, sir", huudahti Mordaunt, "kiitoksia! Elämäni kuuluu tästä hetkestä lähtien teille, ja sen menettäessäni jäisin teille vieläkin kiitollisuudenvelkaan. Kiitos, te olette suurenmoisesti palkinnut palvelukseni."
Ja hän heittäysi polvilleen Cromwellin eteen ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä puritaanikenraalin vastustuksesta huolimatta, tämä kun ei tahtonut tai ollut tahtovinaan sallia melkein kuninkaallisen kunnian osoittamista itselleen.
"Mitä!" virkahti Cromwell, vuorostaan pidättäen nuoren miehen hänen noustessaan; "eikö mitään muuta korvausta — kultaa, arvoasemaa?"
"Olette antanut minulle kaikki, mitä voitte minulle suoda, mylord, ja tästä päivästä alkaen katson maksaneenne vastaisenkin elämäntyöni."
Ja Mordaunt säntäsi ulos kenraalin teltasta sydän tulvillaan ilosta ja säihkyvin silmin.
Cromwell seurasi häntä katseellaan.
— Hän on surmannut setänsä! — hän sanoi itsekseen; — voi, millaisia ovatkaan palvelijani? Kenties tuo, joka ei minulta mitään vaadi ainakaan näköjään, on Jumalan edessä pyytänyt enemmän kuin ne, jotka tulevat vaatimaan maakuntien aarteita ja onnettomien leipää; kukaan ei minua palvele ilmaiseksi. Kaarlolla, joka on vankinani, on kenties vielä ystäviä, mutta minulla ei ole.
Ja huoahtaen hän jälleen syventyi mietiskelyynsä, jonka Mordaunt oli keskeyttänyt.