YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU
Mellakka
Kello oli noin yksitoista illalla. Gondy ei ollut edennyt sataa askelta Pariisin kaduilla, kun hän jo huomasi ihmeellisen muutoksen olevan tekeillä.
Koko kaupunki näytti haaveellisten olentojen asumalta; äänettömät varjot mursivat katukivitystä, toiset laahasivat esiin ja käänsivät kumoon kärryjä, toiset taasen loivat kaivantoja, jollaiset saattoivat niellä komppanioittain ratsuväkeä. Kaikki nämä innokkaat puuhailijat menivät, tulivat, juoksivat kuin johonkin salamyhkäiseen työhön ryhtyneet hornanhenget: he olivat Ihmehovin[20] kerjäläisiä, Saint-Eustachen vihkiveden jakelijan asiamiehiä, jotka laittoivat seuraavaksi päiväksi kuntoon katusulkuja.
Gondy katseli hiukan säikkyen näitä hämyn olentoja, näitä öisiä ahertajia; hän kysyi itseltään, pystyisikö hän, joka oli toimittanut kaikki nämä ryysyläiset liikkeelle heidän tyyssijoistaan, myöskin palauttamaan heidät niihin. Kun joku heistä lähestyi häntä, oli hän valmis tekemään ristinmerkin.
Hän pääsi Saint-Honoré-kadulle ja kulki sitä pitkin Rue de la Ferronnerielle päin. Siellä vaihtui näyttämö, kauppamiehet juoksentelivat siellä myymälästä toiseen; ovet näyttivät olevan lukittuja kuten ikkunaluukutkin, mutta ne olivat vain työnnettyjä kiinni, jotta ne heti avautuivat ja sulkeutuivat laskeakseen kulkemaan miehiä, jotka eivät näyttäneet tahtovan antaa ilmi kantamuksiaan; he olivat rihkamakauppiaita, joilla oli aseita lainata niiden puutteessa oleville.
Muuan mieshenkilö riensi ovelta ovelle, horjuen raskaan taakkansa alla — miekoilla, musketeilla, ratsupyssyillä ja kaikenlaatuisilla aseilla sälytettynä, salavihkaa jaellen niitä tarpeen mukaan. Lyhdyn valossa tunsi koadjutori hänet Planchetiksi.
Koadjutori tuli Rue de la Monnaien kautta laiturille. Siellä seisoi liikkumattomina ryhminä musta- ja harmaaviittaisia porvareita, mikäli kuuluivat ylempään tai alempaan liikemiesluokkaan, ja yksinäisiä miehiä käveli ryhmästä toiseen. Kaikkien noiden viittojen takaliepeen alta pisti esiin miekankärki ja etupuolelta ratsupyssyn tai musketin suu.
Pont-Neufille tultuaan koadjutori huomasi sillan vartioiduksi; muuan mies lähestyi häntä ja kysyi:
"Kuka te olette? En tunne teitä meikäläiseksi."
"Te ette siis tunne ystäviänne, hyvä herra Louvières", vastasi koadjutori kohottaen hattuaan.
Louvières näki nyt paremmin ja kumarsi.
Gondy pitkitti kierrostaan ja käveli alas Nesle-tornille asti. Siellä hän näki pitkän rivin ihmisiä hiipimässä muureja pitkin. Niitä olisi voinut luulla haamukulkueeksi, sillä kaikki olivat kääriytyneet valkoisiin kauhtanoihin. Määrätylle kohdalle päästyään näyttivät he perätysten hupenevan olemattomiin ikäänkuin olisi maa avautunut heidän jalkainsa alla. Gondy nojautui erästä nurkkausta vasten ja katseli heidän katoamistansa ensimmäisestä viimeisen edelliseen saakka.
Viimeinen kohotti katseensa, kaiketikin varmistuakseen siitä, että häntä tovereineen ei vakoiltu, ja hämyssäkin hän huomasi Gondyn. Hän astui suoraan tätä kohti ja asetti pistoolin hänen rintaansa vasten.
"Hei, herra de Rochefort", virkahti Gondy nauraen, "älkäämme leikkikö ampuma-aseilla."
Rochefort tunsi äänen.
"Kas, tekö siinä, monseigneur?" sanoi hän.
"Minä itse. Mitä väkeä te tuolla tavoin viette maan uumeniin?"
"Chevalier d'Humièresilta lainaamiani viittäkymmentä tarjokasta, jotka on aiottu keveään ratsuväkeen; he eivät ole vielä saaneet muita varustuksiaan kuin valkoiset kauhtanansa."
"Ja te lähdette…?"
"Tutun kuvanveistäjän luo; astumme vain laskuluukulle, jolla hän ottaa marmoritarpeet työpajaansa."
"Hyvin keksitty!" kiitti Gondy.
Ja hän paiskasi Rochefortille kättä; tämäkin laskeusi sitten salaportaille ja sulki laskuluukun perässään.
Koadjutori palasi kotiin. Kello oli yksi aamulla. Hän aukaisi ikkunansa ja kumartui kuuntelemaan.
Koko kaupungissa kuului kummallista, käsittämätöntä kohua; saattoi oivaltaa, että jotakin tavatonta ja kamalaa tapahtui kaikilla noilla kaduilla, jotka olivat pimeinä kuin kadotuksen kuilu. Tuon tuostakin jymisi kuin rajuilman noustessa tai hyökyaallon lähetessä, mutta mahdoton oli saada ilmiöstä mitään selvää ja määriteltyä mielikuvaa: olisi kenties saattanut arvella, että salaperäinen maanalainen jumu oli ennustelemassa maanjäristystä.
Siten jatkui mullistustyötä läpi yön. Seuraavana aamuna havahtuessaan tuntui Pariisi hätkähtävän omasta ulkomuodostaan. Sitä olisi voinut luulla piiritetyksi kaupungiksi. Aseelliset miehet pitivät uhkaavin katsein ja musketti olalla katusulkuja hallussaan; käskysanat, patrullit, pidätykset ja rankaisutkin — sellaisia kohtasi vaeltaja joka askeleella. Pysäyteltiin töyhtöhattuisia ja kullatuilla miekoilla komeilevia miehiä, kovistellen heitä huutamaan: "Eläköön Broussel! alas Mazarin!" Kieltäytyjä sai osakseen vihellyksiä ja herjauksia, syljeskelyjä ja lyöntejäkin. Surmattu ei vielä, mutta näkyi kyllä, että halua siihen ei puuttunut.
Katusulkuja oli rakennettu Palais-Royaliin asti. Rue des Bons Enfantsilta Rue de la Ferronnerielle, Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta Pont-Neufille, Richelieu-kadulta Saint-Honoré-portille saakka oli asettunut runsaasti kymmenentuhatta aseellista miestä, joista etummaiset kirkuivat uhmaavia sanoja rauhallisille kaartilaisrykmentin vartioille, joita oli aseteltu Palais-Royalin ympärille; tämän ristikkoportit oli suljettu heidän takanaan, ja se varokeino teki heidän asemansa täpäräksi. Kaikkialla kierteli lisäksi sadan, sadanviidenkymmenen, kahdensadan miehen suuruisina parvina riutuneita, kelmeitä ryysyläisiä, kantaen eräänlaisia lippuja, joissa näkyi sanat: Katsokaa kansan kurjuutta! Missä hyvänsä tämä kurjalisto kulki, siellä kajahti huikeita huutoja; ja tuollaisia joukkueita oli niin paljon, että kaikkialla karjuttiin.
Itävallan Annan ja Mazarinin hämmästys oli suuri heidän herätessään, kun tultiin ilmoittamaan, että keskikaupunki, jonka he olivat edellisenä iltana nähneet aivan rauhallisena, oli noussut kuumeisena ja kuohuvana; kumpainenkaan ei tahtonut uskoa sitä kuvausta, vaan vastasivat luottavansa ainoastaan omiin silmiinsä ja korviinsa. Heille avattiin ikkuna: he näkivät, kuulivat ja tulivat vakuutetuiksi.
Mazarin kohautti olkapäitänsä ja teeskenteli syvää halveksumista tätä rahvasta kohtaan, mutta kalpeni silmin nähden, kiiruhti vapisevana työhuoneeseensa, lukitsi kultansa ja jalokivensä lippaisiin ja pisti kauneimmat timanttisormukset sormiinsa. Kuningatar sitävastoin, raivostuksissaan ja oman tahtonsa varaan jätettynä, kutsutti luokseen marski de la Meilleraien, käskien tämän ottaa mukaansa niin monta miestä kuin halusi ja lähteä katsomaan, mitä tuo pila merkitsi.
Marski oli tavallisesti hyvin uskalias eikä nyt aavistellut mitään vaaraa, sillä senaikuisten miekkamiesten tavoin hän piti kaupunkilaisväestöä varsin vähäisessä arvossa. Hän otti senvuoksi saattueeseen ainoastaan puolitoistasataa miestä ja tahtoi marssia Louvre-sillan yli. Mutta siellä hän kohtasi Rochefortin ja tämän viisikymmentä kevytaseista ratsumiestä, joita seurasi enemmän kuin viisisataa jalankulkijaa. Ei ollut mitään keinoa tuollaisen sulun avaamiseen. Marski ei edes yrittänyt, vaan peräytyi laiturille.
Mutta Pont-Neufillä hän tapasi Louvièresin porvareinensa. Tällä kertaa marski yritti rynnäkköä, mutta se vastaanotettiin musketinlaukauksilla, samalla kun kaikista ikkunoista sateli kiviä. Paikalle sortui kolme miestä.
Hän peräytyi nyt halleihin päin, mutta kohtasi siellä Planchetin ja tämän pertuskaosaston. Tapparakeihäät painuivat uhkaavina tanaan; hän tahtoi raivata tiensä kaikkien noiden harmaaviittaisten yli, mutta harmaaviittaiset pitivät puoliaan, ja marskin oli vetäydyttävä takaisin Saint-Honoré-kadulle päin, jättäen tantereelle neljä kaartilaistansa, jotka oli surmattu kaikessa hiljaisuudessa teräaseilla.
Hän tunkeusi sitten Saint-Honoré-kadulle, mutta siellä hän kohtasi Saint-Eustachen kerjäläisen katusulut. Niitä vartioimassa ei ollut ainoastaan aseellisia miehiä, vaan naisiakin ja lapsia. Nuori herra Friquet oli saanut Louvièresilta lahjaksi pistoolin ja miekan, ja hän oli omasta piiristään haalinut kokoon osaston, joka piti huumaavaa meteliä.
Marski luuli tätä kohtaa vartioittavan huonommin kuin toisia ja aikoi murtautua lävitse. Hän käski kahdenkymmenen miehen laskeutua ratsailta sekä vallata väkirynnäköllä ja avata tämän katusulun, jollaikaa hän muun joukkonsa kanssa ratsain suojaisi hyökkääjiä. Nuo kaksikymmentä marssivatkin suoraa estettä vastaan, mutta pölkkyjen takaa, kärrynpyörien välitse ja kivikasan päältä tuiskahti nyt hirveä muskettituli, ja sen räiske hälytti Planchetin pertuskamiehet Les Innocents-hautuumaan nurkkaan ja Louvièresin porvarit Rue de la Monnaien kulmaan.
Marski de la Meilleraie oli joutunut kahden tulen väliin.
Marski de la Meilleraie oli urhoollinen mies, ja hän päättikin kaatua paikallaan. Hän maksoi laukaukset laukauksilla, ja vaikerrusta alkoi kuulua väkijoukosta. Paremmin harjaantuneina kaartilaiset ampuivat tarkemmin, mutta ylivoimaiset porvarit rusensivat heidät todellisella rautamyrskyllä. Miehiä kaatui hänen ympärillään kuin olisi oltu Rocroyn tai Leridan taistelukentällä. Fontraillesilta, hänen ajutantiltaan, musertui käsivarsi, hänen hevoseltaan lävisti luoti kaulan, joten hänen oli hyvin vaikea ohjata sitä, sillä kipu yllytti sen melkein suunniltaan. Viimein oli tultu siihen äärimmäiseen hetkeen, jolloin säikkymättöminkin tuntee väristystä suonissaan ja kylmän hien kihoilevan otsalleen. Silloin väkijoukko äkkiä avautui Rue de l'Arbre-Secin puolelta, huudellen: "Eläköön koadjutori!" ja Gondy ilmestyi näkyviin kuorikaavussaan ja vaipassaan, levollisena samoten keskellä muskettitulta ja jaellen siunauksiaan oikeaan ja vasempaan yhtä rauhallisesti kuin olisi johtanut Kristuksen ruumiinjuhlan kulkuetta.
Kaikki polvistuivat.
Marski tunsi tulijan ja kiirehti hänen luokseen.
"Auttakaa minut tästä, taivaan nimessä", pyysi hän, "muutoin maksaa leikki minulle ja kaikille miehilleni hengen!"
Syntyi melu, joka ei olisi päästänyt ukkosenjyrinääkään kuuluviin.
Gondy kohotti kätensä ja vaati hiljaisuutta. Kaikki vaikenivat.
"Lapseni", hän lausui, "tässä näette herra marski de la Meilleraien, jonka aikeista te olette erehtyneet. Hän sitoutuu Louvreen palatessaan pyytämään teidän nimessänne kuningattarelta Brousselimme vapauttamista. Sitoudutteko siihen, marski?" lisäsi Gondy de la Meilleraieen kääntyen.
"Hitto!" huudahti tämä; "totta kai! En toivonut pääseväni näin huokealla."
Marski kohotti kätensä suostumuksen merkiksi.
"Eläköön koadjutori!" hoilasi väkijoukko. Lisäsivätpä jotkut äänet:
"Eläköön marski!" Mutta kaikki kirkuivat sitten yhteen suuhun: "Alas
Mazarin!"
Tungos avautui; Saint-Honoré-katua myöten oli tie lyhin. Katusulkujen läpi jätettiin pääsy auki, ja marski peräytyi joukkonsa jäännöksen kanssa; edeltä marssi Friquet nulikoinensa, joista toiset olivat lyövinään rumpua ja toiset matkivat torventoitotusta.
Se oli melkein voittokulkue; kaartilaisten takana ummistuivat jälleen katusulut; marski pureskeli kynsiään.
Tällävälin oli Mazarin, kuten jo sanottu, järjestellyt pikku yksityisasioitansa työhuoneessaan. Hän oli tiedustanut d'Artagnania, mutta tällaisen mellakan aikana ei hän voinut toivoa tapaavansa tätä, kun d'Artagnanilla ei ollut palvelusvuoroaan. Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi luutnantti kuitenkin kynnykselle, eriämättömän Portoksensa saattamana.
"Hei, tervetuloa, tervetuloa, mosjöö d'Artagnan", huudahti kardinaali, "ja hauska on nähdä ystävännekin! Mutta mitä tässä kirotussa Pariisissa nyt hommataankaan?"
"Mitäkö hommataan, monseigneur! Eipä mitään hyvää", vastasi d'Artagnan päätänsä pudistaen. "Kaupunki on täydessä kapinassa, ja kun vastikään kuljin Montorgueil-katua pitkin herra du Vallonin seurassa, joka on teidän harras palvelijanne, vaadittiin meitä minun univormustani huolimatta tai kenties juuri sen takia huutamaan: 'Eläköön Broussel!' ja pitääkö minun sanoakaan, monseigneur, mitä muuta huutamaan meitä kovisteltiin?"
"Sanokaa, sanokaa."
"'Alas Mazarin!' No, hiisi, nyt se paha asia on sanottu!"
Mazarin hymyili, mutta hän oli käynyt hyvin vaaleaksi.
"Ja te huusitte?" hän sanoi.
"Emmehän toki", vastasi d'Artagnan. "Minä en ollut äänessä; herra du
Vallon on saanut nuhan, ja hänkään ei huutanut. Silloin monseigneur…"
"Mitä silloin?" kysyi Mazarin.
"Katsokaa hattuani ja levättiäni."
Ja d'Artagnan näytti neljä luodinreikää levätissään ja kaksi hatussaan. Portokselta oli pertuskan isku repäissyt takin halki sivulta, ja pistoolinlaukaus oli katkaissut hänen töyhtönsä.
"Diavolo!" noitui kardinaali miettivänä, teeskentelemättömän ihailevasti silmäillen ystävyksiä, "minä olisin huutanut, minä!"
Samassa kuului meteli yhä lähempää.
Mazarin pyyhki otsaansa ja vilkui ympärilleen. Hänen teki mieli astua ikkunan ääreen, mutta hän ei rohjennut.
"Katsokaahan, mitä on tekeillä herra d'Artagnan", hän sanoi.
D'Artagnan meni ikkunan luo huolettomasti kuten tavallista.
"Kas, kas", hän huudahti, "mitä tuo merkitsee? Marski de la Meilleraie on tulossa takaisin hatutta päin. Fontrailles kantaa käsivarttansa siteessä, kaartilaisia on haavoittunut, hevosia näkyy verissään… Ka, mutta … mitä tekevätkään etuvartijat! He tähtäävät, aikovat ampua!"
"Heille on annettu määräys ampua väkijoukkoon", huudahti Mazarin, "jos se lähestyy Palais-Royalia."
"Mutta jos he laukaisevat, on kaikki hukassa!" huudahti d'Artagnan.
"Meillä on ristikkoportit."
"Ristikkoportit! On viideksi minuutiksi, kunnes ne temmataan irti, väännetään sivulle, hakataan mäsäksi!… Älkää hitossa ampuko!" huikkasi d'Artagnan avaten ikkunan.
Tästä kehoituksesta huolimatta, jota ei voitu siinä melussa kuullakaan, pamahti kolme tai neljä musketinlaukausta, joita seurasi kamala kiväärituli; luotien kuultiin ropisevan Palais-Royalin julkipuoleen, muuan kuula viuhahti d'Artagnanin kainalon alitse ja murskasi kuvastimen, josta Portos tyytyväisenä ihasteli itseään.
"Voi minua!" parahti kardinaali; "se oli venetsialaista lasia!"
"Oh, monseigneur", sanoi d'Artagnan tyynesti sulkiessaan ikkunan, "älkää vielä surkeilko, sillä se ei kannata, koska on luultavaa, että tunnin kuluttua ei Palais-Royalissa ole enää ainoatakaan kuvastinta, venetsialaista sen paremmin kuin pariisilaistakaan."
"Mutta mikä siis on neuvonne?" kysyi kardinaali vapisten.
"Hitto, antakaa heille takaisin Broussel, koska he häntä pyytävät! Mitä lempoa tekisittekään millään parlamenttineuvoksella? Mokomasta ei ole mihinkään."
"Ja te, herra du Vallon, neuvotteko tekin samaa? Mitä te tekisitte?"
"Luovuttaisin Brousselin", vastasi Portos.
"Tulkaa, tulkaa, hyvät herrat", huudahti Mazarin, "minä lähden puhumaan asiasta kuningattarelle."
Hän pysähtyi käytävän päässä.
"Voihan luottaa teidän toimintaanne, messieurs?" sanoi hän.
"Me emme lupaa palvelustamme kahdesti", vastasi d'Artagnan, "olemme luvanneet sen teille, — käskekää, me tottelemme."
"No niin", virkkoi Mazarin, "astukaa tuohon kamariin ja odottakaa."
Ja kiertoteitse meni hän vastaanottohuoneeseen toisesta ovesta.