KYMMENES LUKU.
— Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle.
— Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, — jättäkää meidät vielä hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.
— Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja poistui sulkien oven perässään.
— On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite, jäätyämme kahden kesken.
— Minä matkustan.
— Olemmeko tulleet niin pitkälle?
Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.
Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä, helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.
— Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.
— Niin, täydellä todella.
— Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?
— Koska olisin voinut sanoa sen teille?
— Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa.
— Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin tullut luoksenne.
— Miksi niin?
— Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana.
— Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin.
— Niin.
— Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan.
— Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea.
Marguerite purskahti nauruun.
— Mille te nauratte? kysyin minä.
— Ei millekään.
— Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen pidätte minua pilkkananne.
— Ettekö suutu?
— Onko minulla oikeus suuttua teihin?
— No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini.
— Kuinka niin?
— Minua odotettiin siellä.
Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni:
— Hyvästi.
— Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. — Miehillä on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa.
— Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se, että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä lähden täältä kello kolme aamulla.
— Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa?
— Ei, mutta minun täytyy lähteä.
— Hyvästi siis.
— Te lähetätte minut pois.
— En suinkaan.
— Miksi te kiusaatte minua näin?
— Kuinka niin?
— Te sanoitte, että joku odotti teitä.
— Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli niin hyvä syy.
— Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa, etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin onnellisemmaksi.
— Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva! Te olette verraton!
— Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä rakastan.
— No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin suunnattomasti?
— Niin paljon kuin rakastaa voin.
— Ja sitä on jatkunut aina…
— Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan vaunuistanne Pörssitorilla.
— Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin palkita suuren rakkautenne?
— Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi.
— No hyvä. Mutta herttua?
— Mikä herttua?
— Vanha, mustasukkainen suojelijani.
— Hän ei saa tietää mitään.
— Mutta jos hän saa tietää?
— Silloin hän antaa teille anteeksi.
— Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy?
— Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin takia.
— Mistä te sen tiedätte?
— Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä.
— Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni.
— Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä ovenne tällaiseen aikaan.
— Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne.
Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan käsiäni vasten.
— Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä.
— Onko se totta?
— Vannon sen teille.
— Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään, niin ehkä rakastan teitä.
— Lupaan kaikki mitä tahdotte.
— Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä, vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä, menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja hienotunteisuutta.
— Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte.
— Sen saamme nähdä.
— Ja koska saamme nähdä?
— Myöhemmin.
— Miksi myöhemmin?
— Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, — siksi, ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen allekirjoittanut.
Sen oli helppo ymmärtää.
— Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä kädestä rintaani vasten.
— Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä.
— Ja koska se muuttaa väriä?
— Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt tyytyväinen.
— Ja sitä te kysytte.
— Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään muulle.
— Lupaan sen.
— Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.
Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja kuiskasi:
— Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän, tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen voimakkaat, nopeat lyönnit, — se johtuu siitä, että koska minun elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen nopeammin.
— Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.
— Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. — Niin lyhyt kuin elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te olette minua rakastava.
Ja hän astui laulaen ruokasaliin.
— Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence olivat kahden huoneessa.
— Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle, vastasi Prudence.
— Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika.
Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä.
Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen luokseen.
— No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, — mitä te sanotte
Margueritesta?
— Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen.
— Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle?
— Sanoin.
— Ja lupasiko hän uskoa teitä?
— Ei.
— Prudencen laita on toisin.
— Lupasiko hän teille jotakin?
— Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku
Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt.