XIX.
Kello viisi aamulla.
Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.
Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota onnea vastaan.
Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys. Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.
Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.
Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.
Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä vähemmän kuin te rakastatte minua.
En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat, ilmestyksen toisesta elämästä.
Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme iankaikkisesti Jumalan luona!
Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa: vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle, sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!…" ja silloin, silloin… Oi, minä en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.