XVI.
Toukokuun 16 p:nä, kello 3 iltapäivällä.
Todistus! Sen saatte! minun on helppo se antaa. Kaikki, mitä näitte, näytti olevan totta, ja kuitenkin oli kaikki, mitä näitte, valhetta.
Mutta minulla on pitkä kertomus kerrottavana teille; hyvä niinkin! kyyhkys-parkamme on väsynyt ja tarvitsee lepoa.
Siltä meni lähes neljä tuntia paluumatkaan entisten kahden asemasta.
Kirjoitan kertomukseni yön kuluvina hetkinä.
Jumalani, taivaan valtias! anna minulle hiukan rauhaa; käteni vapisee niin, etten voi pitää siinä kynää.
Jumalani! lähden ensin kiittämään Sinua siitä, että hän elää.
Kello 6 illalla.
Minä olin kolme tuntia polvillani, rukoillen, painaen polttavaa otsaani jääkylmiin permantopaasiin, ja nyt olen rauhallisempi.
Nyt tulen jälleen luoksenne.
Antakaa minun sanoa teille kaikki, kertoa kaikki siitä hetkestä saakka, jolloin jätin teidät Valenceen, aina siihen tuokioon, jolloin minä onneton tein luostarilupaukseni.
Sehän oli, sen kai hyvin muistatte, eikö niin? elokuun 14:s päivä 1632, jolloin me erosimme toisistamme; te lausuitte minulle jäähyväiset, sanomatta minulle, minne läksitte.
Mieleni oli täynnä synkkiä aavistuksia; minä en voinut päästää viittanne lievettä. Minusta tuntui, ettei meitä odottanut ainoastaan muutaman päivän ero, kuten lupasitte, sillä te sanoitte viipyvänne poissa vain lyhyen ajan, vaan ikuinen ero toisistamme.
Kaupungin kirkon kello löi yksitoista illalla; te nousitte valkean hevosen satulaan; teillä oli hartioillanne tummanvärinen viitta; te läksitte ensin säyseästi luotani, mutta kolme kertaa te käännyitte takaisin hyvästelemään minua; kolmannella kerralla te pakotitte minut menemään sisään; sillä, niin te sanoitte, jos minä seisoisin ovella, ette te voisi saada itseänne lähtemään matkaan.
Miksi minä en jäänyt ovelle? miksi te läksittekin?
Menin sisään, mutta ainoastaan juostakseni heti parvekkeelleni. Te katsoitte taaksenne; te näitte minun ilmestyvän ulos ja heiluttavan nenäliinaani, joka oli aivan kyynelten kostuttama; te kohotitte hattuanne, niin että sen höyhentöyhdöt häilähtivät, ja minä kuulin tuulen siivillä tulleet jäähyväisenne, jotka välimatkan heikentäminä kaikuivat valittavasti kuin huokaus.
Suuri, musta pilvi ajelehti taivaalla ja kulki nopeasti kuuta kohti; minä ojensin käteni päin tuota pilveä ikäänkuin pysäyttääkseni sen, sillä se uhkasi sammuttaa hopeisen hohteen, jonka valossa minä teidät vielä näin; mutta viimein se kuin ilmahirviö läheni kita auki ja nieli tuon kalpean kiekon, joka katosi sen synkkään sisustaan. Silloin loin katseeni taivaasta alas maahan ja etsin turhaan teitä; kuulin vielä hevosenkenkäin kopinan katukivitykseen, loittonevana Orangeen päin; mutta en teitä enää nähnyt.
Yhtäkkiä halkaisi salama pilven, ja salaman valossa eroitin vielä kerran valkean hevosenne. Teidät taas oli vaippanne tummuus tehnyt näkymättömäksi yössä. Ratsu loittoni nopeasti, mutta näytti loittonevan ilman ratsastajaa. Kaksi uutta salamaa välkähti vielä, näyttäen hevosen minulle yhä kauempana ja hämärän-valkeana kuin aave. Muutaman sekunnin päästä en kuullut enää laukkaamisen töminääkään. Neljäs salama, jota ukkosen jyrinä seurasi, leimahti vielä; mutta hevonen oli kadonnut, liekö se sitten kääntynyt jossakin tien mutkassa näkyvistä tai loitonnut jo liian kauas.
Koko yön jyrisi ukkonen, koko yön suomivat tuuli ja sade ikkunoitani; seuraavana päivänä näytti luonto ikäänkuin olevan kauhuissaan, hajalla hapsin, kuolemaan riutuvana; se näytti surun valtaan joutuneelta niinkuin minun sydämenikin.
Minä tiesin, mitä siellä päin oli tekeillä, jonne olin nähnyt teidän katoavan, nimittäin Languedoc'issa. Montmorencyn herttuan, teidän ystävänne, jonka käsissä tuon maakunnan hallitus oli, kertoi huhu liittyneen leskikuningattaren ja Monsieurin [Ranskan kuninkaan vanhin veli. Suom.] puolueeseen. Ja herttua oli Monsieurin rientäessä läpi Ranskan häneen yhtyäkseen nostanut maakuntansa kapinaan ja kokosi nyt joukkoja marssiakseen kuningasta ja kardinaali Richelieutä vastaan.
Te siis läksitte toista veljeänne auttaaksenne taistelemaan toista vastaan; te läksitte, mikä oli vielä vaarallisempaa, sivaltamaan miekkanne ja panemaan päänne alttiiksi hirvittävää kardinaali Richelieutä vastaan, joka oli jo ennen niin monta päätä katkaissut ja monta miekkaa taittanut.
Tiedätte, että minun isäni oli silloin Parisissa kuninkaan hovissa. Minä läksin kahden kamarinaiseni seurassa kotoa, sanoen tekosyyksi, että aioin muka käydä katsomassa tätiäni, joka oli Saint-Ponsin luostarin abbedissa, mutta oikeastaan päästäkseni lähemmäksi noiden tapausten näyttämöä, joissa teillä oli esitettävänä osanne.
Minulta meni kahdeksan päivää kulkiessa matkaa, joka on Valencen ja
Saint-Ponsin välillä.
Saavuin luostariin elokuun 23 p:nä.
Niin vähän kuin noilla pyhillä neitseillä olikin tapana sekautua maailman asioihin, saivat ne tapahtumat, jotka heitä nyt ympäröivät, kuitenkin niin vakavan luonteen, että ne olivat aina keskustelunaiheena ja että kaikki luostarin palvelijat kiertelivät seudulla kuulemassa uutisia.
Seuraavaa huhuttiin:
Kerrottiin, että kuninkaan veli, Gaston Orleansilainen, oli jo yhtynyt Montmorencyn marsalkka-herttuaan ja tuonut hänelle kaksituhatta miestä, jotka oli nostattanut Trèves'n ruhtinaskunnasta; Montmorencyn herttualla oli jo itsellään neljätuhatta, joten koko yhdistynyt sotajoukko nousi kuuteentuhanteen mieheen.
Näiden kuudentuhannen käskijänä oli herttualla vallassaan Lodève, Albi,
Uzès, Alais, Lunel ynnä Saint-Pons, jossa minä oleskelin. Nimes,
Toulouse, Carcassonne ja Béziers, vaikka niiden väestö olikin
protestanttista, olivat kieltäytyneet yhtymästä häneen.
Sanottiin lisäksi, että kaksi armeijaa marssi jo Montmorencyn joukkoja vastaan. Toinen niistä läheni Pont-Saint-Esprit'n kautta ja sitä johti marsalkka de Schomberg.
Sitäpaitsi oli kardinaali pitänyt tarpeellisena, että itse Ludvig XIII lähtisi sotanäyttämön lähettyville, ja kuninkaan vakuutettiin jo saapuneen Lyoniin. Muuan kirje, joka tuotiin minulle Valencesta, ei ainoastaan vahvistanut tätä tietoa, vaan kertoi vielä, että isäni, vapaaherra Lautrec, oli hänen majesteettinsa mukana.
Se kirje oli itseltään minun isältäni. Hän ilmoitti päätöksestä, jonka hän ja hänen vanha ystävänsä kreivi de Pontis olivat tehneet, nimittäin lujentaa vielä entisestään ystävyyden ja sukulaisuuden siteitä, jotka yhdistävät näitä kahta sukua, naittamalla minut varakreivi de Pontis'n kanssa. Minä olin jo aikaisemmin, sen muistatte, puhunut teille tästä naimapuuhasta, ja silloin sanoitte te minulle:
— Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika; näinä kolmena kuukautena saattaa tapahtua suuria tapauksia, jotka muuttavat monien kohtaloita. Suokaa minulle vielä kolmen kuukauden aika, ja sitten pyydän teidän kättänne vapaaherra de Lautrec'ilta.
Niinpä siis yhdistyi tuskaani, että tiesin teidän olevan niiden joukossa, joita isäni kutsui kapinoitsijoiksi, myöskin pelko nähdä vihan syttyvän teidän sukunne ja isäni suvun välillä, miehen, joka oli niin uskollinen ja vilpitön kuninkaan palvelija, että kardinaali ja kuningas sulivat hänen ihailussaan suorastaan yhteen ja että hän toisti ainakin kerran päivässä samaa, mitä kuningas virkkoi kerran viikossa: "Ken ei rakasta kardinaalia, ei rakasta kuningastakaan."
Elokuun 23 p:nä ilmestyi vangitsemiskäsky, jolla Montmorencyn herttua julistettiin menettäneeksi kaikki arvonimensä ja virka-asemansa, ja hänen omaisuutensa otetuksi takavarikkoon, sekä ilmoitettiin Toulousen hovioikeudelle annetusta määräyksestä nostaa kanne häntä vastaan.
Seuraavana päivänä levisi huhu, että samallainen julistus oli julkaistu teitä vastaan, vaikka kuninkaan poika olittekin, sekä herra de Rieux'ta vastaan.
Ajatelkaa sydänraukkani tunteita, kun tällaiset huhut kuulin!
24 p:nä näin erään kardinaalin salaisen lähettilään matkustavan Saint-Ponsin kautta; hänen kerrottiin olevan menossa ehdottamaan rauhaa Montmorencyn herttualle.
Sain tätini suostutetuksi siihen, että hän antoi tarjota luostarissa lähettiläälle virvokkeita. Lähettiläs myöntyi ja pysähtyi hetkiseksi pakinoimaan. Minä näin hänet, tiedustelin häneltä asioita. Se, mitä kerrottiin, oli totta. Minä sain nyt rahdun toivoa.
Se toivo kasvoi vielä, kun kuulin, että Narbonnen arkkipiispa, Montmorencyn herttuan yksityinen ystävä, oli matkustanut Carcassonnen kautta samassa tarkoituksessa: taivuttaakseen marsalkka-herttuaa laskemaan aseensa. Ehdotukset, jotka hän oli saanut tehtäväkseen esittää Languedoc'in maaherralle, olivat, niin väitettiin, sangen kohtuullisia, jopa edullisiakin hänen asemalleen ja kunnialleen.
Pian levisi huhu, että marsalkka-herttua oli hyljännyt kaikki tarjoukset.
Mitä tulee teihin, — sillä ymmärrättehän, että teistä puhuttiin paljon, mikä seikka oli minulle samalla sekä kauhun että lohdutuksen tuottaja, — mitä tulee teihin, sanottiin, että itse kardinaali oli kirjoittanut teille kirjeen, mutta että te olitte vastannut antaneenne jo kauan sitten sananne herttua de Montmorencylle ja että ainoastaan itse Monsieur voi päästää teidät sanastanne.
Mutta oi, tuo pelkuri ja itsekäs raukka ei teitä päästänyt.
Elokuun 29 p:nä saimme kuulla, että herra de Schombergin ja herttua de
Montmorencyn armeijat olivat lähistöllä.
Vanha marsalkka de Schomberg ei kuitenkaan unohtanut, ettei kardinaali Richelieu ollut muuta kuin ministeri, joka voi kukistua, eikä kuningas muuta kuin ihminen, joka saattoi kuolla. Silloin olisi Monsieurista, jota vastaan hän nyt marssi, tullut Ranskan kuningas, koska hän oli kruunun otaksuttu perijä. Marsalkka de Schomberg ryhtyi siis viimeisen kerran neuvotteluihin Monsieurin kanssa ja lähetti herra de Cavoien hieromaan rauhaa.
Me tiedettiin kaikki tämä. Sieluni turvautui jok'ainoaan toivoon, joka kohotti sitä taivaan puoleen. Minä odotin ahdistuksessa tätä Montmorencyn herttuan viimeistä vastausta.
Joko epätoivoissaan tai pöyhkeydessään vastasi tuo onneton, urheuteensa luottaen, kuten tiedätte:
"Tapelkaamme ensin; taistelun jälkeen hierotaan rauhaa."
Silloin katosi sovittelun viimeinen toivo, ja koska Montmorencyn herttuan voitto oli meidän ainoa pelastuksemme, unhotin minä tyttären-velvollisuuteni, unhotin alamaisvelvollisuuteni, ja rukoilin sotalaumain Jumalaa, vaipuen maahan hänen alttariensa ääreen, luomaan laupiaan katseensa Vellanon voittajan ja Ivryn sankarin pojan puoleen.
Siitä hetkestä alkaen en odottanut enää kuin yhtä ainoaa uutista: sanomia taistelusta.
Ah! Syyskuun 1 päivänä, kello viisi illalla, se uutinen tuli, kauhistavana, kohtalokkaana, lohduttomana.
Olimme joutuneet tappiolle; marsalkka-herttua oli saatu vangiksi, ja te olitte, te, toisten kertoman mukaan kuolettavasti haavoittunut, toisten kertoman mukaan kaatunut!…
En tiedustellut enempää; lähetin noutamaan luokseni puutarhurin, jonka ystävyyden olin jo ennen saavuttanut. Pyysin häntä hankkimaan kaksi hevosta ja odottamaan minua illan pimetessä puutarhan portilla.
Pimeän tultua menin ulos; me nousimme satulaan, ratsastimme pitkin vuorten juurta, kuljimme parin kolmen pikku joen poikki, jätimme vasemmalle pienen Livinièren kylän, ja kello kahdeksan illalla saavuimme Caunes'iin.
Hevoseni oli loukannut jalkansa ja ontui; otin sen sijaan uuden ja tiedustelin sillävälin uutisia.
Kerrottiin Montmorencyn herttuan kaatuneen, samoin kuin hra de Rieux'n. Teistä jälleen olivat tiedot yhä ristiriitaisia: toiset sanoivat teidän kaatuneen; toiset haavoittuneen kuolettavasti.
Kuolettavasti haavoittunut jos olitte, tahdoin ummistaa teidän silmänne; kaatunut, tahdoin kietoa teidät käärinliinaanne.
Läksimme Caunes'ta noin kello puoli yhdeksän, halki seudun, kulkematta mitään tietä pitkin; puutarhuri oli kotoisin Saissac'ista ja tunsi tienoon; me riensimme suoraan kohti Montolieun kaupunkia.
Ilma oli täydellisesti samallainen kuin sinä pimeänä yönä, jolloin me erosimme; mustia pilvenlonkia vyöryi taivaalla; myrskytuuli vinkui öljypuissa: kuuma, raskas, tukehuttava tuuli, joka tyyntyi silloin tällöin antaakseen suurten sadepisarain pystysuorasti langeta maahan; ukkonen jyrisi Castelnaudaryn toisella puolella.
Me kiiruhdimme suoraan Montolieun läpi siellä pysähtymättä. Tuon pienen kaupungin edustalla me tapasimme de Schombergin ensimäiset vartiostot.
Minä tiedustelin jälleen uutisia. Taistelu oli alkanut kello yhdentoista tienoilla aamulla ja sitä oli kestänyt noin tunnin ajan; tuskin sata miestä oli kaatunut.
Kysyin, olitteko te kaatuneitten joukossa. Asiasta otettiin selvää. Muuan soturi oli sanonut nähneensä teidän kaatuvan. Minä annoin noutaa hänet puheilleni; hän oli tosiaan nähnyt erään päällikön kaatuvan, mutta ei ollut oikein varma, olitteko te se. Minä tahdoin ottaa hänet mukaan matkalleni; hän kuului vartiostoon, eikä voinut tulla.
Mutta hän antoi tarkat selitykset puutarhurille. Taistelun oli alottanut kreivi de Moret, ja jos hän oli kaatunut, oli hänet surmannut muuan ratsuväen upseeri nimeltä Bitéran.
Tunsin jääkylmiä väristyksiä ruumiissani kuullessani näitä kaikkia yksityiskohtia; rintaani puristi niin, etten voinut puhua, ja hikikarpalot, yhtä suuret kuin kyyneleeni, kierivät kasvoillani ja yhtyivät itkuni virtoihin.
Me läksimme jälleen liikkeelle, me olimme kulkeneet kahden-, kolmentoista lieuen matkan viidessä tunnissa; mutta kun olin vaihtanut hevosta Caunes'issa, pääsin kuin pääsinkin Castelnaudaryn kentälle. Puutarhuri oli luvannut seurata minua pitäen kiinni minun hevoseni harjasta, jos hänen hevosensa sortuisi.
Montolieun kaupungista lähdettyämme jouduimme metsään, joka oli vartioitu. Me ilmoitimme, keitä olimme. Meidät opastettiin Bernassonnen joen rantaan, jonka poikki me kuljimme kahlaten, samoin kuin kahden muun joen, jotka matkalla vielä tapasimme.
Ferralsin ja Villespyn välillä kaatui puutarhurin hevonen eikä voinut enää nousta; mutta onneksi olimme jo melkein perillä: näimme jo kuninkaallisen armeijan yöleirin, ja ruoholakeudella, jolla taistelu oli taisteltu, sinne tänne liikkuvia tulia.
Matkatoverini sanoi, että tulet olivat sotamiesten valaistusvehkeitä, heidän varmaankin varustautuessaan hautaamaan kuolleita; minä pyysin häntä ponnistamaan viimeiset voimansa ja seuraamaan minua; työnsin kannukset hevoseni kupeisiin, joka sekin oli vähällä jo sortua, ja me kuljimme viimeisen kenttänuotion ohitse.
Olimme jättäneet oikealle puolelle Saint-Papoulin kylän, kun hevoseni kavahti kahdelle jalalle.
Kumarruin katsomaan eteeni ja näin maassa jonkin muodottoman möhkäleen; se oli kaatunut sotilas.
Olin osunut ensimäiseen ruumiiseen.
Hyppäsin alas satulasta ja annoin hevoseni mennä minne tahtoi. Olin perillä.
Puutarhuri juoksi lähimpien soihtujen ja miesryhmäin luokse. Minä istuuduin ruohomättäälle ja odotin häntä.
Taivasta synkensivät yhä mustat pilvenlongat, ukkonen jyrähteli yhä lännessä päin, salamat valaisivat tuon tuostakin taistelutannerta.
Puutarhuri tuli takaisin soihtu kädessä ja eräitten sotamiesten seuraamana.
Hän oli tavannut heidät kaivamassa suurta hautaa, johon he aikoivat heittää kaikki ruumiit; mutta yhtään ruumista ei vielä ollut siihen heitetty. Siellä aloin viimeinkin saada varmempia uutisia. Montmorencyn herttua ei ollut kuollut, vaikka hän oli saanut kaksitoista haavaa, hän oli ainoastaan vankina; hänet oli otettu vangiksi; kannettu erääseen pikku taloon, neljänneslieuen päähän taistelutantereelta, oli ripityttänyt itsensä de Schombergin sotapapilla; sen jälkeen oli kevyen ratsuväen välskäri hänet sitonut, ja hänet oli viety paareilla Castelnaudary'hin.
Hra de Rieux oli surmattu, hänen ruumiinsa oli löydetty.
Teidän jälleen oli nähty kaatuvan hevosen seljästä, mutta ei voitu sanoa, miten teille oli käynyt.
Kysyin, missä paikoin teidän oli nähty kaatuvan; vastattiin, että se oli tapahtunut väijytyspaikalla.
Sotilaat tahtoivat tietää, kuka minä olin.
— Katsokaa minua, sanoin, ja arvatkaa.
Nyyhkytykset tukehuttivat kurkkuani, kyyneleet vuotivat virtanaan poskillani.
— Nais-raukka, sanoi muuan sotilaista, hän rakastaa häntä!
Minä otin tuota miestä kädestä; olisin saattanut syleillä häntä.
— Tule kanssani, sanoin hänelle, ja auta minua löytämään hänet, kuolleena tai elävänä.
— Me autamme teitä, huudahti kaksi tai kolme sotilasta.
Ja sitten sanoivat he eräälle tovereistaan:
— Mene edeltä.
Mies, joka oli valittu oppaaksi, otti soihdun ja valaisi meille tietä.
Minä seurasin heitä.
Eräs sotilaista tarjoutui kuljettaessa minua tukemaan.
— Kiitos, sanoin hänelle, minä olen vahva.
En todellakaan ollut rahtuakaan väsynyt, — vaan tuntui minusta, että olisin jaksanut kävellä vaikka maailman loppuun.
Me kuljimme noin kolmesataa askelta; joka kymmenen askeleen päässä oli ruumis; jokaisen ruumiin luona tahdoin pysähtyä katsellakseni tarkoin, olitteko te se; mutta sotamiehet työnsivät minua yhä vaan menemään sanoen:
— Ei se paikka ole vielä tässä.
Vihdoin saavuimme solatielle, jonka yli kaartui muutamain öljypuitten latvat; puro juoksi rinteen juurella.
- Tämä se on, sanoivat sotilaat.
Painoin käden otsalleni; minua horjutti, — tunsin, että olin vähällä pyörtyä.
Me aloimme etsiä ensin solarinteen yläpuolelta päin; siellä oli kymmenkunta ruumista; otin soihdun miehen kädestä, joka sitä kantoi, ja alensin sitä maata kohti.
Tarkastin kaikki ruumiit yhden toisensa jälkeen; kaksi niistä oli kasvoillaan maassa. Toinen oli upseeri; hänellä oli musta tukka kuten teillä; minä käänsin hänet seljälleen; pyyhin hiukset pois hänen kasvoiltaan: hän ei ollut te.
Yhtäkkiä kirkaisin. Kumarruin maahan; olin tuntenut hattunne; sieppasin sen ylös! Sulat olivat samat, jotka itse olin siihen kiinnittänyt; siitä ei voinut erehtyä.
Sillä paikalla te olitte suistunut hevosen seljästä; mutta olitteko te kaatunut vai haavoittunut? Siinä kysymys!
Sotilaat, jotka seurasivat minua, puhelivat hiljaa keskenään. Näin yhden heistä viittailevan purolle päin.
— Mitä te puhutte? kysyin.
— Sitä, — vastasi mies, joka oli viittoillut, — että varsinkin pyssyn luodista haavoittuneella on ankara jano. Jos kreivi de Moret on ainoastaan haavoittunut, niin ehkäpä hän on laahautunut juomaan purolle, joka juoksee tämän solan pohjalla.
— Oi, vielä toivo! huudahdin minä. Tulkaa!
Ja minä ryntäsin alas öljypuu-metsikön läpi. Rinne oli jyrkkä; en sitä huomannut. Ceres ei rientänyt kadonnutta Proserpinaa soihtu kädessä etsiessään niin nopein ja varmoin askelin kuin minä, vaikka hän olikin jumalatar.
Tuokiossa jouduin purolle.
Pari kolme haavoittunutta oli tosiaan ponnistellut voimiaan päästäkseen sen luo. Yksi oli heittänyt henkensä matkalla. Toinen oli jo saanut kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut laahautua lähemmäksi. Kolmannella oli pää purossa, ja hän oli kuollut juodessaan.
Yksi noista kolmesta kaatuneesta päästi huokauksen.
Minä riensin hänen luokseen. Hän oli se, joka oli saanut kätensä kurotetuksi puron reunalle, mutta ei ollut jaksanut mennä lähemmäksi juomaan. Hän oli jo tiedottomana.
Yön viileys tai taivaan ihme palautti hänet tajuihinsa.
Minä laskeusin polvilleni, valaisin soihdulla hänen kasvojaan, huudahdin.
Hän oli teidän ratsupalvelijanne Armand.
Tuon huudon kuullessaan hän avasi silmänsä ja katsoi minua kauhistuneen näköisenä.
Hän tunsi minut.
— Juoda! anoi hän.
Minä otin purosta vettä teidän hattuunne ja aioin antaa hänelle juoda.
Muuan sotilaista esti minua.
— Älkää antako hänelle juoda, sanoi hän korvaani. Usein haavoittunut kuolee juodessaan.
— Juoda! toisti kuoleva.
— Saatte, sanoin hänelle, te saatte juoda; mutta sanokaa, miten kreivi de Moret'n on käynyt?
Hän katsoi tarkemmin minua niinkuin ei olisi minua vielä oikein tuntenut.
— Neiti de Lautrec! mutisi hän.
— Niin, minä se olen, Armand; minä etsin täällä herraanne, vastasin hänelle. Missä hän on? missä?
— Juoda! anoi haavoittunut, kuolemanheikolla äänellä.
Muistin, että taskussani oli pullo mesiruoho-vettä. Kaadoin sitä jonkun pisaran hänen huulilleen. Hän näytti hiukan virkistyvän.
— Taivaan nimessä, missä hän on? kysyin häneltä.
— En tiedä, vastasi mies.
— Näittekö hänen putoavan satulasta?
— Näin.
— Kaatuvan tai haavoittuneena?
— Haavoittuneena.
— Minne hän joutui?
— Hänet vietiin pois.
— Minne?
— Fendeilleen päin.
— Kuninkaan vai Montmorencyn herttuan väkikö hänet vei?
— Montmorencyn herttuan.
— Entä sitten?
— En tiedä mitään siitä hetkestä alkaen. Minä haavoituin itse, hevoseni ammuttiin altani ja minä suistuin maahan. Yön tultua laahauduin tänne, sillä minua janotti. Päästyäni lähelle puroa pyörryin, en jaksanut sen luokse. Juoda! juoda!
— Antakaa hänelle nyt juoda, sanoi sotilas; hän on puhunut kaikki, mitä hän tietää.
Minä otin vettä teidän hattuunne, sotilaat kohottivat haavoittuneen päätä, minä vein veden hänen huulilleen, hän veti ahnaasti kolme, neljä siemausta, hervahti sitten seljälleen, päästi raskaan huokauksen ja hänen ruumiinsa ojentui jäykäksi.
Hän oli kuollut.
— Näitte, että oli hyvä antaa hänen puhua ennenkuin hän sai juoda, sanoi sotilas, päästäen käsistään Armand-raukan pään, joka putosi raskaasti maata vasten.
Seisoin tuokion paikallani liikkumatta, väännellen käsiäni tajuttomana tuskasta.
— Mitä nyt teemme, neiti? kysyi puutarhuri minulta.
— Tiedätkö, missä Fendeille on? kysyin häneltä.
— Tiedän.
— Lähdetään Fendeilleen.
Ja kääntyen sotamiesten puoleen kysyin:
— Kuka tulee kanssani?
— Me tulemme! vastasivat he kaikki kolme.
— Tulkaa sitten.
Me kiipesimme ylös solatien rinnettä, laskeusimme sitten ruoholakeudelle.
Muuan upseeri oli tarkastuskierrolla kymmenkunnan sotilaan kanssa.
Minun seuralaiseni katsoivat toisiinsa ja supattelivat keskenään.
— Mitä puhelette? kysyin heiltä.
— Sitä, että tuolla on upseeri, joka voi antaa teille tietoja.
— Kuka noista?
— Tuo tuolla.
Ja he osoittivat kapteenia, joka johti patrullia.
— Ja miten hän voi antaa minulle tietoja?
— Siksi, että juuri hän johti täällä joukkoja.
— Mennään siis heti hänen luokseen.
Ja minä ehdin rientää jo muutaman askeleen upseeria kohti. Silloin eräs sotamies pysäytti minut:
— Mutta, sanoi hän, asia on niin…
— Miksi te minua estätte? kysyin häneltä.
— Te tahdotte välttämättä tietoja? kysyi sotilas.
— Millä hinnalla tahansa.
— Antoi ne teille kuka hyvänsä?
— Kuka hyvänsä.
— Sitten kutsun kapteenia.
Ja hän kulki vuorostaan muutaman askeleen.
— Kapteeni Bitéran? virkkoi hän.
Upseeri pysähtyi, koetti nähdä pimeän läpi.
— Kuka minua kutsuu? hän kysyi.
— Teitä tahdotaan puhutella, kapteeni.
— Kuka tahtoo?
— Eräs nainen.
— Nainen? tähän aikaan, sotakentällä?
— Onko se ihme, herra, jos tuo nainen tulee etsimään sotakentältä miestä, jota hän rakastaa, hoitaakseen häntä, jos hän on ainoastaan haavoittunut, haudatakseen hänet, jos hän on kuollut?
Upseeri lähestyi: hän oli noin kolmekymmen-vuotias mies. Minut huomatessaan otti hän hatun pois päästään, ja minä näin lauhkeat ja hienot kasvot, joita vaaleat hiukset reunustivat.
— Ketä etsitte, madame? kysyi hän minulta.
— Antoine de Bourbonia, kreivi de Moret'ta, vastasin minä.
Upseeri katseli minua tarkkaavammin kuin äsken. Sitten kysyi hän hieman kalveten ja levottomalla äänellä:
— Kreivi de Moret'ta? Te etsitte kreivi de Moret'ta.
— Niin, kreivi de Moret'ta. Nämä kunnot miehet sanoivat, että te voitte paremmin kuin muut antaa minulle tietoja, miten hänen on käynyt.
Hän katsahti sotilaihinsa ja hänen silmänsä sinkosivat heihin säkeniä rypistyneitten kulmakarvain alta.
— Kah, kapteeni, sanoi yksi miehistä, hän näytti olevan hänen morsiamensa, tuo vallasnainen, ja hän tahtoo tietää, miten kreivin on käynyt.
— Jumalan nimessä, herra! huudahdin minä; te tiedätte hänestä jotain; sanokaa, mitä te tiedätte.
— Madame, kerron, mitä tiedän: minut lähetettiin ratsuväkikomppaniani kanssa naamioimaan väijytystä, joka oli tuolla sotatiellä; meidän oli yhteislaukauksen jälkeen peräydyttävä houkutellaksemme vihollisen väijytykseen. Kreivi de Moret, joka tahtoi näyttää rohkeuttaan ja joka ei ollut koskaan ollut taistelussa, hyökkäsi pelkäämättä meitä vastaan ja alotti ryntäyksen, ampuen pistoolinlaukauksen minua … kautta kunniani, madame! en ymmärrä, miksi valehtelisin … ampuen pistoolinlaukauksen minua kohti. Pistoolin kuula katkaisi töyhdön hatustani. Minä vastasin, ja minulla oli kova onni osata tarkempaan.
Minä huudahdin kauhusta.
— Te? sammalsin minä, vetäytyen askeleen hänestä.
— Madame, sanoi kapteeni, taistelu oli vilpitön. Minä en luullut olevan vastassani kuin tavallisen upseerin marsalkka-herttuan armeijasta. Todentotta, jos olisin tiennyt, että se, joka minua ampui, oli prinssi ja että se prinssi oli kuningas Henrik IV:nnen poika, olisin mieluummin uhrannut henkeni kuin uhannut sen häneltä riistää. Mutta minä kuulin vasta hänen kaatuessaan huutavan: "A moi, Bourbon!" [Bourbonien sotahuuto. Suom.] Silloin aavistin, että oli tapahtunut suuri onnettomuus.
— Voi, niin, huudahdin minä, suuri onnettomuus! Mutta entä sitten?
Onko hän kuollut?
— En tiedä, madame; silloin juuri alkoi yleinen muskettituli. Ratsumieheni peräytyivät saamaansa käskyä noudattaen. Minä peräydyin heidän kanssaan, ja näin, että kreivi kannettiin pois, verissään ja hatuttomin päin.
— Oi, hänen hattunsa, tässä se on!
Ja minä painoin hatun kiihkeästi huulilleni.
— Madame, sanoi kapteeni teeskentelemätöntä tuskaa ilmaisevalla äänellä, käskekää, mitä minun on tehtävä. Kun olen tuottanut niin kovan onnettomuuden, niin millä tavalla voin, en sano: sitä sovittaa, vaan olla teille hyödyksi etsiessänne? Sanokaa, ja teen kaikkeni auttaakseni teitä.
— Kiitän, herra, vastasin, koettaen hillitä itseäni; mutta te ette voi tehdä hyväkseni mitään muuta kuin neuvoa, minne päin kreivi vietiin.
— Fendeilleen päin, madame, vastasi kapteeni; mutta menkää varmuuden vuoksi sitä tietä myöten, jolle tulette, kun olette kulkenut satasen askelta täältä, ja joka poikkeaa oikealle puolelle; neljänneslieuen päässä tienhaarasta on talo, josta voitte tiedustella jälleen lisää.
— Hyvä, sanoin puutarhurille; te ymmärrätte, eikö niin?
— Ymmärrän, madame.
— Menkäämme.
— Minä voisin tarjota madamelle hevoseni, tohti upseeri arasti virkkaa.
— Kiitokset, herrani, vastasin hänelle; olen kysynyt teiltä kaikki, mitä halusin kuulla, ja te olette tehnyt minulle kaikki palvelukset, mitä voitte minulle tehdä.
Jaoin sitten kourallisen kultarahoja noille kolmelle sotilaalle.
Kaksi heistä läksi luotani, mutta kolmas tahtoi välttämättä opastaa minua puhutulle talolle.
Minä kävelin kiireesti sinne päin, missä talo oli. Mutta kuitenkaan en voinut vastustaa haluani tervehtiä vielä viimeisen kerran paikkaa, jonka teidän verenne oli pyhittänyt, ja minä käännyin, ja näin silloin kapteenin seisovan liikkumatta samalla paikalla, johon hän jäi lähtiessäni: hänen silmänsä olivat yhä suunnatut minuun, ja niin katseli hän loittonemistani aivan kuin hervottomaksi iskettynä.
Me saavuimme lähelle taloa. Pitkin matkaa olimme kohdanneet tiellämme ruumiita; mutta minä olin jo niin tottunut tähän näytelmään, että kuljin varmoin askelin, vaikka melkein tallasin miehiä verestyneessä ruohikossa, joka ulottui polviini saakka.
Me tulimme talon luo; se oli täynnä kumpaankin taistelevaan puolueeseen kuuluvia haavoittuneita, jotka makasivat maahan levitetyillä oljilla. Minä menin sisälle tuohon tuskain asuntoon; minä tiedustin nyt kuolevilta asiaani ääneen, niinkuin äsken olin katsein tiedustellut sitä kuolleilta; kiihkeästi kysellessäni nousi muuan kuoleva kyynäröisilleen.
— Kreivi de Moret? toisti hän. Minä näin häntä vietävän ohitse
Monsieurin vaunuissa.
— Kuolleena vai haavoittuneena? kysyin häneltä.
— Haavoittuneena, vastasi kuoleva; mutta hän oli sellainen kuin minä tässä: paremminkin kuollut kuin haavoittunut.
— Hyvä Jumala! huudahdin minä; ja minne hänet vietiin?
— En tiedä; minä vaan kuulin hänen mainitsevan erään nimen.
— Minkä nimen?
— Madame de Ventadourin, ja vaunut kääntyivät syrjätielle.
— Hyvä, ymmärrän; hän käski saattaa itsensä madame de Ventadourin luo,
Prouillen luostariin; sitä se merkitsi. Kiitos, ystäväni.
Ja jättäen hänen viereensä jonkun kultarahan läksin ulos ja sanoin puutarhurille:
— Prouillen luostariin.
Prouillen luostari oli noin kolmen lieuen päässä paikasta, jossa silloin olimme. Puutarhurin hevonen oli kaatunut väsymyksestä maahan; minä olin jättänyt omani taistelukentän ruohikoille. Mahdotonta saada vaunuja tai edes rattaita. Ja sellaisten etsintä olisi muuten vain vienyt aikaa. Minä en tuntenut minkäänlaista väsymystä, me lähdettiin jalan.
Tuskin olimme päässeet neljänneslieuen päähän, kun alkoi rankasti sataa ja siihen saakka uhannut ukonilma puhkesi. Mutta minun ajatukseni olivat vain teissä, minä en tuntenut sadetta, minä en kuullut ukkosta; minä jatkoin matkaani kahlaten vesivirroissa, jotka kuohuivat ympärilläni, salamain valossa, jotka usein kirkastivat tietä niin että se paistoi selvästi kuin keskellä päivää. Me tulimme suuren tammen kohdalle. Puutarhuri pyysi minua menemään hetkiseksi sen suojaan, odottamaan siinä, kunnes rajuilma asettuisi; minä pudistin päätäni ja jatkoin matkaa vastaamatta hänelle; hetki sen jälkeen iski salama tammeen, ruhjoi sen ja nieli tulellaan sirpaleet.
Minä ainoataan viittasin hänelle kädelläni, mitä oli tapahtunut.
— Totta, madame, sanoi hän; taivas suojelee teitä, ja koska Jumala antaa teille voimia, menkäämme.
Me taivalsimme siis vielä noin tunnin ajan. Tunnin kuluttua näytti salama meille luostarin, johon pyrimme. Minä kiirehdin askeleitani ja me saavuimme perille.
Kaikki nukkuivat luostarissa, tai olivat nukkuvinaan. Olen aina jälestäpäin epäillyt tuota niin sikeää porttisiskon, nunnien ja itse abbedissankin unta.
Minulle avattiin viimeinkin, mutta ylen varovasti. On selvää, että kun kuultiin meidän kolkuttavan, peljättiin jonkun harhailevan sotilasosaston vierailua tai jotain rosvoilevaa joukkiota. Minä kiiruhdin ilmoittamaan, kuka olin, ja kyselin heti tietoja teistä.
Porttisisko ei sanonut ymmärtävänsä, mitä tarkoitin; hän vakuutti, ettei ollut teitä nähnyt, ei edes tiennyt, että te olitte haavoittunut.
Pyysin päästä madame de Ventadourin puheille.
Minut vietiin hänen luokseen.
Tapasin hänet täydessä puvussa. Kuullessaan hälinän, jonka olimme saaneet aikaan, ja tietämättä, mitä se merkitsi, oli hän pukeutunut. Olin huomaavinani, että hän oli kalpea ja vapisi.
Hän sanoi syyksi kalpeuteensa ja vapisemiseensa sen, että oli kolkutuksen kuullessaan peljännyt joidenkuiden ilkeämielisten sotamiesten siellä vaativan pääsyä.
Rauhoitin häntä; kerroin hänelle, kuinka olin lähtenyt Saint-Ponsista, kuinka olin saapunut taistelutantereelle, kuinka olin löytänyt paikan, jossa te olitte suistunut hevosen seljästä. Näytin hänelle hattunne, jota minä yhä pusersin kädessäni. Kerroin hänelle kuolevan sotamiehen kohtalostanne antamat tiedot, ja lopuksi rukoilin häntä Jumalan nimessä sanomaan, mitä hän teistä tiesi.
Hän vastasi, että minut oli varmaankin johdettu harhaan, tai olivat vaunut sitten luostariin päin lähdettyään poikenneet muualle, oikealle tai vasemmalle jollekin syrjätielle, joita yhtyy luostarin tiehen; hän puolestaan ei ollut teitä nähnyt eikä kuullut puhuttavankaan teistä.
Käteni vaipuivat hervottomina alas ja minä itse leposohvalle, joka oli huoneessa; voimani loppuivat toivon sammuessa.
Abbedissa huusi naisiaan huoneeseen; yltäni riisuttiin vaatteet, jotka rankkasade oli kastellut likomäriksi, kenkäni olivat jääneet lokaan tielle, ja tietämättä mistään olin kulkenut pitkän matkan avojaloin; toimitettiin paikalle kylpyamme, minut pantiin kylpyyn ja siinä vaivuin jonkinlaiseen tyrtyneeseen tilaan, joka muistutti pyörtymistä.
Tulin jälleen tajuihini kuullessani sanottavan, että oli nähty eräiden vaunujen menevän Mazères'n kylään päin. Tiedustelin asiaa: uutinen oli saatu kuulla eräältä talonpojalta, joka oli illalla tuonut maitoa luostariin.
Abbedissa tarjosi minulle omia vaunujaan ja hevosiaan, ajatellen, että ehkäpä halusin yhä edelleen etsiä teitä.
Minä myönnyin tarjoukseen.
Minulle toimitettiin silloin takaisin vaatteet, sillä nähdessäni päivän ensi säteitten jo syttyvän, en tahtonut hukata hetkeäkään, vaan jatkaa heti matkaani. Oli sangen mahdollista, että olitte saattanut antaa viedä itsenne Mazères'n kylään, sillä Mazères oli luja linnoitus, jonka sanottiin olevan Montmorencyn herttuan puolella.
Madame de Ventadour antoi minulle oman ajajansa, ja me lähdettiin.
Tiedustelimme teitä Villeneuve-le-Comtat'ssa, Payrassa, Sainte-Camettessa; kukaan ei ollut nähnyt mitään; eikä noissa kolmessa kylässä edes tiedetty, että Castelnaudaryssa oli ollut taistelu.
Siitä huolimatta jatkoimme matkaa Mazères'n kylään saakka. Siellä luulimme saavamme selvät tiedot; portit olivat vartioidut; vartiat olivat Montmorencyn herttuan väkeä; heillä ei siis olisi ollut mitään syytä salata asiaa, jos kreivi de Moret olisi ollut heidän luonaan.
Tulimme porttien eteen; ei ollut nähty mitään vaunuja, ei tiedetty, että kreivi de Moret oli haavoittunut; me toimme sinne ensimäisinä uutisen Castelnaudaryn taistelusta.
Saimme pian todistuksen, että tuo vastaus oli vilpitön; sillä eräs upseeri lasketti kylään täyttä laukkaa ja ilmoitti, että herttua de Montmorency oli joutunut vangiksi, että hra de Rieux oli haavoittunut, että, lyhyesti sanoen, kaikki oli mennyttä ja että jokaisen piti vaan pelastaa itsensä.
Silloin ei meistä enää välitetty eikä vastattu kysymyksiimme.
Olin aivan eksynyt jäljiltänne! Aloimme nyt etsiä sattuman kaupalla; me suljimme koko tapahtumain näyttämön suureen kierrokseen niinkuin metsästäjät otusta lähennellessään. Me tarkastimme Belpechin, Cahuzac'in, Fanjeaux'n, Alzonnen, Conques'n, Peyriac'in; mutta ainoassakaan näistä kylistä ei ollut merkkiäkään matkastanne: Fendeillen ja luostarin välillä teidän vaununne olivat kadonneet kuin yliluonnollinen ilmestys.
Peyriac'issa tapasin Valencessa olevan tilamme isännöitsijän. Isäni oli lähettänyt sinne etukäteen sanan, että hän aikoi tulla linnaan pariksi kolmeksi kuukaudeksi oleskelemaan. Minua oli silloin lähdetty etsimään, ja minua pyydettiin nyt palaamaan Valenceen.
Olin niinä kolmena viikkona, jotka olin kiertänyt teitä etsimässä, kadottanut viimeisenkin toivoni teidät löytää. Palasin linnaan.
Isäni saapui sinne seuraavana päivänä. Hän tapasi minut kuolemankielissä.
Koko linnan väki kunnioitti minua niin syvästi, ettei kukaan puhunut minun matkastani, kun isännöitsijä oli sen vain sanalla kieltänyt.
Isäni tuli luokseni, istuutui vuoteeni ääreen. Hän oli vakava, ankara mies, kuten tiedätte. Minä olin puhunut hänelle rakkaudestani teihin, ja minulle antamastanne lupauksesta ottaa minut vaimoksenne. Avioliittoni teidän kanssanne oli niin kunniakas tarjous, että hänen oli täytynyt luopua mieliaikeestaan naittaa minut varakreivi de Pontis'n, vanhan ystävänsä pojan kanssa. Mutta koska te nyt olitte kuollut, niin palasi tuo aikomus jälleen hänen aivoihinsa entistä suuremmalla voimalla ja toteutumismahdollisuudella.
Sitäpaitsi oli Ludvig XIII puhunut hänelle hänen tyttärensä rakkaudesta kapinoitsijaa kohtaan. Ludvig XIII oli sitäkin närkästyneempi teille, kuu te olitte hänen oma veljensä. Kaikki omaisuutenne oli otettu takavarikkoon, ja ellei teidän olisi tiedetty kuolleen, olisi kohtalonne ollut, niin kuninkaan poika kuin olittekin, lyhyesti sama kuin herttua de Montmorencyn.
Siispä oli onni, että olitte kuollut, kaatunut taistelutantereella. Tuo kapteeni, jonka olin nähnyt silmäini edessä, jolta olin kysynyt tietoja, tuo murhaaja, jonka olin kironnut ja jonka kalpeat kasvot olen sitten nähnyt monta kertaa unissanikin, tuo murhaaja oli pelastanut teidät mestauslavalta.
Kuuntelin suruissani, synkkänä isäni sanoja; arvasin, että hän oli tehnyt päätöksensä. Kreivi de Pontis, joka oli taistellut marsalkka de Schombergin armeijassa, oli vallassaolijain suosiossa. Isälläni oli häntä puoltamassa ja minulla vastassani itse kuningas ja kardinaali.
Minäkin tein päätökseni.
Pyysin isältäni odotusaikaa kolme kuukautta ja sitouduin näiden kolmen kuluttua, ellen saisi teistä mitään tietoa tai jos kuolemanne näyttäytyisi todeksi, seuraamaan varakreivi de Pontista vihkialttarin ääreen.
Lokakuun 30 päivänä Montmorencyn herttua teloitettiin.
Silloin siunasin murhaajaanne; sillä jos olisin tiennyt teidän kärsivän kaikkea sitä, mitä herttua-parka sai kärsiä, olisin tuskasta kuollut.
Teidän kohtalostanne ei ollut enää epäilystäkään; kaikki sanoivat, että te olitte kaatunut. Olin leski saamatta olla puoliso!
Nuo kolme kuukautta kuluivat loppuun; kolmannen viimeisenä päivänä saapui isäni varakreivi de Pontis'n kanssa linnaan.
Minä tunsin isäni täsmällisyyden enkä tahtonut odotuttaa hänellä.
Hän tapasi minut morsiuspuvussa.
Kello löi yksitoista; pappi odotti meitä kirkossa; nousin ja läksin kirkkoon, nojaten isäni käsipuoleen.
Kreivi de Pontis kulki poikansa kanssa perästämme.
Viisi, kuusi yhteistä tuttavaa, kymmenkunta perheystävää ja muutamia palvelijoita seurasi meitä saatossa.
Me astelimme kirkkoa kohti.
Isäni ei puhunut mitään; hän ainoastaan katseli minua, ja hän oli huomattavasti kummastunut nähdessään minut niin tyynenä.
Niinkuin kuolemaan kulkevien martyyrien kasvot, niin kirkastuivat minunkin sikäli kuin tuomioni paikkaa lähenin.
Kirkkoon astuessani olin kalpea, mutta hymyilin; niinkuin myrskyn ajelema haaksirikkoinen näin minäkin nyt rauhansatamani.
Pappi odotti meitä alttarilla; me menimme sen ääreen ja laskeusimme polvillemme. Minä pelkäsin hetkisen voimaini pettävän, siihen saakka jo päästyäni.
Kiitin Herraa kaikesta sielustani. Sain voimaa sielulleni.
Pappi kysyi hra de Pontis'lta, ottaako hän minut vaimoksensa.
— Otan, vastasi herra de Pontis.
Pappi teki nyt saman kysymyksen vuorostaan minulle: otanko minä herra de Pontis'n aviomiehekseni.
— Minun puolisoni tässä ja toisessa maailmassa, vastasin minä, on jumalallinen Vapahtajani Jeesus, eikä minulla koskaan ole toista puolisoa.
Lausuin tämän vastauksen niin tyynellä ja samalla niin varmalla äänellä, etteivät läsnäolijat olleet sanaakaan kuulematta.
Herra de Pontis katsoi minuun säikähtyneen näköisenä ja kuten olisin tullut hulluksi.
Isäni astui askeleen minua kohti.
Minä jälleen menin kaiteen sisäpuolelle, joka eroitti minua itse alttarista, ja huudahdin kuuluvasti, kohottaen käteni taivasta kohti:
— Tästä hetkestä alkaen olen Jumalan oma eikä kenelläkään muulla ole oikeutta minua vaatia kuin Jumalalla.
— Isabelle! huusi isäni, uskallatko kieltää isänvaltani?
— On korkeampi ja pyhempi valta kuin teidän, isä, vastasin minä kunnioittavasti: se on Hänen auktoriteettinsa, joka osoitti minulle uskon kärsimysten tiellä. Isäni, minä en kuulu enää tähän maailmaan: rukoilkaa puolestani. Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta.
Isäni aikoi vuorostaan tulla kaiteen sisälle temmatakseen minut alttarilta pois; mutta pappi ojensi molemmat kätensä häntä vastaan.
— Tuho sille, sanoi hän, joka tekee uskonnolliselle kutsumukselle väkivaltaa tai tahtoo sen estää! Tämä nuori tyttö on antanut itsensä Jumalalle, minä otan hänet vastaan Jumalan huoneeseen niinkuin ainakin pyhään turvapaikkaan, josta ei kenelläkään, ei edes hänen isällään, ole oikeutta häntä riistää.
Isäni ei ehkä olisi pysähtynyt tämän uhkauksen kuullessaankaan; mutta kreivi de Pontis vei hänet mukanaan pois. Varakreivi ja muut läsnäolijat seurasivat vanhusta ja ovi sulkeutui heidän mentyänsä.
Pappi kysyi, mihin luostariin tahdoin asettua. Minä annoin viedä itseni
Pyhän Ursulan nunnain joukkoon.
Isäni matkusti heti Parisiin, jossa kardinaali Richelieu silloin oli. Mutta ainoa, mitä kardinaali hänelle myönsi, oli, etten saisi tehdä nunnalupausta ennenkuin vuoden päästä.
Vuosi meni. Vuoden ja vuorokauden kuluttua otin nunnahunnun.
Siitä on nyt neljä vuotta.
Niinä neljänä vuotena ei ole mennyt päivääkään, jolloin en olisi rukoillut puolestanne, suudellen tuon hatun sulkia, jonka löysin Castelnaudaryn taistelutanterelta, ainoan pyhän kalleuden, mitä minulle teiltä jäi.
Nyt te tiedätte kaikki.
Ja nyt: puhukaa te vuorostanne, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti; sanokaa, mikä ihme teidät pelasti; sanokaa, missä nyt olette; sanokaa, kuinka voin teidät tavata. Sanokaa nopeasti kaikki se, tai menetän järkeni.
Toukokuun 17 p:nä, kello neljä aamulla.