XXIII.
Heinäkuun 1 päivänä 1638.
Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme turhaan.
Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.
Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?
Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi pitänyt tulla takaisin.
Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?
Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!
Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!