XXV.
Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.
En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.
Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii minua, koska sinä minut hylkäät.
Ah! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä hetkeksi minulle annoit.
Minä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis onneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi poistua koko elämästä.
Se johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei ruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita ruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää otsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave ei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet, mikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita iäksi hervonneita hermosäikeitä.
Mutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita, joita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi, kalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan olivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin syvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän silmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden vaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on tekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.
Tuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina heidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan rauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka johtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta hautaan.
Niin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun tarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon kuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!
Hyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat kahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis, jättää maailman taivaan tähden.
Kello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä saapua minua noutamaan.
Elokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.
Olen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut kirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa, tämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä liikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia kostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen säteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka värisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön maljassa.
En enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle päin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen ainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta hautapaikakseni.
Sen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin mahdollista.
Rukoile, sieluni!
Kello yhdeksän aamulla
Veisuu lähenee; he tulevat minua noutamaan.
Minä en tahdo, että nuo ihmiset tulevat tänne. Minä en tahdo, että he näkevät teidän kirjeenne, että he näkevät tämän paperin. En tahdo, että he näkevät minun kyyneleeni.
Menen heitä vastaan ovelle; sielu jää tänne pariinne, he vievät vain kuolleen ruumiin.
Hyvästi!
Huuto, johon koko luomakunta puhkesi Jumalansa kuollessa, ei ollut syvempi, sydäntä raastavampi, valittavampi kuin minun huutoni rakkautemme kuoleman tähden.
Hyvästi! hyvästi! hyvästi!