XXVII.
(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen luostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)
— — — — — Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa, kuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen käynyt samana päivänä.
Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.
Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan Jumalalle.
Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon, jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka linnuntietä.
Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.
Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.
Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt tuskin kolmen lieuen matkan.
Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa, jonka sen lento minulle näytti.
Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du! Jou-du!"
Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun, jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.
Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.
Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä kuullut.
Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen, lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat. Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:
— Ei, ei, ei!
Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen luostariin vievää tietä.
Mitä he noutivat tuosta talosta?
Elävää ihmistä vai kuollutta?
Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.
Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.
Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.
Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä arvioinut silmilläni.
Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi sikäli kuin lähestyin päämaaliani.
Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.
Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten kastama.
Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset jäähyväisensä.
Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli vannomassa valaa.
Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.
Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.
Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon. Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä rinnassa.
Kuulin pappien laulavan "Magnificatia".
Kuulin urkujen soivan: "Veni Creator".
Jumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.
Onnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi kiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.
Keskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli urkujen pauhun ja pappien laulun?
Koetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.
Löytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki on mennyttä!
Tunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten, keskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:
Heitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin tiedottomana maahan.
Oi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.
Hänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu pappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun, ainaiseksi!
Valan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen alas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.
Kallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme, nukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.
Minä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti. Jumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja minä kirjoitin.
Teidän nöyrin ja kiitollisin tyttärenne
Isabelle de Lautrec, kreivitär de Moret.
Onnekkaassa Palermossa, syysk. 10 p. 1638.