XXVI
Ikkunan alla
Nyt kuvaamamme juhla, jonka tarkoituksena oli paikallisten liittojuhlien muodossa yhdistää toisiinsa kaikki Ranskan kunnat, oli vain alkusoittoa siihen suureen liittojuhlaan, joka vietettiin Pariisissa heinäkuun 14 päivänä 1790.
Näissä paikallisjuhlissa kunnat jo ennakolta merkitsivät edustajat, jotka ne lähettäisivät yleiseen liittojuhlaan.
Se osa, jota Billot ja Pitou olivat esittäneet tänä sunnuntaina, lokakuun 18 päivänä, takasi heille tietysti kaikki valitsijaäänet, kun suuren liittojuhlan päivä koittaisi.
Mutta tätä suurta päivää odoteltaessa palasi elämä entiseen säännölliseen uomaansa, josta kunkin oli hetkeksi ravistanut irti tämä maalaiselämän totunnaista rauhaa järkyttävä ikimuistoinen tapaus.
Puhuessamme maalaiselämän totunnaisesta rauhasta emme tahdo väittää, että maalaisoloissa paremmin kuin muuallakaan elämää elvyttää ilo ja synkentää suru. Ei ole ainoatakaan jokea, pientä tai suurta, siitä purosta alkaen, joka solisten luikertelee köyhän talonpojan maatilkulla, siihen majesteetilliseen kymeen saakka, joka syöksyy alas alpeilta kuin valtaistuimelta ja kuin valloittaja virtaa kohisten mereen, ei ole ainoatakaan jokea, jonka raukoilla tai ylväillä rannoilla, tuhatkaunokeista kirjavilla tai kaupunkien reunustamilla, ei olisi tummia ja aurinkoisia kohtia.
Ja jos sitä epäilemme, saamme väitteemme todistetuksi, kun siirrymme
Tuileries-palatsista, jonne lukija on jo aikaisemmin opastettu,
Billotin maatilalle, jonne lukija on juurikään kuljetettu.
Ulkoa päin näytti kaikki rauhalliselta, miltei hymyilevältä. Kello viideltä aamulla aukeni talon iso portti tasangolle päin, jota saartaa metsä, kesäisin vihreänä verhona, talvisin synkkänä suruharsona — talon iso portti aukeni ja kylväjä asteli ulos selässä säkki tuhan sekaista siementä. Hänen jälkeensä lähti pihalta renki hevosen selässä matkalla eilen vaon päähän jätetyn auran luo. Sitten navettatyttö ajoi ulos ammuvan laumansa, jonka edessä härkä lönkytteli majesteetillisena hallitsijana ja jonka perässä lehmät ja hiehot iloisina kirmasivat — kaunisääninen kilikello eroitti niiden joukosta talon nimikkolehmän. Ja vihdoin, viimeiseksi, hiljaista ravia tepastelevan, voimakkaan normandilaisvalakan selässä ratsasti ulos itse Billot, isäntä, koko tämän pienoismaailman, tämän kansankatkelman sielu, elämänilmaus.
Välinpitämätön tarkkaaja ei olisi edes huomannut hänen lähtöään ja olisi noissa synkkien kulmien varjostamissa, pälyilevissä silmissä, noissa vähäisimmänkin melun sieppaavissa korvissa, tuossa maatilan ympäri tehdyssä kiertokäynnissä, jonka kestäessä hänen katseensa kuin metsästäjän, joka tutkii jälkiä ja vainuaa saalista, ei hetkeksikään kohonnut maasta, välinpitämätön tarkkaaja olisi kaikessa tässä nähnyt vain työstään huolehtivan tilanomistajan, joka tahtoo saada varmuuden, että päivä sujuu hyvin ja etteivät yöllä sudet ole hätyyttäneet lammaslaumaa, villisiat käyneet penkomassa perunamaata ja kaniinit järsimässä apilasta, elikot, jotka metsän suojassa ovat alttiita vain Orleansin herttuan ja metsänvartijoitten tappaville luodeille.
Mutta joka olisi päässyt kurkistamaan kelpo tilanhoitajamme sisimpään, olisi nähnyt jokaisessa hänen eleessään ja askelessaan jotakin paljoa vakavampaa.
Hän tähysteli pimeään nähdäkseen, hiiviskelikö talon lähettyvillä joku tuntematon kuljeksija.
Hän kuunteli hiljaisuutta havaitakseen, annettiinko Catherinen huoneesta päin jokin salainen merkki maantietä reunustavaan raitaviidakkoon tai kaivantoihin päin, jotka eroittivat tasangon metsästä.
Hän tuijotti näin kiinteästi maahan keksiäkseen jalanjäljen, jonka keveys ja pienuus olisi ilmaissut sen painajaksi aatelismiehen.
Vaikka, kuten olemme maininneet, Billotin piirteet seestyivät jonkun verran kun hän katseli Catherinea, tunsi tyttö edelleenkin joka hetki ympärillään isän epäluuloisen ilmapiirin. Pitkinä, yksinäisinä, ahdistavina talvi-iltoina hän kyseli itseltään, kumpi olisi toivottovampaa, sekö, että Isidor palaisi Boursonnesiin, vai että hän pysyisi kaukana näiltä tienoilta.
Emäntä Billot puolestaan oli palannut entiseen, mistään piittaamattomaan elintapaansa. Hänen miehensä oli tullut kotiin, hänen tyttärensä oli tervehtynyt. Hänen katseensa ei kantanut tätä ahdasta näköpiiriä kauemmaksi. Tarvittiinkin harjaantuneempaa silmää kuin hänen oli, jos mieli keksiä aviomiehen sydämessä piilevän epäluuloa, tyttären sydämessä ahdistavaa pelkoa.
Entä Pitou? Ylpeänä ja samalla kertaa surumielisenä elettyään suurenmoiset hetkensä kansalliskaartin kapteenina hän oli vaipunut tavanomaiseen mielialaansa, toisin sanoin suloiseen, hyvänsävyiseen alakuloisuuteen. Säännöllisesti joka aamu hän kävi muori Colomben puheilla. Ellei Catherinelle ollut kirjettä, pyörsi hän murhemielin takaisin Haramontiin, sillä hän päätteli, että päivänä, jona Catherine ei saanut Isidorilta kirjettä, ei nuorella tytöllä liioin ollut syytä muistella kirjeenkuljettajaa. Jos sen sijaan oli tullut kirje, pani hän sen hartaana piilipuun onteloon ja palasi kotiin usein vieläkin murheellisempana kuin päivinä, jolloin ei kirjettä ollut tullut, sillä hän päätteli, että Catherine muisteli häntä nyt vain välillisesti ja koska se kaunis aatelismies, jolta ihmisoikeuksien julistus tosin oli riistänyt kaikki arvonimet, muttei ollut voinut riistää miellyttävää käytöstä ja sulavuutta, oli se johtolanka, jonka välityksellä hän sai miltei mieltä viiltävästi tuta, että häntä muisteltiin.
Mutta, kuten helposti ymmärtää, Pitou ei ollut yksinomaan toimeton kirjeenkuljettaja. Vaikka hän olikin mykkä, ei hän silti ollut sokea. Torinoa ja Sardiniaa koskevan kuulustelun jälkeen, joka oli hänelle selvittänyt Isidorin matkan tarkoituksen, hän oli kirjeitten postileimoista huomannut nuoren aatelismiehen yhä oleskelevan Piemontin pääkaupungissa. Sitten eräänä päivänä postileimassa olikin Torinon tilalla Lyon ja kahta päivää myöhemmin eli joulukuun 25 päivänä tuli kirje, jonka postileimassa oli Lyonin tilalla Pariisi.
Pitoun ei tarvinnut paljoakaan jännittää ajatuskykyään todetakseen, että varakreivi Isidor de Charny oli lähtenyt Italiasta ja palannut Ranskaan.
Koska varakreivi nyt oli Pariisissa, ei kuluisi aikaa pitkälti, ennenkuin hän lähtisi Pariisista Boursonnesiin.
Pitoun sydäntä kouristi. Vaikka hän olikin päättänyt uhrautua, ei hänen sydämensä silti ollut tunteeton kokemaan tämän iskun tuottamaa mielenliikutusta.
Päivänä, jona tämä Pariisissa leimattu kirje saapui, hän päätti muka jäniksen pauloja virittääkseen mennä Susilehdon metsänvartija-alueelle, missä olemme nähneet hänen puuhailevan varsin menestyksellisesti varhaisemmassa kuvauksessamme.
Pisseleun maatila taas oli Haramontin tien varrella juuri sillä metsäpalstalla, jota sanottiin Susilehdoksi.
Ei siis tarvinnut ihmetellä, että Pitou poikkesi maatilalle.
Hän valitsi vierailunsa ajaksi hetken, jolloin Billot päivällisen jälkeen käväisi pelloillaan.
Tapansa mukaan Pitou oikaisi tasangon poikki, lähti Haramontista isoa maantietä, joka vie Pariisista Villers-Cotteretsiin, poikkesi isolta tieltä Nouen maatilalle ja eteni Nouen maatilalta notkojen kautta Pisseleun maatilalle.
Sitten hän kiersi aitauksen, sivuutti navetta- ja tallirakennukset ja joutui näin ison ajoportin eteen, jonka toisella laidalla olivat asuinrakennukset.
Vielä tällöinkin hän kulki totuttua tietänsä.
Maatilan portille saavuttuaan hän silmäili ympärilleen, kuten Billot olisi voinut tehdä, ja huomasi Catherinen ikkunansa ääressä.
Catherine näytti odottelevan. Hänen pälyilevä katseensa harhaili mihinkään pysähtymättä koko sillä laajalla metsäalueella, joka ulottuu Villers-Cotteretsin maantiestä Ferté-Miloniin ja Boursonnesiin.
Pitou ei tahtonut yllättää Catherinea. Hän siirtyi nuoren tytön näköpiiriin, jolloin tämän katse osui häneen.
Catherine hymyili hänelle. Pitou oli Catherinelle enää vain ystävä tai oikeammin Pitousta oli tullut enemmän kuin ystävä.
Pitou oli hänen uskottunsa.
»Sinäkö siellä, rakas Pitou», sanoi nuori tyttö, »mistä nyt tuuli käy, kun sinä tulet meille?»
Pitou osoitti hänen ranteestaan riippuvia pauloja.
»Päähäni pälkähti hankkia teille pari muhevaa, herkullista kaniinia, neiti Catherine, ja koska parhaat kaniinit löytää Susilehdosta siellä runsaasti kasvavan ajuruohon vuoksi, lähdin tavallista aikaisemmin liikkeelle nähdäkseni teidät ja kysyäkseni, kuinka nykyisin voitte.»
Catherine aloitti hymyilemällä Pitoun huomaavaisuudelle. Vastattuaan hymyllä hänen puhelunsa alkuosaan hän vastasi loppuosaan sanoilla:
»Kuinka nykyisin voin? Olet kovin ystävällinen, hyvä herra Pitou. Kun olin sairas, sinä hoivasit minua ja toipilasaikanani sinä pidit minusta jatkuvasti huolta, joten nyt olen melkein terve.»
»Melkein terve?» toisti Pitou ja huoahti. »Minä toivon, että olisitte ihan terve.»
Catherine punastui, huoahti hänkin, tarttui Pitoun käteen kuin ilmaistakseen hänelle jonkun tärkeän asian, mutta sitten hän varmaankin muutti mieltä, sillä hän hellitti käden, johon oli tarttunut, alkoi kävellä huoneessaan ikäänkuin nenäliinaa etsiäkseen ja löydettyään nenäliinan hän kuivaili sillä otsaansa, joka oli ihan hiessä, vaikka päivä olikin vuoden kylmimpiä.
Pitoun tarkkaavalta katseelta ei mikään näistä liikkeistä jäänyt huomaamatta.
»Teillä on minulle jotakin sanottavaa, neiti Catherine?» kysyi hän.
»Minulla? Ei… ei mitään… sinä erehdyt, rakas Pitou», vastasi nuori tyttö hämmentyneenä.
»Nähkääs, neiti Catherine», sanoi Pitou ponnistellen, »jos te tarvitsette apuani, älkää yhtään kursailko».
Catherine tuumi tai pikemminkin empi hetken, ennenkuin vastasi:
»Rakas Pitou, olet monesti todistanut, että voin luottaa sinuun ja minä olen sinulle siitä kiitollinen. Mutta vielä kerran, minä kiitän sinua.»
Sitten hän jatkoi hiljaa:
»Sinun on tarpeetonta käydä tällä viikolla postissa. Muutamaan päivään en saa kirjeitä.»
Pitou oli jo vastaamaisillaan, että oli aavistanut sitä, mutta malttoikin mielensä, sillä hän halusi nähdä, kuinka pitkälle nuoren tytön luottamus menisi.
Nuori tyttö rajoitti luottamuksensa äsken mainitsemaamme huomautukseen, jonka tarkoituksena yksinkertaisesti oli säästää Pitoulta turhat aamukävelyt.
Mutta Pitoulle tämä huomautus merkitsi enempääkin.
Isidor ei ilmeisestikään ollut kirjoittanut vain, että oli palannut Pariisiin. Ellei siis Isidor enää kirjoittaisi merkitsi se, että hän aikoi pian tavata Catherinen.
Kukaties juuri se Pariisissa päivätty kirje, jonka Pitou tänä aamuna oli pannut onttoon piilipuuhun, ilmoitti Catherinelle, että hänen rakastajansa tulisi pian häntä tervehtimään? Ehkäpä juuri se katse, joka Pitoun saapuessa paikalle oli harhaillut etäisyyksissä ja sitten suuntautunut häneen, olikin tapaillut metsänreunasta merkkiä, joka ilmoittaisi nuorelle tytölle, että hänen lemmittynsä oli jo saapunut?
Pitou odotti antaakseen Catherinelle aikaa harkita, olisiko hänellä jotakin luottamuksellista sanottavaa. Kun Catherine pysyi itsepintaisesti äänettömänä, sanoi hän:
»Neiti Catherine, oletteko huomannut herra Billotissa tapahtunutta muutosta?»
Nuori tyttö säpsähti ja vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä:
»Oletko sinä siis huomannut jotakin?»
»Neiti Catherine», vastasi Pitou päätänsä ravistaen, »varmasti koittaa vielä päivä — en tiedä koska — jolloin se mies, joka on aiheuttanut tämän muutoksen, saa kokea ikävän neljännestunnin. Muistakaa minun sen sanoneen teille.»
Catherine kalpeni.
Sitten hän katsahti Pitouhun terävästi ja sanoi:
»Miksi sanotte se mies ettekä se nainen? Sillä luultavastikin joku nainen eikä mies joutuu kärsimään tuosta salaisesta vihasta…»
»Ah, neiti Catherine, te ihan säikäytätte minut! Onko teillä syytä pelätä jotakin?»
»Hyvä ystävä», vastasi Catherine surullisesta »minä pelkään sitä, mitä muuan poloinen tyttö, joka on unohtanut asemansa ja rakastaa ylempäänsä, saa pelätä ärtyneen isän taholta».
»Neiti Catherine», uskalsi Pitou neuvoa, »minusta tuntuu, että teidän asemassanne…»
Hän vaikeni.
»Sinusta tuntuu, että minun asemassani…?» toisti Catherine.
»No niin, minusta tuntuu, että teidän asemassanne… Mutta ei», lisäsi hän, »tehän olitte kuolla, kun hän lähti luotanne hetkeksi pois. Jos teidän täytyisi luopua hänestä, kuolisitte ihan varmasti, enkä minä halua teidän kuolevan. Vaikka minun täytyisi nähdä teidät sairaana ja surullisena, niin mieluummin näen teidät sellaisena kuin siinä tilassa, jossa olitte Pleuxin tiellä… Voi, neiti Catherine, tämä on kovin ikävä juttu!»
»Vaiti!» kehoitti Catherine. »Puhelkaamme muista asioista tai älkäämme puhelko ollenkaan. Isä tulee.»
Pitou kääntyi Catherinen katseen osoittamaan suuntaan ja näki tosiaankin tilanhoitajan, joka tuli ratsullaan täyttä neliä.
Huomatessaan miehen Catherinen ikkunan alla Billot pysähtyi. Mutta sitten hän ilmeisesti tunsi Pitoun, koska jatkoi matkaansa.
Pitou astui jonkun askelen häntä vastaan, hymyillen ja hattu kädessä.
»Soo, soo, sinäkö se oletkin, Pitou. Tuletko tarjoutumaan päivälliselle, poikaseni?»
»En, herra Billot», vastasi Pitou, »en sellaista uskaltaisikaan.
Mutta…»
Tällöin hän oli huomaavinaan Catherinen katseen kehoittavan häntä jäämään.
»Mutta mitä?» kysyi Billot.
»Mutta… jos te kutsutte, niin mielelläni suostun.»
»Olkoon menneeksi, minä kutsun sinut», sanoi tilanhoitaja.
»No, sitten minäkin jään», vastasi Pitou.
Tilanhoitaja kannusti hevostaan ja ratsasti tallipihaan.
Pitou kääntyi puhuttelemaan Catherinea.
»Tahdotteko tosiaankin minun jäävän tänne?»
»Kyllä… Isä on tänään tavallista synkempi.»
Sitten hän kuiskasi:
»Oh, hyvä jumala, aavistaako hän jotakin?»
»Mitä sitten, neiti Catherine?» kysyi Pitou, joka oli kuullut nuoren tytön kuiskauksen.
»Ei mitään», vastasi Catherine, vetäytyi huoneeseensa ja sulki ikkunan.