JÄÄHYVÄISET
Jää hyvästi, Suzon, sa armaista parhain, sa syksyni ruskea ruusupuu! Se lempi, mi katkesi kesken ja varhain, se viimeksi kaikista unhoittuu. Mut helmaasi jäädä mun ei ole suotu, lien kiertotähtenä käymähän luotu… Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, vaikk' outo ja orpo on tieni.
Niin raskas on lähteä luotasi, kulta, ja lohdutukseni ainoa tää: sain kerran juoda sun huultesi tulta ja parmahillasi levähtää, käsivartemme kerran toisiaan kauloi ja rintamme yhteis-onnesta lauloi. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, yön usviin häipyvi tieni.
Jo hirnuu orhini odottavainen…
Ah lapsi, ah lapsi, sa naurat vaan!
Sa kaihtava, kiehtova keijukainen,
sa etkö siis antau milloinkaan!
Tuon tahdon ma oppia iloisuuden,
tuon julman ja lempeän tunnottomuuden.
Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni,
päin riemuja viittovi tieni!
Mut armaampi aatella on suruasi mykkää, sua kyynel kahdesti kaunistaa, kun nään, miten sydämesi silmästä sykkää ja katsees kaihoa kangastaa, se kertoo sen, mit' ei kerrota kielin, sitä kuoleman hetkellä muistella mielin .. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, mut murhetta täynnä on tieni.
Ah, laps, älä lempemme muistoa hukkaa, jos syys sen helpehet karistaa, sa katso kauniisti kuollutta kukkaa ja siunaa tuhkaansa raukenevaa! Ma kuvasi ainiaks syömmeeni suljen, sua muistelen aina, kunnekka kuljen. Mun lähteä täytyy, lemmikki pieni, elon aavoille vie minun tieni!
KATKELMA RUNOELMASTA "ELOKUUN Yö"
Viel' lintukin liverrellen liitää ilmojen pieltä, vaikk' laulupuunsa on poissa ja tuulet tupansa kaas, ja kasteruusu, mi kuihtuu uuden, kaunihin tieltä, ei tuosta katkaisijalleen kanna katkeraa mieltä: se päivän kukki ja valmis on yöhön taas.
Ah, alla heiluvan heinän ja uhkuvan hedelmätarhain
ijät uinuu äänetön, kalpea kalmistomaa!
Mut kuolottomuutta me kurkoitamme myöhään ja varhain,
vaikk' turha on kamppaus tuo ja elämänviisaus parhain:
vain kärsiä paljon ja paljon unhoittaa.
Kova kallion pintakin kätkee, tuhkaks kallehin muuttuu,
pois murtuu vanha ja uudelle sijaa suo,
ja toinen kokoo sen, mikä toiselta onnesta puuttuu.
On mieletön mies, joka kumpujen kukkais-silmille suuttuu,
jos juurensa voimaa hautojen mullasta juo.
Siis tulkoon kuolema vaan, tuo kantaja kamalan veron!
Ma lemmin ja särkyköön sydän ja unelmat elämäntyön,
ma lemmin ja suuteloon yhteen nyt vaihdan henkeni neron,
ma lemmin ja tuntea tahdon tuskat tappavan eron
ja kylpeä kyynelmerta ijäisen yön!
Ma lemmin ja suruani soittelen neitojen kisailun mailla
helinässä hullujen öiden ja hetkien hukkuvien.
Ja salaisuuteni laulan ilmi ma lapsen lailla:
olen vannonut yksin olla, ainiaan armasta vailla,
mut elää ja kuolla vankina rakkauden!
Sydän loukattu, synkkä jos liet, et viel' ole valkea vainaa: olet kukkanen maan, joka päivälle puhkeilee. Siis lemmi ja aukene taas, ja rinta rintahan paina! Joka kerran tuskan sai, hän tahtoo tuskansa aina, joka kerran lempi, hän ikänsä himoitsee!