V.

Sigismund Planus vapisee kassansa tähden.

— Vaunut, ystävä Chorche?… Vaunut, minulle?… Ja mitä varten?…

— Minä vakuutan, kallis Risler, että ne ovat teille välttämättömät. Joka päivä yhteytemme ja asiamme laajenevat; yhdet vaunut eivät meille riitä. Eikä muutoin ole sopivaakaan aina nähdä toisen osakkaan ajavan, toisen kävelevän. Uskokaa, se on välttämätöin meno, ja se luetaan, tietysti, asiamme yhteisiin kulunkeihin. No, antautukaahan toki.

Se olikin oikea antautuminen.

Mielestään Risler ikäänkuin varasti jotakin ostaessaan nuo ylelliset vaunut; Georgesin karttamisesta hän sentään vihdoin myöntyi, ajatellen itsekseen:

— Sidoniepa on oleva tyytyväinen!

Miesparka ei aavistanut, että Sidonie itse kuukausi takaperin oli valinnut Binderin luonta vaunut, joita Georges Fromont tarjosi ja jotka muka pantiin yhteisille kulungille, siks' ett'ei mies siitä huolestuisi.

Hän oli semmoinen koko ikänsä, petetyksi määrätty olento, tuo kelpo Risler. Hänen synnynnäinen rehellisyytensä ja luottamuksensa ihmisiin ja asioihin, mikä oli pohjana hänen perin suorassa luonnossaan, olivat jo jonkun aikaa sitte kasvaneet kaksinkertaisiksi levottomuuksista, joita hänellä oli tuosta Rislerin painimen hankkeesta, joka oli määrätty kumoomaan koko seinäpaperi-teollisuuden ja joka, hänen silmissään esitti hänen osuusmaksuaan yhtiössä. Jätettyään kaavapiirroksensa ja pienen työhuoneensa, oli hän aina ajatuksiin vaipuneen näköinen, niinkuin ne, joilla on elämänsä toisella ja huolensa toisella haaralla. Mikä onni myöskin hänelle nähdä, palatessaan, rauhaisan kotonsa, vaimonsa hyvällä tuulella, aina koreana ja hymyilevänä. Voimatta selittää muutoksen syytä, näki hän todeksi, että jonkun aikaa jo "pikkuisensa" ei ollut sama häntä kohtaan, kuin ennen. Nyt salli hän Rislerin ottaa vanhat tapansa: piipun jälkiru'an aikana, pienen ruokalevon päivällisen jälkeen, yhtymykset olutmyymälässä herra Chèben ja Delobellen kanssa. Heidän kotonsakin oli muuttunut ja kaunistunut. Päivä päivältä mukavuus teki sijaa loistoisuudelle. Huokeista kukkapöytäin keksinnöistään ja tulipunaisesta salistaan muutti Sidonie hienoihin kuoseihin, antiikki huonekalujen sekä harvinaisten fajansien käyttämiseen. Hänen huoneensa oli verhottu heleänsiniseen silkkiin ja sisustettu kuni hohtokivi-lipas ikään. Flyygeli, kuuluisaa tekoa, seisoi salissa vanhan paikalla, eikä enää kahdesti viikossa, vaan joka päivä nähtiin laulun-opettajattaren Dobson'in tulevan, romansi-kääre käsissä.

Hän oli jotenkin omituinen tyyppi tuo nuori vaimo ameriikkalaista syntyperää, jonka, ikäänkuin sitroonin soseen väriset, happamen vaaleat hiukset valuivat vimmastuneelle otsalle ja metallin sinerville silmille. Koska hänen miehensä oli estänyt hänet astumasta näyttämölle, niin hän antoi laulu opetusta ja lauloi itse muutamissa porvariperheissä. Elämällä tuossa sävelmien te'ennäisessä mailmassa, oli hän joutunut jonkinmoiseen senttimenttaaliseen toivottomuuteen.

Hän oli romanssi itsekin. Hänen suussaan näkyi "lempi"- ja "into-himo"-sanoilla olevan senkin seitsemänkymmentä tavuuta, sillä semmoisella osoitteella lausui hän ne. Oi! osoite. Sitäpä juuri mistress Dobson piti kaikkea muuta ylempänä, ja sitä hän koki turhaan jaella oppilaalleen.

Silloin oli tuon "Ay Chiquita'n" kaunis aika, jolla Parisi kokonaiset vuoden ajat kulkkuansa huuhtoi: Sidonie opetteli sitä tunnollisesti, ja koko aamun kuultiin hänen laulavan:

Minulle kerrottiin sun naivan;
Siis mua vartos kuolema…

— Kuolemaaaaa! keskeytti osoitteellinen rouva Dobson, voipuvasti painaen pianon mustaa kosketinta; ja hän kuolehtui todellakin, loi vaaleat silmänsä kattoon ja heitti päänsä huimasti taaksepäin. Niin pitkälle ei Sidonie koskaan tullut. Hänen ilkkuisat silmänsä ja elämää uhkuvat huulensa eivät olleet luodut eolilaisen harpun hellätuntoisuuksia varten. Offenbach'in tahi Hervè'n soinnut, äkkiarvaamattomien säveleiden maustamina, joissa autetaan liikkeelle päännyökkäyksellä tahi lanteen heilauksella, olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin; mutta hän ei tohtinut sitä tunnustaa raukeamieliselle opettajattarelleen. Ja, vaikka häntä olikin paljon laulatettu neiti Le Mire'n luona, oli hänen äänensä vielä nuori ja jotenkin sievä.

Ollen seuraa vailla, sai Sidonie vähitellen ystävän itselleen laulun-opettajattarestaan. Hän piti hänen aamiaisella, vei mukanaan ajamaan uusissa vaunuissa ja kaikenlaisille ostoksille. Rouva Dobson'in senttimenttaalinen ja säälivä ääni taivutti hänen salaisuuksien uskomiseen. Hänen alituiset valituksensa näkyivät tahtovan vetää puoleensa muitakin. Sidonie puheli hänelle Georges'ista, heidän lemmestään, lievittäen vikaansa vanhempiensa julmuudella, jotka muka väkisen olivat naittaneet hänen rikkaan ja häntä paljoa vanhemman miehen kanssa. Rouva Dobson oli heti altis heitä auttamaan; ei sillä, että hän olisi ollut luusittava, mutta tuolla pikku vaimolla oli intohimo intohimoon ja taipumus romantillisiin juoniin. Ollen onnetoin perheessään ja naitu hammaslääkärin kanssa, joka häntä löi, oli hänestä kaikki miehet hirviöitä, ja olletikin Risler parka näytti hänestä hirmuiselta itsevaltiaalta, jota hänen vaimollaan oli oikeus vihata ja pettää.

Tämäpä oli toimellinen ja sangen hyödyllinen tuttava. Pari kolme kertaa viikossa toi hän looshin Oopperaan tahi muihin pieniin hyvin menestyviin teaattereihin, jotka yhden vuoden ajan kuluessa panevat koko Parisin liikkeelle. Rislerin silmissä tulivat paikat rouva Dobsonilta; niitä oli hänellä vaikka kuinka paljo kaikissa lauluteaattereissa. Poloinen ei aavistanut, että pienin looshi "ensimmäiseen näytäntöön" oli usein maksanut kymmenen tai viisitoista louis'ia hänen osakkaalleen. Todellakin liian helppoa pettää moista miestä. Hänen tyhjentymätöin herkkäuskoisuutensa otti levollisesti vastaan kaikki valheet, ja sitte ei hän tietänyt mitään tuosta, tekomailmasta, jossa hänen vaimonsa alkoi käydä tunnetuksi. Risler ei häntä seurannut koskaan. Harvoina kertoina, heidän avionsa alussa, jolloin hän oli mukana teaatterissa, oli hän häpeällisesti nukkunut, liian yksinkertainen kun oli huoliakseen yleisöstä ja liian hidasajatuksinen viehättyäkseen näytelmästä. Myöskin oli hän äärettömän kiitollinen rouva Dobsonille, että hän täytti hänen sijansa, Sidonien vieressä. Rouva Dobsonpa teki sen niin mielellään.

Iltaisin, kun vaimonsa lähti, aina muhkeasti puettuna, katseli Risler häntä ihmetellen aavistamatta hintaa, mitä hänen vaatteensa maksoivat, saatikka kuka ne maksoi, ja niitäkään epäilemättä, odotti hän häntä, kotinurkassaan, piirustellen ja onnellisena voidakseen sanoa: "Kyllä maar' hänellä on hauska!"

Alakerroksessa Fromont'in talossa näyteltiin samallaista komediaa, mutta muutetuin roolein. Siellä taas nuori vaimo istui kotoa vartioimassa. Joka ilta, puolen tuntia Sidonien lähdettyä, aukeni suuri portti Fromont'in vaunuille, jotka kiidättivät häntä klubiin. Kauppa vaatii omansa. Korttipöydän ääressä pannaan suuret asiat kynällensä, ja sinne on mentävä ell'ei tahdota kauppahuonetta vähentää. Claire uskoi sen suoraan. Miehensä lähdettyä oli hän hetken suruissaan. Hän olisi niin mielellään pitänyt hänen luonaan tahi lähtenyt ulos käsitysten hänen kanssaan yhdessä huvittelemaan. Mutta nähdessään lapsensa, joka jokelteli lieden ääressä ja telmi pikkuisilla punaisilla jalkasillaan, riisuttuansa, rauhoittui äiti piakkoin. Ja sitte "asiat," tuo kauppiasten valtionperuste auttoi häntä aina altistumaan.

Georges ja Sidonie tapasivat toisensa teaatterissa. Yhdessä ollessaan tunsivat he alussa turhamielisyyden tyytymystä. Heitä katseltiin kovin. Sidonie oli nyt todenperään sievä ja hänen näppärät kasvonsa, jotka tarvitsivat kaikkia kuosin eriskummallisuuksia tehdäkseen todellisen vaikutuksensa, soveltuivat niihin niin hyvin, että ne näkyivät varten vasten hänelle keksityiltä. Hetken kuluttua, he menivät pois, ja rouva Dobson jäi yksin looshiinsa. He olivat vuokranneet pienen asunnon Gabrielin kadun varrella Champs-Elyséesin pyörön luona, — Le Miren työhuoneen tyttöjen haaveksima, — kaksi komeata ja rauhallista suojaa, jossa rikkaiden asuntojen hiljaisuus, ainoastaan vierivien vaunujen häiritsemänä, suloisesti heidän lempeänsä verhosi. Vähitellen rikokseensa totuttuaan, ilmestyi Sidonieen rohkeita mielihaluja. Siitä asti kuin hän oli ollut työssä, oli hänen muistissaan säilynyt tanssijaisten ja kuuluisien ravintoloiden nimet, joihin hänen nyt teki mieli mennä, samoin kuin hän tyytyväisenä näki itselleen auvaistavan selko selälleen suurien ompelijattarien ovet, joista hän i'ässään ennen ei ollut tuntenut muuta kuin kilvet. Tätähän hän etenkin etsi rakkaudessaan nuoruutensa murheiden ja nöyryytyksien korvaukseksi. Ei mikään häntä huvittanut niin paljon kuin, esimerkiksi, tultuaan teaatterista tai yömatkalta Bois'ista, illallinen Café Anglaisissa, ylellisen paheen pauhinassa. Noilla alituisilla matkustuksillaan oppi hän puhe- ja käytöstapansa, rohkeat lauselmansa ja vaatteidensa leikkaukset, jotka toivat vanhan kauppahuoneen porvarilliseen piiriin sen ajan Parisi-Cocotten tarkan ja hurjan kuvauksen.

Tehtaalla alettiin epäillä jotakin. Köyhimmätkin työnaiset tekevät tuota pikaa tiukan pu'usta… Kun rouva Risler lähti ulos kolmen aikaan, katseli häntä viisikymmentä paria karsasta ja kirkasta silmää lymyten kiillotushuoneen ikkunoiden takana, nähden hänen rikollisen omantuntonsa pohjaan komeiden pukineiden läpi.

Vaarin pitämättä siitä, lentää levisivät tuon pienen hurjan kaikki salaisuudet hänen ympärilleen, kuni nauhat, jotka häilyivät hänen paljaalla niskallaan; ja hänen kymmenellä napilla varustettuihin, kultajalkineihinsa hienosti kengitetyt jalkansa kertoelivat hänen käydessään kaikenlaisista salaisista juoksuista, lattiapeitoilla verhotuista portaista, joita ne astui yöllä illalliselle, ja lämpimistä turkiksista, joihin hän kääriytyi vaunujen kiertäessä järveä lyhtyjen pilkoittamassa pimennossa.

Työmiehet nauraa virnuttelivat, keskenään kuiskutellen: "Katsokaapas tuota veikelettä!… Sepä kummallisesti on puettu ulos mennäkseen… Ei hän ainakaan kirkkoon lähteäkseen ole noin itseään koristellut… Ja ajatelkaa sitte, että hän kolme vuotta takaperin kulki joka aamu oppiin sadevaipassaan ja kahden sousin kastanjat taskussa hyppysiään lämmittääkseen… Nyt sitä vaan vaunuissa ajellaan…" Ja talkki-kiven pölyssä, talvet ja kesät yhä punaisten uunien tohinassa, moni köyhä tyttö ajatteli salliman oikkuja, jotka yht'äkkiä muuttavat naisen elämän, ja kävi uneksimaan kaunista hämärää tulevaisuutta, joka ehkä häntäkin odotti, vaikk'ei hän sitä aavistanut.

Kaikki pitivät Rislerin petettynä miehenä.

Kaksi tehtaan työmiestä — uskollista Folies-Dramatiques'issa kävijää — vakuutti nähneensä rouva Rislerin useita kertoja teaattereissa muutaman kansalaisen seurassa, joka kätkeytyi looshin perälle. Akilles ukkokin kertoi ihmeellisiä juttuja… että Sidoniella oli lemmitty, oli useampiakin lemmittyjä, sitä ei kukaan epäillyt. Vaan ei kukaan ollut vielä ajatellut Fromont nuorempaa.

Yhtä kaikki Sidonie ei ollut varovainen suhteissaan häneen. Päin vastoin näytti hän sillä koreilevan ja juuri se ehkä pelasti heidät. Monta kertaa seisotti hän hänen julkeasti portailla sopiakseen yhtymyksestä iltasella. Monta kertaa pani hän hänen vaseti vapisemaan puhumalla hänelle vasten silmiä kaikkien nähden. Ensimmäisen hämmästyksen ohi mentyä, oli Georges hänelle kiitollinenkin hänen rohkeudestaan, pitäen sen ylellisenä rakkauden intona. Siinä hän erehtyi.

Erittäinkin olisi Sidonie tahtonut, mielessään toki oikein sitä hyväksymättä, että Claire heidät huomaisi, kohottaisi ikkunan uudinta ja saisi epäluulon siitä mitä oli tekeillä. Häneltä puuttui vaan, ollakseen täydellisesti onnellinen, kilpailijattarensa mustasukkaisuus. Mutta turhaan tavoitteli hän sitä; Claire Fromont ei huomannut mitään, hän eli kuin Risler, järkähtämättömässä suruttomuudessa.

Vanha rahaston hoitaja Sigismund, hän vaan oli todellisesti levotoin. Eikä hän vielä ajatellut Sidonieta, kun hän, kynä korvan takana, seisattui hetkeksi tilissään, tuijottaen ristikkonsa läpi pienen puutarhan märkään maahan. Hän ajatteli vaan isäntäänsä, herra Chorchea, joka nyt otti paljo rahaa kassasta juoksevia menojaan varten ja hämmensi kaikki hänen kirjansa. Joka kerta oli uusi veruke. Hän tuli luukulle kysyen huolettomasti:

"Onko teillä pikkuisen rahaa, hyvä Planus?… Minut taas nylkivät eilen illalla kortin lyönnissä, enkä tahtoisi lähettää pankkiin niin vähää varten…"

Sigismund Planus aukasi, ikäänkuin vastenmielisesti kassansa, antaakseen vaaditun summan, ja kauhulla muisti hän sitä päivää, jolloin herra Georges, joka silloin oli kahdenkymmenen vanha, tunnusti sedälleen hävittäneensä pelissä muutamia tuhansia franceja.

Ukko kammoksui klubia ja halveksi kaikkia sen jäseniä. Kun siihen kuuluva rikas kauppias, kerran tuli tehtaalle, sanoi Sigismund häikäilemättä:

— Piru vieköön teidän klubinne… Kahdessa kuukaudessa on herra
Georges jättänyt sinne yli kolmekymmentä tuhatta francia.

Toinen purskahti nauruun:

— Mutta tehän erehdytte, ukkoseni… siitä on vähintäkin kolme kuukautta, kun emme ole nähneet isäntäänne.

Planus ei väittänyt vastaan; mutta hänen mielessään syntyi kauhea ajatus, jota hän hautoi koko päivän.

Kosk'ei Georges käynyt klubissa; missäs hän sitte vietti iltansa? minne hukkasi hän niin paljo rahaa?

Selvään piileili sen alla joku naisjuttu.

Siitä asti kuin tuo ajatus hänelle johtui mieleen, alkoi Sigismund Planus totisesti vavista kassansa tähden. Tuo vanha karhu Bern'in kantoonista, joka oli jäänyt naimattomaksi eläessään, pelkäsi hirmuisesti naisia ylipäätään ja Parisittaria erittäinkin.

Ennen kaikkia, rauhoittaakseen oman tuntonsa, piti hän velvollisuutenaan ilmoittaa siitä Rislerille. Alussa teki hän vaan viittauksia:

— Herra Chorche menettää paljon rahaa, sanoi hän eräänä päivänä.

Risler ei ollut siitä milläänkän:

— Minkä minä sille teen, Sigismund ukkoseni?… Hänellä on oikeutta siihen.

Kelpo mies ajatteli niinkuin hän puhuikin. Hänen silmissään oli Fromont nuorempi talon itsenäinen herra. Sepä koreata olisi, tosiaankin, jos hän, Risler, vanha piirustaja, rupeaisi muistutuksia tekemään. Rahaston hoitaja ei uskaltanut siitä enää hiiskuakaan, kunnes kerran eräästä suuresta shaalimakasiinista tarjottiin kuuden tuhannen francin tili.

Hän meni tapaamaan Georges'ia hänen työhuoneestaan;

— Onko tämä maksettava?

Georges Fromont oli hiukan hämmästyksissään. Sidonie oli unhottanut ilmoittaa hänelle tuosta uudesta ostoksesta; hän teki nyt mielin määrin mitä tahtoi.

— "Maksakaa, maksakaa, Planus hyvä…" sanoi hän hämillään, ja lisäsi: "Pankaa se Fromont nuoremman tilille… Se on minulle toimitettavaksi annettu asia…"

Sinä iltana näki ukko Sigismund, lamppua sytyttäessään, Rislerin kulkevan puutarhan poikki, ja koputti hänelle ikkunaan:

— Se on nainen, sanoi hän ihan hiljaa… Nyt minulla on todistuksia…

Lausuessaan tuon kauhean sanan "nainen", vapisi hänen äänensä pelosta, joka kuitenkin hälveni tehtaan jyrinässä. Työn pauhina kuului silloin katalalta tuosta onnettomasta rahaston hoitajasta. Hänestä näytti että kaikki nuo käynnissä olevat koneet, kauhea torvi, joka savua heittää tupsutteli ja eri toimissaan olevien työmiesten hälinä, että kaikki tuo pauhasi, liikkui ja uupui pienen, salaperäisen, samettiin puetun ja jalokivillä koristetun olennon vuoksi.

Risler pilkkasi häntä, eikä ottanut uskoakseen. Hän tunsi ammon ajoista maanmiestensä kiihkon nähdä kaikessa naisen turmiollista vaikutusta. Sentään johtuivat ukon sanat toisinaan hänen mieleensä, erittäin iltaisin, yksinäisyyden hetkinä, kun Sidonie, lähettyään rouva Dobsonin kanssa teaatteriin, kaiken pukemismetelin jälkeen, jätti huoneensa hyvin tyhjäksi niin kohta kuin hänen pitkä laahuksensa oli kulkenut kynnyksen yli. Kynttelit paloivat kuvastimen edessä; pienet toaletti kapineet, hajallaan ja mullin mallin huoneessa ilmaisivat hurjia oikkuja ja liikanaisia menoja. Risler ei huomannut mitään, ainoastaan silloin, kun hän kuuli Georges'in vaunujen ajavan pihalla, oli hänen paha olla ajatellessaan, että alakerrassa rouva Fromont vietti iltansa yksin. Poloinen! Jos sentään oli totta, mitä Planus sanoi… Olikohan Georges'illa talous kaupungissa… Oi! se olisi hirmuista.

Silloin ei hän mennyt työhön, vaan sen sijaan alas kysymään, oliko rouva tavattavana, ja katsoi velvollisuudekseen pitää hänelle seuraa.

Tytti oli jo levolla; mutta pieni myssy ja siniset jalkineet vetelehtivät vielä valkean ääressä lelujen joukossa. Claire luki tai teki työtä, ja hänen vieressään istui hiljaa hänen äitinsä, yhä hieroen, innokkaasti tomuttaen, ja puhaltaen kellokoteloon, ja kymmenen kertaa peräkkäin tuolla itsepäisellä kiihkolla ottaen ja pannen saman esineen paikalleen tuskallisella liikkeellä. Ei hänkään, kelpo Risler, ollut liian iloinen seuran pitäjä; mutta se ei estänyt nuorta vaimoa kohtelemasta häntä ystävällisesti. Hän tiesi kaikki mitä Sidoniesta puhuttiin tehtaalla; ja vaikk'ei hän uskonut puoliakaan, niin ahdisti hänen sydäntään nähdä tuon mies raukan niin usein vaimonsa jättämänä. Molemmin puolinen sääli oli noiden rauhallisten suhteiden pohjana, eikä ollut liikuttavampaa niitäkään kuin nähdä noiden molempien hyljättyjen surkuttelevan ja koettelevan huvitella toisiaan.

Istuessaan keskellä salia pienen valaistun pöydän ääressä, tunsi Risler itsessään vähitellen kodon lämpöä ja ympäröivien esineiden sopusointua. Siellä näki hän kaluston, jonka hän tunsi kaksikymmentä vuotta aikaa ja vanhan isäntänsä kuvan, ja rakas rouva "Chorche," joka istui kumartuneena hänen vieressään jonkun sievän ompelutyön ääressä, näytti hänestä vielä nuoremmalta ja herttaisemmalta noiden vanhojen muistojen keskellä. Ajoittain nousi hän ylös ja meni katsomaan makaavaa lasta, jonka kevyt huokuminen kuului viereisestä suojasta. Tietämättään miksi, mutta Rislerin oli täällä parempi, mieluisampi olla, kuin kotonaan; sillä välistä oli hänestä hänen kaunis asuntonsa, jonka ovet yhtä mittaa aukenivat ja sulkeutuivat Sidonien pikaisia kulkuja varten, aution, tuulien valtaan heitetyn kojun näköinen. Hänen kotonaan elettiin nuotio elämää, täällä asuttiin. Huolellinen käsi hoiti järjestystä ja somuutta. Piiriin asetetut tuolit ikäänkuin juttelivat hiljaa keskenään, ihanasti palaa räiskieli valkea takassa ja tytin pikku myssy sinisine nauhoineen muistutti lapsen suloista hymyä ja katsetta.

Silloin, Clairen ajatellessa, että tuommoinen oiva mies olisi ansainnut toisellaisen elämän kumppanin, arveli Risler, nähdessään nuo tyynet ja kauniit kasvot puoleensa käännettyinä sekä nuo lempeät, älykkäät silmät, minkähän ruojan tähden Georges Fromont oli hyljännyt noin ihanan vaimon.