VI.
Sidonien kosto.
Ei koskaan ollut Sigismund Planus, asuessaan yli kaksikymmentä vuotta Montrougessa, tullut niin myöhään kotia, edeltäpäin ilmoittamatta sisarelleen. Neiti Planus oli kovassa tuskassa hänkin. Eläen yhtä pitäen sekä mielen että kaiken puolesta veljensä kanssa ja omaten saman sielun häntä ja itseään varten, oli vanha piika useimpina kuukausina tuntenut kajahdusta rahastonhoitajan kaikista huolista, kaikista vastuksista; ja häneen oli vielä jäänyt suuri herkkyys vavista ja olla liikutettu. Jos Sigismund vallankin myöhästyi ajatteli hän:
— Voi! Herra Jumala… Kun ei vaan olisi jotakin tapahtunut tehtaalla!
Senpä tähden tänä iltana, kun kanakansa oli lentänyt orrelle nukkumaan ja päivällinen oli korjattu kenenkään siihen koskematta, oli neiti Planus käynyt istumaan pieneen matalaan saliin, ja odotti, mieli täynnä ahdistusta.
Vihdoin soitettiin yhdentoista aikaan. Se oli arka ja surullinen kellonsoitto, joka ei mitenkään ollut Sigismundin lujan käteenoton kaltainen.
— Tekö se olette, herra Planus?… kysyi vanha neiti ylhäältä portailta.
Se oli hän; vaan hän ei tullut yksin. Iso kyyryselkäinen vanhus seurasi häntä ja sanoi sisään astuessaan hyvää päivää verkallisella äänellä. Silloin vasta tunsi neiti Planus Risler vanhemman, jota hän ei ollut nähnyt uuden vuoden käynnistään saakka, se on vähää ennen kaikkia tapahtumia tehtaalla. Hänen oli vaikea pidättää säälin huudahdusta; mutta molempien miesten vakavan äänettömyyden edessä käsitti hän, että oli oltava vaiti.
— Neiti Planus, sisareni, pankaa puhtaat raidit vuoteeseni.
Ystävämme Risler tekee meille kunnian makaamalla meillä tänä yönä.
Vanha piika meni heti kohta valmistamaan huonetta melkein hellällä huolella; sillä tiedetäänhän, että paitsi herra Planus-veljeäni, Risler oli ainoa poikkeus yleisestä hylkäämisestä, johon hän luki kaikki miehet.
Lähtiessään kahvilaulajaisista, oli Sidonien mies alussa ollut tuokion hirvittävässä mielen liikutuksessa. Hän astui käsitysten Planuksen kanssa, hervotoinna koko ruumiiltaan. Nyt ei ollut enää kysymystä mennä hakemaan kirjettä ja kääryä Montrougesta.
— Anna minun olla… mene pois… sanoi hän Sigismundille, minä tarvitsen olla yksinäni.
Mutta tämäpä olisi kyllä kavahtanut heittämästä hänet siten epätoivoonsa. Rislerin huomaamatta, vei hän hänen kauas tehtaalta, ja sydämensä älykkäisyyden puhuessa vanhalle rahaston hoitajalle, mitä hänen oli sanominen ystävälleen, ei hän koko matkalla puhunut hänelle muusta kuin Franssista, hänen pienestä Franssistaan, jota hän kovin rakasti.
"Se, niin, se se oli rakkautta, ja oikeata ja lujaa… Petosta, ei ollut pelättävää semmoisilta sydämmiltä!"
Puhellessaan olivat he jättäneet pauhuisan keski-Parisin. He kävelivät nyt satamia pitkin, kulkivat Jardin des Plantes'in ohi, tulivat sisään Saint-Marceau'n etukaupunkiin. Risler antoi viedä itseään. Planuksen sanat tekivät hänelle kovin hyvää!
Siten saapuivat he lähelle Bièvreä, sillä kohdin määlikkäin ympäröimää, joiden suuret kuivatustelineet pienapuineen siinsivät taivaan kantta vasten: sitte Montsouris'in äärettömille tasangoille, aavoille tantereille, polttamille ja hivuttamille tulihengähdyksen, jota Parisi levittää ympäri jokapäiväisen työnsä, kuni jättiläislohikäärme, jonka savu- ja höyryhenki ei kärsi mitään kasvullisuutta kantomatkallaan.
Montsouris'ista Montrougen linnoituksiin on askel vaan. Kerran sinne tultua, ei Planuksen ollut kovin vaikea saada ystävätään luokseen. Hän ajatteli syytäkin, että hänen tyyni kotinsa, rauhallisen ja hartaan veljellisen ystävyyden näkö tuottaisi tuon onnettoman sydämeen ikäänkuin esima'un onnesta, joka odotti häntä hänen veljensä Franssin rinnalla. Ja, todellakin, tuskin olivat he astuneet taloon, kuin pienen talon herttaisuus jo teki vaikutustaan.
— Niin kyllä, sinä olet oikeassa, vanha mies, sanoi Risler astuessaan suurin askelin matalassa salissa, minun ei ole enää ajateltava vaimoani. Hän on kuin kuollut minulta nyt. Minulla ei ole enää mailmassa, kuin pieni Franssini… En tiedä vielä tuotanko hänet tänne, vai menenkö hänen luo, se on vaan varma, että tulemme elämään yhdessä… Minä, joka niin kovin halusin omata pojan. Siinä se nyt löytyi, poikani. Muita en tahdokaan. Kun ajattelen, että kerran tahdoin kuolla… Eihän tok! Hän olisi ollut siitä liian onnellinen tuo rouva tuolla!… Minä tahdon elää, päin vastoin, elää Franssin kanssa ja ainoastaan häntä varten.
— Bravo! sanoi Sigismund, kas semmoisena minä tahdoin nähdä sinut.
Samassa tuli neiti Planus ilmoittamaan, että huone oli valmis.
Risler pyysi anteeksi vaivasta, jonka hän heille saattoi.
— Te asutte täällä niin hyvin, niin onnellisina… Todellakin vahinko tuoda teille suruani.
— Oh! vanha mies, sinä voit tehdä itsellesi samallaisen onnen, sanoi kelpo Sigismund säteillen… Minulla on sisareni, sinulla veljesi. Mitäs meiltä sitte puuttuu?
Risler hymyili epämääräisesti. Hän jo oli näkevinään itsensä Franssin kanssa pienessä rauhallisessa ja kvääkarin tapaisessa talossa, kuin tämä oli.
Todella oli ukko Planuksen ajatus hyvä.
— Lähde makaamaan, sanoi hän riemuitsevan näköisenä. Me tulemme näyttämään sinulle huoneen.
Sigismund Planuksen huone oli suoja alakerroksessa, suuri yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu suoja puuvilla uutimineen ikkunoissa ja rankisessa ynnä pienine nelisnurkkaisine mattoineen tuolien edessä, kiiltävällä permannolla. Äiti-rouva Fromontillakaan ei olisi ollut mitään moittimista sen järjestyksessä ja kunnossa. Laudoille, jotka muodostivat kirjaston, oli muutamia kirjoja rivitetty. Onkijan käsikirja, Täydellinen emäntä, Barèmén korkolaskut. Se oli talon tieteellinen puoli.
Ukko Planus katseli ympärilleen ylpeästi. Vesilasi oli paikallaan pähkinäpöydällä, partaveitsilipas toaletilla.
— Näet sen, Risler… Kaikki löytyy, mitä tarvitaan… Muutoin jos sinulta jotakin puuttuisi, niin ovat avaimet paikoillaan… et muuta, kuin aukaiset vaan… Ja katso, kuinka kaunis näköala täältä on… Nyt on hiukan pimeä; mutta huomen aamuna, herätessäsi, saat nähdä se on komeata.
Hän aukaisi ikkunan. Alkoi sataa suuria sadepisaroita ja salamat, viiltäen pimeyttä, valaisivat pitkän, äänettömän juovan penkereitä, jotka levisivät etäällä sananlennätin patsaineen rivittäin tai mustine kasemattiporttineen. Ajoittain, vartijan askeleet vahtipaikalla, pyssyn tai miekan kalske muistuttivat, että oltiin sotaväen läheisyydessä. Tämä se oli Planuksen kehuma näköala, alakuloinen näköala, jos mikään.
— Ja nyt, hyvää yötä… Makaa hyvin. Vaan kun vanha rahastonhoitaja oli pois menemäisillään, kutsui ystävänsä häntä.
— Sigismund?
— Täss'ollaan… sanoi kelpomies, ja odotti.
Risler hiukan punastui ja huulensa liikkuivat, kuten sen, joka aikoo puhua; sitte kovalla ponnistuksella hillitsi hän itseään:
— Ei, ei mitään… Hyvää yötä, vanha mies.
Ruokasalissa juttelivat veli ja sisar vielä kauan aikaa hiljaa. Planus kertoi illan hirveän tapahtuman, kohtauksen Sidonien kanssa; ja tietysti siinä kuului: "oi, niitä vaimoja!…" ja "oi! niitä miehiä!"… vihdoin, kun oli pantu lukkoon pienen puutarhan portti, meni neiti Planus huoneesensa ja Sigismund asettui, niin hyvin kuin voi, pieneen viereiseen suojaan.
Keskiyön aikaan kavahti rahastonhoitaja ylös unesta sisarensa herättämänä, joka kutsui häntä puolikovaan, hyvin säikähtyneenä.
— Herra Planus-veljeni?
— Hä?
— Oletteko kuulleet?
— En… Mitä niin?
— Voi, se on hirveätä… Jotakin, ikäänkuin raskas huokaus, mutta niin kova, niin surullinen… Se tuli alahuoneesta.
He kuuntelivat. Ulkona satoi vettä virtana sellaisen lehtien rapinan seuraamana, joka antaa maalle täydellisen osoitteen yksinäisyydestä ja autiudesta.
— Se on tuuli… sanoi Planus.
— Olen varma, ett'ei… Vait!… kuulkaa… Rajuilman melskeessä kuului valitus, ikäänkuin nyyhkytys tuskallisesti lausutusta nimestä.
— Frans!… Frans!… Se oli kamalaa ja haikeata.
Kun Kristus ristillä päästi avaruuteen taivasta kohti toivottoman huutonsa: "Eli, Eli, lamma sabacthani", niin ne, jotka sen kuulivat, varmaan tunsivat samallaista ylenluonnollista pelkoa, kuin se, joka yht'äkkiä valtasi neiti Planuksen.
— Minä pelkään, sopisi hän… jos menisitte katsomaan.
— Ei, ei, jätetään hän. Hän ajattelee veljeään… Mies parka! Tuo ajatus voi hänelle vielä tehdä hyvin hyvää.
Ja vanha rahastonhoitaja nukkui jälleen.
Seuraavana päivänä hän heräsi, kuten ainakin, herätysrummun kuuluessa linnoituksista; sillä pikku talo, kasarmien ympäröimänä, järjesti koko elämänsä sotilasten soittojen mukaan. Sisar, joka jo oli noussut, ruokki kanoja. Nähdessään Sigismundin ylähällä, tuli hän hänen luo hiukan liikutettuna.
— Omituista, sanoi hän, minä en kuule mitäkään Rislerin luota…
Yhtä kaikki on ikkuna selkoselällään.
Sigismund, hyvin hämmästyneenä, meni kolkuttamaan ystävänsä ovelle:
— Risler!… Risler!
Hän kutsui häntä levottomalla äänellä:
— Risler oletko siellä makaatko, vai?
Ei mitään vastausta. Hän aukaisi oven.
Huone oli kylmä. Tuntui, että avonaisesta ikkunasta kosteus ulkoa oli tulvinut koko yön. Ensimmäisestä silmäyksestä, jonka Planus loi vuoteesen, ajatteli hän; "Hän ei ole pannut maata…" Todellakin, peite oli koskematoin, ja huoneessa levotoin valvominen näkyi vähimmistäkin seikoista, vielä savuavasta lampusta, joka oli jätetty sammuttamatta ja unettomassa kuumeessa tyhjennetystä karahvista; mutta se, joka pelästytti rahastonhoitajaa, oli, että hän näki piirongin laatikon ihan auki, jonne hän huolellisesti oli tallettanut ystävänsä hänelle uskoman kirjeen ja kääryn.
Kirjettä ei ollut. Au'aistu kääry oli pöydällä ja siinä näkyi Sidonien valokuva, kun hän oli viidentoista vanha. Entinen pikku Chèbe, neiti Le Miren oppilas, hameineen, kaattineen, otsalle hajoitetut vallattomat hiukset ja vielä kömpelön tytön väkinäinen ryhti, ei ollenkaan ollut nykyisen Sidonien näköinen. Ja siitä syystä juuri oli Risler säilyttänyt valokuvan, muistona ei vaimostaan, vaan pikku "tytistä."
Sigismund joutui hämille:
— Se on minun vikani, ajatteli hän… Minun olisi pitänyt ottaa pois avaimet… Mutta kuka olisi luullut, että hän häntä vielä ajatteli?… Hän oli minulle niin kovin vannonut, ett'ei tuota vaimoa hänelle enää ollut olemassa.
Samassa tuli neiti Planus sortunein kasvoin.
— Herra Risler on lähtenyt… virkkoi hän.
— Lähtenyt?… Eikö puutarhan portti sitte ollut lukossa?
— Hän on mennyt muurin yli… Näkyy jälkiä.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä.
Planus ajatteli: "Se on kirje!…"
Näköään oli vaimonsa kirje ilmoittanut Rislerille jotakin tavatointa; ja ett'ei herättäisi isäntäväkeä, oli hän lähtenyt hiljaa ikkunasta, kuin varas. Miksi? Mitä varten.
— Näettehän vielä, sisareni, sanoi Planus parka, lopettaen pukeutumista kiireissään, näette, että, tuo ruosa on hänelle vielä tehnyt kepposen. Ja kun vanha piika koetti vakuuttaa häntä, palasi kelpo mies aina lempilauseesensa:
— Minulla ei ole luottamusta!… Sitte, niin pian, kun hän oli valmis, riensi hän ulos.
Yöllisen rankkasateen lioittamassa maassa näkyivät Rislerin jäljet puutarhan portille saakka. Hän oli varmaan lähtenyt ennen päivän nousua, sillä kasvassarat ja kukkaympärykset olivat sieltä täältä syvien jälkien puhkaisemat pitkien harppausten välimatkalla; perämuurissa oli valkoisia viiruja ja ylähällä pieniä lohkeamia. Veli ja sisar menivät tielle. Siellä oli mahdotointa seurata jälkiä. Näkyi kuitenkin, että Risler oli mennyt Orleansin tielle päin.
— Todellakin, uskalsi neiti Planus arvella, kyllä me joutavia itseämme vaivaamme, hän on ehkä palannut ihan yksinkertaisesti tehtaalle…
Sigismund pudisti päätään. Oi, jospa hän olisi sanonut kaikki, mitä ajatteli.
— Siis menkää kotia, sisareni… Minä lähden katsomaan.
Ja vanha "minulla-ei-ole-luottamusta" lähti menemään tuuliaisena, valkoinen harjansa tavallista enemmän pystyssä.
Siihen aikaan oli maantiellä sotamiehiä, yrttikauppioita, talutettavia upsierien hevosia, muonan myöjiä rattaineen, kaikenlaista hälinää ja liikettä, jommoista löytyy aamuisin linnoitusten edustalla. Planus astui suurin askelin keskelle hälinää, kun hän yht'äkkiä seisattui. Vasemmalla, penkereen juurella, pienen neliskulmaisen rakennuksen edessä, jonka tuoreelle savelle mustilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
PARISIN KAUPUNKI. SISÄÄN KÄYTÄVÄ KIVILOUHOKSIIN.
huomasi hän joukon kanssa sota- ja tulli-miesten pukuja keskellä kulkijaimien renttumaisia ja tahrattuja mekkoja. Vaistomaisesti astui ukko lähemmäksi. Rautakangilla suljetun kaartavan oven juurella, istui tullimies portailla, puhellen ja laajasti liikutellen käsiään ikäänkuin hän olisi pitänyt esitelmää.
— Hän oli tässä, missä minä nyt, sanoi hän… Hän hirtti itsensä istualleen, vetämällä kaikin voimin nuoraa… näinikään… vuh!… Ja uskottava kyllä on, että hänen ainoa ajatuksensa oli kuolla, sillä hänen taskustaan löydettiin partaveitsi, jota hän olisi käyttänyt siinä tapauksessa, että nuora olisi katkennut.
Joukosta kuului ääni: "Raukka!…" Sitte toinen, vaan vapiseva ja mielen liikutuksen tukehduttama, kysyi arasti:
— Onko ihan varma, että hän on kuollut? Kaikki rupesivat nauramaan, katsellen Planukseen.
— Katsos tuota vanhaa vekkulia, virkkoi tullimies… Sanoinhan minä, että hän oli ihan sininen tänä aamuna, kun me päästimme hänen nuorasta, viedäksemme hänet tarkk'ampujien kasarmiin.
Kasarmi ei ollut kaukana; ja kuitenkin oli Sigismund Planuksen mitä vaikeinta mailmassa päästä sinne. Kuinka hyvään hän ajattelikin, että itsemurhat eivät olleet harvinaisia Parisissa, etenkin näillä rantamilla ja ett'ei mene päivääkään ilman, että korjataan ruumis näiltä pitkiltä linnoitus riveiltä, ikäänkuin vaarallisen meren rannalta, ei mikään voinut karkoittaa hirveätä tunnetta, joka aamusta saakka ahdisti hänen sydäntään.
— Vai niin! Te tulette hirttänyttä varten, sanoi käskyläispäällikkö kasarmin ovella… niin! Hän on tuolla.
Ruumis oli pantu jonkinlaiseen vajaan pukkien päälle laitetulle pöydälle. Hevosmiehen viitta, joka oli sen yli heitetty, peitti sen kokonaan ja riippui käärepoimuissa, joita ankara kuolema uurtaa kaikkialla ympärillään. Ryhmä upsierejä, muutamia sotamiehiä jokapäiväisissä housuissa katseli kaukaa, puhellen hiljaa, kuin kirkossa: ja korkean ikkunan hulpilolla kirjoitti apulaismajori kuolontodistusta. Hänen puoleen kääntyi Sigismund.
— Minä tahtoisin nähdä hänet, kysyi hän hiljaa. — Saatte.
Hän lähestyi lautoja, epäröi hetken, rohkaisten itseään sitte, paljasti tarponeet kasvot, suuren liikkumattoman ruumiin sateesta läpi märjissä vaatteissaan…
— Hän siis vihdoin tappoi sinun, vanha toverini… jupisi Planus ja vaipui nyyhkyttäen polvilleen.
Upsierit olivat uteliaina tulleet katsomaan kuollutta, joka oli peittämättä.
— Katsokaahan, majori, sanoi yksi heistä… Kätensä on kiinni, ikäänkuin hän puristaisi jotakin.
— Tosiaankin, vastasi majori astuen lähelle… Se tapahtuu toisinaan viimeisissä suonenvedoissa… Muistatteko Solferinossa? Komendantti Bordy piti niinikään kädessään pienen tyttönsä medaljongin. Meidän oli hyvin vaikea saada se irti hänen kädestään.
Niin puhuessaan koetti hän au'aista kouristunutta ja kuollutta käsiraukkaa.
— Kah! sanoi hän, se on kirje, jota hän niin kovasti puristi.
Hän kävi lukemaan sitä; mutta yksi upsiereista otti sen ja antoi
Sigismundille, joka yhä vielä oli polvillaan:
— Katsokaa, herra. Varmaan viimeinen tahto täytettäväksi.
Sigismund Planus nousi ylös. Koska suoja oli pimeä, meni hän horjuen ikkunalle ja luki kyynelein hämärtävin silmin:
"… Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän, kuin konsana ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?… Rikoksemme on väkevämpi meitä."
Se oli kirje, jonka Frans oli kirjoittanut kälylleen vuosi takaperin ja jonka Sidonie oli lähettänyt miehelleen tuon kohtauksen jälkeisenä päivänä kostaakseen sekä hänelle että hänen veljelleen.
Risler olisi voinut elää vaimonsa petoksen jälkeen, mutta veljensä petos tappoi hänen heti.
Kun Sigismund käsitti asian, oli hän kuin maahan kaivettu… Hän seisoi siinä, kirje kädessä, katsellen koneentapaisesti eteensä avonaisesta ikkunasta.
Kello löi kuusi.
Tuolla, Parisin yllä, jonka hälinä kuului, vaikk'ei kaupunkia näkynyt, kohosi raskas, lämmin usma, verkalleen liikkuva, puna- ja musta-reunainen, kuni ruutipilvi tappelukentällä… Vähitellen kellotornit, valkoiset otsikot, kultaiset kuvukot erkanivat huurusta, kirkastuivat heräämisen loistossa. Sitte, tuulen myötä, rupesivat tuhannet tehdastorvet, jotka kohosivat epätasaisten kattoryhmien yli, samalla kertaa puhaltamaan huohottavaa höyryään innokkaasti, kuni lähtöön valmis laiva… Elämä alkoi uudelleen… Kone käymään! Ja sitä pahempi sen, joka tielle jää!… Silloin teki ukko Planus hirveän vihan liikkeen: — Ah! ruoja… ruoja… huusi hän pudistaen nyrkkiään; eikä tiedetty, vaimolleko vai kaupungille hän sen sanoi.