Kuninkaita maanpaossa I

by Alphonse Daudet

I.

Ensimäinen päivä.

Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä herätti.

»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.

Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:

»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora on hänen luonansa.»

»Entäs kuningas?»

Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin vaunuissa.

»Yksinkö?»

Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin seuraksensa.

Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa, korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa, joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten yöperhosten kanssa.

»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani… Minua oikein hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»

Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin, vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina, aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle, pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava lapsiparvi.

Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko; hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä nousi jälleen heleä, eloisa puna.

»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.

Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä, säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.

Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät, luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden takana — Seineen päin — melkein eheänä säilynyt, tulipalon värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa. Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.

Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä siitä ollut kymmentäkään vuotta, — voi kuinka surulliselta ennustukselta se hänestä nyt tuntui! — oli hän puolisonsa kanssa asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864. Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen. Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti. Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!… katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä henkilöitä… Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana… Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä! Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita enää!…

Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun. Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren heikontumista ja rodun loppua … ja tämä oli tapahtunut juuri juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti, täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet, sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä, epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan… Ja sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös vuoristoon … kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina kuin kaupungitkin … ilokokkoja kaikilla kukkuloilla… Ja hänen omat hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa … ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia piiritettiin ja pommitettiin … nuoren prinssin sairastuminen … ja nälässä riutuminen … linnoituksen lopullinen antautuminen … kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon katsellessa … lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia, kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti … sillä aikaa kuin Illyrian tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun kuninkaallisen linnan katolla… Tuileriesin rauniot johdattivat hänen mieleensä kaiken tämän.

»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.

Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja, kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa valaistuksessa.

»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi — noin 5-6 -vuotias poloinen, jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen, ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä, joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa vastakohtia.

Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä, viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen vanha.

Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa, joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä hiuksia.

Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan tuskallisella huolella.

»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian puoli-ääneen.

»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli heidän pojastansa.

Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.

Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita, jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.

»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio vaivasi.

Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion osoituksia:

»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»

»Niin, mutta … näetkös, unhotin sanoa, että… Rosen on tuolla sisällä poikansa ja miniänsä kanssa… Hän haluaisi tavata sinua.»

Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.

»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs mies … juuri vastapäätä … kapusi Tuileriesin rautaportin kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan, ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.

Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja hilpeää virkistystä.

Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä, hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:

»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te olitte todellakin oikeassa … minä laskin ohjakset liian höllälle… Minua on ravistettu ja väkevästi.»

Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen vaikutuksen.

»Oi, poloinen herttuani, … oi, poloinen hra Rosen!» sopersi kuningatar.

Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset, levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi, kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!… Rynnätkää roistoväkeen!» huusi hän näille:

»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»

Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin, leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten, sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa hengen vaaranalaiseksi.

»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.

Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä. Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista, miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan. Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa, jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman hupaisella tavalla.

»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen, »että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa… Tänä aamuna saapui näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat, hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen kahdeksan tunnin kuluessa … ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin miellytti.»

»Tunnen tuon englantilaisen, sire … se on tietysti ulkolaisten asioitsija Tom Lewis.»

»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan…
Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»

»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy kieseissänsä… Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä tuttavuutta halunne jatkaa.»

Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka hänen oli Pariisissa vietettävä.

»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»

»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.

Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää: Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa, jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.

»Niin kyllä, niin kyllä», myönsi Kristian kärsimättömästi, »mutta se ei ole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois Pariisista… He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me… Sitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni Rosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme. Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!…»

Lapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän hätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.

Mutta herttuaapa ei naurattanut.

»Sire», sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä värisivät, »te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte katuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas neuvostostanne ja mielestänne… Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää teiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama luottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa Laibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne päällikkönä.»

»Katsokaas vain sitä itsetuntoa!» nauroi kuningas iloisena. Sitten jatkoi hän ystävällisesti: »Mutta minullahan ei ole enää mitään siviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!… Kuningattarella on kappalaisensa ja kamarineitosensa… Zaralla on opettajattarensa… Minä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun parturikseni… Siinä kaikki…»

»Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa… Eikö teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia ajutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren lukijattareksi ja seuranaiseksi?»

»Minun puolestani olkoon asia päätetty», sanoi kuningatar kääntyen kauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille uudesta arvostansa.

Ruhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi hänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla armollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat Tattersallin elämän ajoilta.

»Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä allekirjoitettavaksi huomenna», lisäsi kenraali kunnioittavasti, mutta lyhyesti … osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa virkatoimeensa.

Tuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut tottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti nuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän lohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta ruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot muuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat. Ajatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän, Colette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän nyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja p. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de Rosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri tuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili jo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja, koko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan väriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten…

Samassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:

»Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme», virkkoi hän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä… »Tahdon, että päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät luonani!»

Huomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa, lisäsi hän:

»Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie, Ragusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista tavoista … ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa nykyisessä elämässämme… Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset vasta huomenna, hra kenraali!»

Samassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä ilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten. Ruhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään kuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa kuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä ensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan ollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!

Muutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita. Kattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta kahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä; ennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä. Tämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli ruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista etiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut etsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman ketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar de Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran olleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui vastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet hääaterialla ollessansa. »Niin, niin», mietti pikku sulotar sulkien päättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden viereen, »parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien (laillisuuden) ajat olivat!» Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä tämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen mieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja San-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä ole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas lyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina »en Watteau» niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi isä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen kirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään vaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti suuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan siunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:

»Quae sumus sumpturi prima die in exilio» … lausui munkki ojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät pitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas Kristian oli niin lyhyeksi arvioinut.

»Amen!» vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän noissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne vielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen puiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.

Mutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät voimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli kuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen mielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen — kohteliaisuudesta läsnäolevaa pariisitarta kohtaan — ranskan kieltä, jota hän puhui sangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin hyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta, minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä viaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut kuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai Boscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä todellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää pilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni, pelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja jonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja kasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa suljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen vallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia, intohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana ainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt vapaamielisten käsiin.

Häntä harmittaaksensa sanoi kuningas: »Ajattelehan, poloinen Boscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista kuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt paksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.»

Hovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti peljästyneen näköisenä.

»Kuinka hauska mies kuningas on!… Ja kuinka hilpeähenkinen … ja millaiset silmät hänellä on!» ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen Kristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat asettivat heidän välillensä.

Oli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat kuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli hiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan naurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan päättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen keskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa, eristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän jonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa kuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas jatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä häneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet häntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa Ragusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne … ja jokaisen nimen jälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava lisäys: »kuollut!… kuollut!…» joka soi kuin yksitoikkoisten kuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura päivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan iloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan ja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota hän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin hän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa puristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka sormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.

Äkkiä sanoi hän:

»Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!»

Pitkän käytävän päässä, joka — samoin kuin koko heidän asuntonsa — oli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi liinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli pikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu; tästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien verhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar istuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja dalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn huntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään nojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen alaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen alakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä hän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti pienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi kömpiä istuallensa … katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja avoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että hänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja että hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia naamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja syvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen säännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan pikku suunsa kautta.

»Hyvää yötä, äiti!» sanoi lapsi vallan hiljaa. »Pitääkö meidän taas lähteä pakoon?»

Tämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo poikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut liian suuri hänelle.

»Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa… Nuku vain … uni vahvistaa sinua.»

»Kyllä, sitä parempi… Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa jäiseen vuoristoon… Minun oli siellä niin hyvä olla.»

»Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa», sanoi kuningatar lempeästi… »Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian pimeä… Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi hänen päähänsä piakkoin saada muutakin.»

Näin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet jälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset porvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset kuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui suutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se kanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar kuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka toisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös asti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois etäisyyteen.

»Ei se mitään ole… Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen, poikaseni.»

Ja tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin olevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten pesäkaupungin humun tuudittamana.

Salonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar siellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä keskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän keskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta asennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar huudahti liikutettuna:

»Maria!»

»Frédérique!»

Ja hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi katseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon kuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa Illyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen tummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä tekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin Baijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin pitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan epäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee. Frédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa kasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät toisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.

»Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet», sanoi Palermon kuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. »Cecco ei ehtinyt takaisin kotiin… Minä tulin ilman häntä… Minä niin ikävöitsin teitä… Olen näet niin usein muistanut teitä… Ihan olin öisin kuulevinani tuon kanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!…»

»Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen verraten», puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja suistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia aikaisemmin.

»Ah, niin … Caserte!» huokasi kuningatar. »Nyt olemme me sangen yksinäisiä … mekin!… Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi pitänyt pysyä yhteistuntoisina… Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko maailma on tullut mielettömäksi…»

Kääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: »Yhtäkaikki!
Onnittelen teitä … sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!»

49

»Ah niin», huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, »hän se meistä kahdesta oikea kuningas oli!…»

Kädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan… Hymyillen kumarsi hän ja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:

»Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.»

Molemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.

Ilta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan sinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot heidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä taivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja ihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu muuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla; kuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon Elyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa … ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla suljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna ilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien mantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen kaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat hohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät tyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen helinää, huutoa ja lasien kilinää.

»Pariisi on sentään ihana kaupunki», virkkoi Illyrian kuningas Kristian puhaltaen savupilven ulos hämärään… »Ilma ei tunnu täällä samalta kuin muualla … siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa… Ajatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot suljetut, pimeät … nukuksissa…» Sitten lisäsi hän iloisesti: »Ah, rakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin huvituksiin!… Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä…»

»Kyllä, sire!» myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä…
»Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.»

Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.

»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa … itse teossa … on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet hänen ratsain … öin ja päivin … käyvän tervehtimässä etuvartijoita!… Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri, rohkaistaksensa sotilaita … kiersi ne levätti käsivarrella ja ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui… Kuningas taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!… Mutta ei yhtä toivon tähteä eikä uskoa!… Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»

Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin täytyi rauhoittaa häntä:

»Hiljempaa, isä Alphée… Kas niin, isä Alphée…» varoitteli hän peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.

Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan, joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä; niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi, että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa, tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin silmin.

»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»

Kuningas lähestyi vuorostansa:

»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan palveluksensa velvollisuuksiin.»

»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana hänkin!…

Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.

»Siellä itketään», sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin; »hyvää yötä, minä en menekään sisään!»

Kadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui ajutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin hotellin pylväikössä:

»On sangen hauskaa, näettekös», virkkoi hän, »kävellä näin kahden väkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo, tehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin, ohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää… Se on maanpaon hyvitys… Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin Pariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista… Mutta tällä kertaa tahdon nähdä kaikki … ja käydä kaikkialla… Sapristi! nyt vasta huomaan, että … kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka olet ontuvainen poloinen!… Odotas, niin kutsumme ajurin.»

Ruhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään kipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian sallinut:

»Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä iltana.»

Hän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja läiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä ajopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille tyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.

»Mihin ajetaan, ruhtinas?» kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä kertaa käytti oikeaa arvonimeä.

Illyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:

»Mabillen tanssijaisiin!»