V.
Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.
Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.
Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella…
"Hornus, tuossa on lippusi… Sinua kutsutaan… mene hakemaan kuittisi…"
Siis todellakin kysymys kuitista!
Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin… Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!…" Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt…
Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip…" mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää… Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan.
Kommunin turkosotilas.
["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia 18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin. Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000 "kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]
[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa ranskalais-saksalaiseen sotaan.]
Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen. Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa näinkin.
Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä, tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.
Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa). Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä, valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.
Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan. Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta selkoa kuin sanat bono bezef, macache bono, päivystävä "kenraali" lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet esikuntaansa.
Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja, merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit, turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia. Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin, karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa vääriä tykkimiehiä!… Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.
Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit, avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa "derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille nuotiotulien lähelle.
Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä. Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat. Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi, ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti, katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli tekeillä… Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta. Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi hampaitaan kiristellen: Macach bono, Brissien… hän näet luuli että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti, oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!…" Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen armeijan veroinen.
Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi, joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille. Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.
Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä… Tuossa saapuikin niitä koko rivi!… Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:
"Antautukaa!…"
Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri korkealla:
Bono, bono Francése!…
Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy, jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän hammasrivinsä täydeltä!… Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu. Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.
"Näytäs kivärisi."
Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.
"Näytäs kätesi."
Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään seinää vasten ja pau!…
Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.
Sunnuntaipiirakat.