I.
Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra armahda!
Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin chechia (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla Zouave-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.
Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin Zouave-laiva alkaa keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.
Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton chechia roikkui laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan näköisenä… Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on chechia, tuo lähdettäessä niin uljas chechia, nyt vajonneena yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa pahoinvoinnista ähkivää päätä…
Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin; jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä, pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan… Kautta historioitsija-kunniani! tuo turkkilais-parka herätti sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan. Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta: "Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!… Johan tämän tiesin!… Kas vain! lähdetään tässä Afrikkaan… No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!… Miltäpä tuntuu nyt, hä?"
Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan korttia. Matkaseurue Zouave-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa. Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä, naisia Marseillen Alcazarista, kiertäviä ilveilijöitä, rikas muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ… Ei yhdelläkään näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa juomalla sampanjaa yhdessä Zouaven kapteenin kanssa. Tämä oli aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.
Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi…
Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan. Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin kolisevan ylhäällä kannella.
"Eteenpäin!… Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.
Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi…
Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa…
Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.
"Herra armahda! laiva uppoaa!…" huusi hän hirvittävällä äänellä, ja saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.