I.
Jättiläispuu-puisto.
Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa, puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat, ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa, kiilloituslaatikko päänalaisena.
Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.
Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta annas peijakas, kun astui sisälle!…
Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen, samoin puutarhakin!… Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta; yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-, kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat; ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa; mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.
Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän ihmeellisen puutarhan läpi!…. Toista oli, kun minut vietiin sankarin työhuoneeseen.
Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä, ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.
Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja, rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja, kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi mitä!
Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin pöyristyttääkseen sisäänastujaa… Kuitenkin oli jossakin määrin rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä, hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli kirjoitettu:
Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!
Tahi:
Ladattuja aseita, varokaa!
Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua sisälle.
Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä, paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän, ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.
Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton
Tarasconin Tartarin.